Alajärveläinen Hannu Kari, 66, sairastaa kroonista lymfaattista leukemiaa eli KLL:ää, joka on aikuisten yleisin leukemia. Vuosittain Suomessa tehdään noin 200–250 uutta diagnoosia. KLL ei käyttäydy aggressiivisesti, kuten akuutit leukemiat, vaan on pikemminkin kuin pitkäaikaissairaus.

Valkosolut löytyivät sattumalta

”Olin 55-vuotias, kun olkapääleikkauksen yhteydessä otetuissa verikokeissa kävi ilmi, että veressäni oli aivan liika leukosyyttejä eli valkosoluja. Kaikki ei ollut niin kuin piti, vaikka tunsin itseni täysin terveeksi.

Heti epäiltiin jonkin sortin leukemiaa. Sain lähetteen selkäydintutkimukseen, jossa diagnoosi varmistuisi. Tuloksia piti odottaa parisen viikkoa. Se oli jännää aikaa, sillä emme vielä tienneet, sairastanko kroonista vai akuuttia leukemiaa.

Kiltti syöpä on parantumaton mutta se etenee hitaasti

Vaikka krooninen lymfaattinen leukemia kuulostaa sanana pelottavalta, en järkyttynyt diagnoosista. Paljon on kiittäminen Ähtärin aluesairaalan vanhaa viisasta lääkäriä, joka osasi selittää asian todella hyvin. Hän sanoi, että jos hänen pitäisi joku syöpä valita, hän valitsisi tämän.

Kroonista lymfaattista leukemiaa kutsutaan kiltiksi syöväksi, koska se etenee yleensä hitaasti. Vaikka sitä ei voi parantaa, sen kanssa voi elää.

Vaimolleni diagnoosi taisi olla kovempi isku kuin minulle. Olen luonteeltani yltiöpositiivinen, eikä minulla ole tapana murehtia turhista.

Ammatti vaihtoon – KLL heikentää vastustuskykyä

KLL:ää ei hoideta ennen kuin oireet pahenevat. Minä siis jatkoin elämää kuten ennenkin.

Mutta jokin muuttui: jouduin luopumaan maatalouslomittajan ammatistani. Jouduin työssäni tekemisiin monenlaisten bakteerikantojen kanssa. Siinä oli riskinsä, koska KLL heikentää vastustuskykyä.

En ollut kuitenkaan vielä valmis eläkkeelle, joten kouluttauduin Kevan kuntoutustuen avulla koulunkäynninohjaajaksi. Siitä urkeni minulle aivan uusi ura: työskentelin erityislasten kanssa eläkeikään asti.

Kuntosaliharjoittelulla kuntoon

Veriarvojani kontrolloidaan 3–4 kuukauden välein. Vuosittain kuvataan keuhkot ja ultrataan vatsa, jotta nähdään imusolmukkeiden kunto ja pernan koko.

Yritän pitää itsestäni ja kunnostani mahdollisimman hyvää huolta ja välttää turhia tartuntoja.

Sairastuttuani hurahdin kuntosaliharjoitteluun. Haluan olla hyvässä kunnossa, jotta jaksan paremmin syöpähoidot, kun niiden aika on. Olen käynyt myös kuntosaliohjaajakurssin, ja vedän syöpäosaston puitteissa salitreenejä syöpää sairastaville ja heidän läheisilleen.

Teen myös pitkiä kävelylenkkejä ja pyrin syömään terveellisesti. Alkoholia en käytä lainkaan. Tupakanpoltonkin lopetin vuosia sitten.

Liityin heti sairastuttuani paikalliseen syöpäosastoon, jonka varapuheenjohtajana toimin nyt. Saan yhdistystoiminnasta valtavasti sekä vertaistukea että tietoa.

Väsymyskohtaukset vaivana – sytostaattihoidot edessä

Valkosolujeni määrä on nyt kahdeksankertainen normaaliarvoihin verrattuna. Valkosolut vievät punasoluilta tilaa, ja olen alkanut kärsiä väsymyskohtauksista. Minulla on myös pientä yöhikoilua, joka kuuluu taudinkuvaan.

Imusolmukkeet kaulallani ovat alkaneet suurentua, ja ensimmäiset sytostaattihoidot ovat edessä lähitulevaisuudessa. Olen jutellut niistä lääkärin kanssa, ja hän on kertonut, että hoidot voivat aiheuttaa huonovointisuutta ja hiustenlähtöä.

En minä sen kummemmin murehdi, vaikka kyllähän sairaus on nyt mielessä liki päivittäin, kun hoidot lähestyvät. Tämän sairauden kanssa olennaista on pitää päänuppi kunnossa. Pyrin säilyttämään valoisan asenteen, sillä turha pelko ja stressaaminen vievät vain voimia.”

Tilitoimistoyrittäjä Saara Toivonen, 43, ajatteli 15-vuotiaana itsemurhaa vuoden. Elämään kuului ahdistus, mutta myös ylivirittyneet kaudet.

Diagnoosi löytyi yli kymmenen vuotta myöhemmin.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön toinen osa

”Tunnistin sairastamani masennukset helposti, mutta kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön kuuluvasta sairauteni toisesta osasta, hypomaniasta, en tiennyt mitään.

Kun lähisukulaiseni tyttöystävä sai diagnoosin, luin naistenlehdestä artikkelin sairaudesta.

Sen mukaan hypomaniassa unentarve vähenee, seksihalut ja päihteiden käyttö lisääntyvät ja ajatuksenjuoksu nopeutuu.

Samassa artikkelissa kerrottiin, että ihmisestä voi jälkikäteen tuntua, että hän ei tunnista omaa käytöstään.

Tunnistin sen vierauden fiiliksen. Olin käyttäytynyt muita ihmisiä kohtaan huonosti ja ajautunut suhteisiin varattujen miesten kanssa.

Silloin tajusin, että minulla on sama tauti. Olin 24-vuotias.”

Masennus ja hypomania vuorottelevat

”Koska minulla oli hyvä kausi, menin lääkäriin vasta neljän vuoden päästä. Pompin vastaanotolla levottomana edestakaisin, sillä olin hypomaniassa.

Psykiatri uskoi, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta hän ei ollut siitä huolissaan. Hän lähetti minut pois ilman hoitoa.

En pystynyt opiskelemaan. Sairaus esti minua keskittymästä.

Tiesin myös, että jossain vaiheessa iskee uusi masennus, koska tässä sairaudessa masennus ja hypomania vuorottelevat.

Kirjoitin psykiatrille sähköpostia, että minua pitää hoitaa. Sain lääkkeet.

Lääkkeet auttoivat hypomaniaan, mutta masennuin.

Masennusjakso purkautui raivokohtauksena kämppikselle, kun heitin tuopin kovalla voimalla lattialle. Syynä raivonpurkaukseeni oli kämppikseni poikkipuolinen sana.

Itkin ja ajattelin itsemurhaa.

Silloinen miesystäväni tuli mukaan lääkäriin ja sanoi, että tarvitsen terapiaa.

Kolmivuotinen terapia auttoi, sillä terapeuttini oli aivan huipputyyppi. Terapian aikana opettelin hyväksymään tunteitani. Lääkehoitokin saatiin kuntoon.

Kun valmistuin yliopistosta, testasin työkykyäni tutkijan työssä. Huomasin, että viiden tunnin työpäivä on liian pitkä psyykelleni.

Tällä perusteella sain puolipäiväisen sairaseläkkeen, ja nelituntinen työpäivä on minulle sopivan pituinen.”

Tunteita ei voi paeta

”Luin jo teini-iässä psykologian kirjallisuutta ja opettelin kuuntelemaan rehellisesti tunteitani. Lisäksi joogan harrastaminen on auttanut itseni tasoittamisessa.

Jos tunteita pakenee, psyykeen alkaa kertyä sellaisia kerroksia, jotka aiheuttavat masennusta tai maniaa.

Nyt kun minulle tulee ahdistava olo, hyväksyn sen osana elämää.

Myös nuoruuden pitkäaikainen työttömyyteni on ollut itsehoitoa, vaikka olenkin käyttänyt silloin paljon päihteitä.

Jos olisin tuolloin yrittänyt väkisin tehdä töitä, olisin varmaan tappanut itseni tai mennyt psykoosiin.”

Säännöllisessä arjessa unelmatyö ja parisuhde

”Tunnen itseni terveeksi. Voin tehdä unelmatyötäni sen verran kuin jaksan. Samaan aikaan minulla on eläke tuomassa taloudellista turvaa.

Elämäni on säännöllistä. Minulla on pitkä parisuhde eikä enää sairaudesta johtuvia suhdeongelmia.

Voin tiivistää elämäni näin: tämähän sujuu saakelin hyvin.”

Vuosi sitten keväällä oululainen Kirsti Keskitalo, 55, kaatui hiihtolenkillä ja ihmetteli vasempaan rintaansa pari päivää myöhemmin ilmestynyttä suurta verenpurkaumaa, jonka alla tuntui jotain kovaa. Hän hakeutui tutkimuksiin, joiden tulos oli hänelle täysi yllätys: hänellä oli rintasyöpä.

Syöpädiagnoosi pysäytti ja vei sairauslomalle

”Sairauslomalle jääminen oli iso muutos elämässäni. Olin koko elämäni ollut vilkas Duracell-pupu. Syöpädiagnoosi pysäytti oikein kunnolla, ja ajatukseni pyörivät jatkuvasti sen ympärillä.

Erityisen vaikeaa oli kertoa asiasta kolmelle lapsellemme.

Syöpäpatti, osa rintaa ja kainalon imusolmukkeet poistettiin viime vuoden toukokuussa. Sen jälkeen alkoivat säde- ja sytostaattihoidot. Silloin suunnittelin vielä palaavani takaisin työelämään syksyllä.”

Rankat sytostaatti- ja sädehoidot

”Syöpähoitojen sivuvaikutukset olivat paljon rankemmat kuin osasin odottaa. Sain kuusi kertaa sytostaattihoitoa kolmen viikon välein. Sen jälkeen kävin 25 kertaa sädehoidossa.

Sytostaattihoitojen myötä hiukset lähtivät päästä, mutta se ei ollut kovin paikka. Paljon pahemmalta tuntuivat muut sivuvaikutukset, kuten väsymys ja huono olo. Nukuin jatkuvasti huonosti.

Vasta silloin aloin ymmärtää, että minun piti antaa itselleni aikaa toipumiseen ja keskittää huomioni paranemiseen. Päätin jäädä sairauslomalle kymmeneksi kuukaudeksi.

Kävin hiljalleen ulkoilemassa koirieni kanssa, ja vietin monta päivää mökillä tekemättä mitään. Perhe ja ystävät tsemppasivat jaksamaan.”

Takaisin töihin: ”Osaisinko enää mitään?”

”Tämän vuoden maaliskuussa olin vihdoin valmis palaamaan takaisin töihin.

Koska oloni oli vielä fyysisesti heikko, päätin käyttää mahdollisuutta jäädä osasairauslomalle ja tehdä vain 50-prosenttista työaikaa ensimmäiset neljä kuukautta.

Töihin paluu tietenkin jännitti. Olen ammatiltani psykoterapeutti, ja työkseni hoidan traumatisoituneita ja kriisissä olevia ihmisiä.

Vaikka järki sanoi, että minulla on monen vuoden kokemus alaltani, mieleni sopukoissa oli epäilys, osasinko enää mitään. Pelkäsin myös, etten fyysisesti jaksaisi tai muistini alkaisi reistailla.

Onneksi työkaverini ottivat minut lämpimästi vastaan ja toivottivat tervetulleeksi takaisin tiimiin. Myös esimieheni kannusti kertomaan tarpeistani ja pitämään osasairauslomaa niin kauan kuin tarve vaati.”

Oma kriisi toi lähemmäksi asiakkaita

”Minulla on perinteinen suomalainen, korkea työmoraali. Siksi oli rankkaa, kun työpaikan palaverissa muistutettiin jo heti alussa, että jokaisen täytyy ansaita oma palkkansa työnteolla.

Vaikka viesti ei ollut suunnattu minulle henkilökohtaisesti, asian kuuleminen heti sairausloman jälkeen oli vaikeaa. Stressasin, teinkö tarpeeksi töitä ja olinko riittävän tehokas.

Epävarmuus kuitenkin hävisi aika nopeasti. Nykyään koen, että sairastumisesta on ollut minulle jopa hyötyä työssäni.

Sairastumiskriisin läpikäyminen on tuonut minua lähemmäksi asiakkaitani. Kohtaamiset ovat muuttuneet syvemmiksi, koska nykyään todella tiedän, miltä kriisissä oleminen tuntuu.”

”Elossa oleminen on lahja”

”Olen valtavan innoissani, kun saan olla taas töissä. Monet vanhat asiakkaani ovat palanneet vastaanotolleni, mikä tuntuu hyvältä. Olen myös oppinut armollisuutta itseäni kohtaan.

Syövän uusiutumisen ehkäisyyn tarkoitetut hormonilääkkeet laittavat kehoni edelleen sekaisin. Termostaattini on täysin rikki: välillä hikoilen, välillä olen aivan jäässä. Muistutan itselleni jatkuvasti, että on täysin hyväksyttävää olla puolikuntoinen.

Täysin oireetonta päivää minulla tuskin tulee enää olemaan. Asioiden tärkeysjärjestys elämässäni on kuitenkin muuttunut: jo elossa oleminen on lahja. Varaan paljon aikaa pelkkään latautumiseen.

Ajattelen, että minulla on oikeus huolehtia itsestäni, jotta jaksan auttaa muita.”

Ei ikinä!

Se oli Pepi Reinikaisen ensimmäinen ajatus, kun hänen isänsä ehdotti, että tytär voisi mennä Porvoon naisopiston tyttölukioon. Siihen samaan, jota Armi Kuuselakin oli käynyt. Sehän oli hieno koulu, josta voi päästä vaikka diplomaatin vaimoksi.

Kanttori-isä piti päänsä ja laittoi paperit vetämään.

Kun Pepi Reinikainen sateisena syyskuun päivänä 1965 astui sisälle Porvoon naisopistoon ja tyttölukioon Nunnalaan, hän oli täynnä raivoa ja vihaa.

Yli viisikymmentä vuotta myöhemmin raivo ja ahdistus ovat hellittäneet, mutta hän on kantanut Nunnalaa mielessään koko elämänsä. Se on ollut trauma, jota hän on purkanut kirjoissaan.

Viimeksi tänä syksynä ilmestyneessä Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet.

Kirja perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä vuosina 1965–67.

”Nunnalasta ei pääse eroon kuin kirjoittamalla ja käymällä tapahtumat perin pohjin läpi”, Pepi Reinikainen sanoo.

”Se oli äärimmäisen tuskallista.”

Valtimon vaaramaisemasta Porvooseen

Pepi Reinikainen syntyi Valtimolla, Pohjois-Karjalassa vuonna 1949. Hänen isänsä oli tuolloin 61-vuotias, äiti parikymmentä vuotta nuorempi. Pepillä oli kolme vanhempaa sisarusta, ja isällä oli edellisestä avioliitosta kuusi lasta.

Kun Pepi oli yhdeksänvuotias, isä jätti perheen ja muutti Espooseen. Pepi jäi äitinsä kanssa kahdestaan Valtimolle, sillä vanhemmat sisaret olivat jo muuttaneet pois kotoa.

Muutaman vuoden kuluttua äiti muutti Pepin sisaren luokse Kajaaniin, ja Pepi jäi yksin Valtimolle. Hän oli 15-vuotias ja oppikoulun viimeisellä luokalla.

Hän asui vuokralla hellahuoneessa omakotitalon yläkerrassa ja oli tyytyväinen elämäänsä. Koulu meni paremmin kuin koskaan, ja hän olisi halunnut jatkaa lukiossa Valtimolla.

Mutta isä oli lukenut Kotimaa-lehdestä Porvoon naisopistosta ja tyttölukiosta ja päättänyt, että se oli tyttärelle sopiva paikka.

”Minut pakotettiin syvästi inhoamaani sisäoppilaitokseen”

”Kun minua olisi pitänyt palkita ja kehua, että olen pärjännyt hyvin yksin Valtimolla, minut pakotettiin syvästi inhoamaani sisäoppilaitokseen. Se oli minusta äärimmäisen epäoikeudenmukaista.”

Pepin mielestä isän ratkaisu kertoi siitä, että isä ajatteli vain omaa parastaan.

”Näin hän pääsi pois henkilökohtaisesta kasvatusvastuusta.”

Se oli ollut isän tapa ennenkin.

”Isän ensimmäinen vaimo sairastui psyykkisesti ja avioliitto hajosi. Kun isä meni äitini kanssa naimisiin, hän laittoi neljä edellisen avioliittonsa poikaa Muhoksen poikakotiin.”

Pepin annettiin myös ymmärtää, että hänen pitäisi olla tosi iloinen, koska muut sisarukset eivät olleet saaneet käydä kouluja.

”Olin siis kiittämätön, ja se lisäsi syyllisyyden tunnettani. Vaikka kuinka ruoskin itseäni, en tajunnut, kuinka hyvä tuuri minulla oli käynyt.”

Seuraavan neljän vuoden aikana tyttölukiossa Pepi ymmärsi, ettei häntä todellakaan ollut potkaissut onni vaan hirveä onnettomuus.

Koulu teki retken Langinkoskelle keväällä 1968. Neljän vuoden kuluttua 1972 Nunnala lopetettiin. © Pepi Reinikaisen kotialbumi

Sääntöjä, sääntöjä, sääntöjä

Kun Pepi saapui Porvooseen elokuun viimeisenä päivänä 1965, taivaalla oli paksuja ukkospilviä. Olivatko ne ennusmerkkejä?

Ensimmäisen koulupäivän ensimmäinen sokki olivat järjestyssäännöt. Ne oli kiinnitetty opiskelijahuoneen oven viereen paksuilla nastoilla.

Säännöissä kerrottiin minuutin tarkkuudella, mitä piti tehdä päivän aikana. Milloin piti herätä, milloin piti mennä välitunnilla kävelemään ja milloin illalla piti aloittaa hiljaisuus.

Kotiintuloaika oli ehdottomasti klo 21.15.

Aterioilta ei saanut olla pois ilman lupaa. Jos avasi huoneen ikkunan, siitä ei saanut huudella kenellekään mitään. Hiljaa piti olla joka käänteessä.

Pepi oli kauhuissaan, sillä olihan hän sentään jo asunut vuoden yksin.

Myös tieto siitä, että hänen olisi jaettava huone toisen kanssa, salpasi hengityksen.

Pepi sai huonetoverikseen Jutan, joka oli häntä pari vuotta vanhempi ja josta loppujen lopuksi tuli hänen elinikäinen ystävänsä, samoin kuin kuudesta muusta eri puolilta Suomea tulleesta lukiotoverista.

”Minulla ei ole sanoja, millä kiittäisin tätä tyttöporukkaa. Ilman heitä en olisi selviytynyt. He ja kirjoittaminen pitivät minut pinnalla.”

Laiska ja lahjaton

Opettajat olivat alusta pitäen Pepille pettymys. He elivät, kuten koko koulu: eri vuosikymmenillä kuin oppilaat.

”Joidenkin opettajien asenne oppilaisiin oli vähättelevä, suorastaan halveksuva. Tuli pian selväksi, että olemme rupusakkia.”

Pepi purki tuntojaan päiväkirjaansa syyskuussa 1966.

”Tunnen, että minut on luokiteltu sarjaan täysin toivottomat, vastahakoiset, epämiellyttävät, laiskat ja lahjattomat.”

Pepi Reinikainen muistelee, että oppilaiden oli täysin mahdotonta puhua vaikeuksistaan opettajille, koska heidän välillään ei olut luottamusta.

”Olisipa ollut edes yksi kannustava aikuinen”, Pepi sanoo.

”Olisipa ollut opettajia, jotka olisivat kiittäneet eivätkä vain moittineet.”

Kevättalvella 1968 Nunnalassa vietettiin vanhojen päiviä. Pepi Reinikanen on neljäs vasemmalta. © Pepi Reinikaisen kotialbumi

Raivokohtaus rehtorin lomapäätöksestä

Pepi luhistui marraskuussa 1967 oltuaan koulussa kaksi vuotta. Raivokohtaus pelottaa häntä vieläkin.

”Tämä ei ole vitsi, mutta oli hyvin lähellä, ettei minusta tullut Suomen ensimmäistä koulusurmaajaa. Oli vain sekunnista kiinni, etten käynyt rehtorin kimppuun ja kuristanut häntä.”

Tilanteeseen jouduttiin, koska rehtori ei joustanut tippaakaan Pepin lomatoiveen kanssa. Pepi olisi halunnut käydä pyhäinpäivänä Valtimolla. Matka oli pitkä, joten hän olisi tarvinnut yhden vapaapäivän. Hän oli jo ostanut junalipun, mutta rehtori ei suostunut joustamaan, vaikka yleensä pitkämatkalaiset saivat tarvittaessa vapaapäivän.

Kun rehtori sanoi, ettei Pepin vapaapäivä tule kuuloonkaan, Pepi painoi kätensä nyrkkiin sellaisella voimalla, että kynsien painaumat näkyivät vielä seuraavana päivänä.

Hän oli hyökkäämäisillään päin rehtoria, mutta kääntyikin kannoillaan ja juoksi opiston opetuskeittiöön. Siellä hän lyyhistyi leveälle ikkunasyvennykselle ja huusi suoraa huutoa ahdistustaan kolme tuntia.

Jokaisella on rajansa

Kukaan opettajista ei tullut kysymään, miksi hän raivosi. Ei silloin eikä koskaan muulloinkaan, kun Pepi sai raivonpuuskan. Opettajat vain kohauttelivat olkapäitään ja totesivat, että tuo oli tyypillinen Reinikaisen raivokohtaus.

”Ihmisen sietokyky on rajallinen, ja minun rajani tulivat vatsaan, koska kaikkea muutakin mätää oli tapahtunut juuri tuona vuonna.”

Pepi oli jäänyt keväällä 1967 luokalle, ja koulussa yksi oppilaista oli yrittänyt itsemurhaa.

Alakulo leijui Nunnalan käytävillä. Maailmassa tapahtui niin paljon mielenkiintoista, mutta Nunnalassa aika oli pysähtynyt.

Ei saanut pitää luokkajuhlia ja harvat kyläilijät olivat tarkan silmän alla. Jos myöhästyi minuutinkin illalla kotiintuloajoista, joutui hirvittäviin kuulusteluihin.

Yksi Pepin ystävistä hankkiutui raskaaksi, jotta pääsi pois Nunnalasta. Myös Pepi mietti, että hän lähtee, mutta minne hän olisi paennut? Eihän hänellä ollut kotia.

”Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteeni oli rajaton.”

Hyvästi Nunnala!

Neljän vuoden jälkeen Pepi sai ylioppilaslakin keväällä 1969.

Kevätjuhlissa rehtori oli kasvoiltaan harmaa, sillä peräti yhdeksän oppilasta 17:stä reputti.

”Luulen, että opettajakunta mietti silloin, että se oli tekemisissä harvinaisen lahjattomien oppilaiden kanssa. Mutta kysyivätkö he itseltään, olivatko he itsekin jollakin tapaa syyllisiä huonoon tulokseen.”

Pepi Reinikainen asuu nykyisin Helsingissä ja vetää elämänkaarikirjoittajakursseja. Hänen oma elämänkaarensa kietoutuu Nunnala-kokemuksen ympärille. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Pepin suuri haave oli tulla näyttelijäksi. Kun Teatterikoulun ovet eivät avautuneet, hän teki hanttihommia, työskenteli toimittajana, näytteli teattereissa, muutti Hollantiin ja ryhtyi kirjailijaksi.

Hänen ensimmäinen romaaninsa Hullu, ihana, lintu – Metsäkyyhky ilmestyi vuonna 1988 ja perustuu sekin Nunnalan kokemuksiin.

Hollannissa Pepi meni naimisiin, sai lapsen, erosi, muutti takaisin Suomeen. Hän kehitti elämänkaarikirjoitusmallin ja vetää elämänkaarikirjoituskursseja.

Hänen oma elämänkaarensa kietoutuu Nunnala-kokemuksen ympärille.

”Ymmärsin päiväkirjoja lukiessani, että Nunnala murensi identiteettini. Kesti vuosia löytää se uudelleen. Tie on ollut kivinen. Monta kertaa olen joutunut kysymään, kuka oikein olen”, Pepi Reinikainen, 69, sanoo.

Hän huomasi vasta reilut 40-vuotiaana, että oli elänyt siihen saakka puolustusasemassa. Se oli kuluttavaa ja aiheutti vaikeuksia ihmissuhteissa.

”Onneksi puolustus alkoi pikkuhiljaa hävitä. En voisi esimerkiksi vetää näitä elämänkaarikirjoitusryhmiä, jos minun pitäisi jollakin tapaa puolustaa itseäni.”

Nunnala opetti Pepi Reinikaiselle kuitenkin yhden tärkeän asian.

”Kun selvisin Nunnalasta, selviän varmaankin ihan mistä vaan.”

Nuori mies avaa portin Ruskeasuon siirtolapuutarhaan.

Se sijaitsee Helsingin Mannerheimintien kupeessa ja on täynnä taloja, jotka näyttävät aikuisille rakennetuilta leikkimökeiltä.

Aidan viertä kulkeva polku päättyy punaisen mökin pihaan.

Silloin kun nuori mies, Olli Berg, 22, oli vielä lapsi, huoltoaseman pihaan hylätty Gabriel-kukko vietti kesiään tuossa punaisessa kopissa.

Joka aamu kieuttuaan ja syötyään se pyrki sisälle mökkiin ja jatkoi uniaan Ollin ja tämän siskojen vieressä, sängyssä.

Talveksi Gabriel vietiin kanatarhaan. Siellä oli myös Tippe-Lotta, iso, vanha ja väsynyt kana.

Gabriel rakastui heti.

Tunne oli molemminpuolinen.

Bergin perhe otti Tippe-Lotan Gabrielin kumppaniksi, ja niin kukko ja kana elivät onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti.

Elämä tässä marjoja, kukkia ja hedelmiä pursuavassa pihassa näyttää ja kuulostaa sadulta, mutta 22-vuotiaalle Olli Bergille paikka on nyt painajainen.

Hän ei pääse täältä pois.

Titteli: työtön

Ero tuli huhtikuun lopulla. Ollin avovaimo halusi jäädä pariskunnan vuokra-asuntoon. Se oli Ollille ok. Hän muuttaisi muualle.

Olli on aina ollut hyvä vuokralainen. Hän on äärimmäisen siisti, ja hänen luottotietonsa ovat kunnossa. Hän ei tupakoi, eikä hänellä ole lemmikkieläimiä.

Ainahan sellainen ihminen asunnon löytää.

Olli jätti puolisolleen huonekalut ja pääsi nukkumaan Helsingin Jakomäessä asuvan kaveripariskunnan olohuoneen sohvalle. Ystävien seura heti eron jälkeen oli Ollille terapiaa. Ei tarvinnut olla yksin.

Olli ilmoittautui Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupunkien asuntojonoihin ja tehtaili hakemuksia vuokra-asuntoja välittäviin paikkoihin, Nuorisoasuntoliittoon, Lumoon, VVO:lle, VVA:lle.

Hän kävi yksityisissä näytöissä. Niissä parveili ihmisiä.

Ollin titteli oli työtön. Se ei ollut vuokramarkkinoilla varsinainen myyntivaltti.

Viikot kuluivat, eikä asuntoa kuulunut.

Lapsuudenkodistaan Itä-Pasilasta Olli oli muuttanut pois jo viisi vuotta sitten, 17-vuotiaana. Sinne ei ollut paluuta, koska sitä ei ollut enää olemassakaan. Isä asui toisella paikkakunnalla, äiti uuden puolisonsa kanssa kahden makuuhuoneen asunnossa.

Mutta yksi tyhjä huone perheellä oli.

Siirtolapuutarhassa.

Kahden kassin taktiikka

Puusohvalla on kaksi kassia. Ikea-kassissa on Olli Bergin vaatevarasto. Treenikassissa on vaihtovaatteita. Sen hän ottaa mukaan, jos yöpyy jossain muualla kuin täällä.

Loput hänen omaisuudestaan, yksi jätesäkillinen, on äidin vintillä. Äidin luo on myös käännetty hänen postinsa.

Mökin pihaan tulee vesi, siirtolapuutarhan yleiset vessat ja suihkut sijaitsevat sadan metrin päässä. Nyrkkipyykin Olli ripustaa kuivumaan mökin kattoparruun.

Huoneessa on sängyn lisäksi kaasuhella, eteisessä on pieni jääkaappi. Mikron puute rasittaa Ollia eniten. Hän olisi ostanut sen, jos olisi arvannut asuvansa mökissä kuukausia.

Kun kaasuhellassa tekee ruokaa, koko mökki huurustuu. Aamulla petivaatteet ovat kostean nihkeät.

Olli Berg tietää, että monelle asunnottomalle tällaisetkin olot olisivat ylellisyyttä. Hänellä on sentään katto päänsä päällä.

Mutta Ollin suurin vaikeus tässä elämässä ei olekaan askeettisissa oloissa eläminen.

Vaikeinta on – eläminen.

Pian Olli Bergin on lähdettävä myös perheen siirtolapuutarhasta. Paikka suljetaan talveksi. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Väärä valinta

Peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli 8,6 mutta Olli Berg ei halunnut lukioon.

Hän halusi opiskella viherartesaaniksi ja sai opiskelija-asunnon läheltä koulua, Espoon Kirkkojärveltä.

Opiskelujen aikana Olli alkoi kärsiä kovista nivelkivuista. Viherartesaanit tekevät kiveyksiä, muureja ja kasvualustoja, ja ovat paljon polvillaan. Työnteko sattui, ja Olli alkoi epäillä, onko ala hänelle oikea.

Koulussa kuitenkin kannustettiin suorittamaan kolmen vuoden tutkinto loppuun.

Valmistumisen jälkeen Olli huomasi, ettei pysty kipujensa vuoksi tekemään oman alansa töitä kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Sitä paitsi töitä oli vaikea saada ilman ajokorttia. Siihen hänellä ei ollut varaa.

Samoihin aikoihin Olli joutui avopuolisonsa kanssa asunnottomaksi. He olivat asuneet alivuokralaisina, ja päävuokralainen muutti takaisin.

Oli syksy, ja he yöpyivät siirtolapuutarhassa. Viikon jälkeen vedentulo katkesi, vessat ja suihkut suljettiin. Siirtolapuutarhan kesäkausi päättyi.

Avovaimo muutti lapsuudenkotiinsa toiselle paikkakunnalle. Olli ei voinut, koska oli työkokeilussa ekokaupassa. Hän kuljetti treenikassiaan sinne tänne. Asui eri ihmisten nurkissa.

Yhtenä aamuna se tapahtui. Olli huomasi, ettei hän jaksa enää. Mitään.

Pohjalla

Akuutti stressireaktio. Masennus.

Nämä diagnoosit Olli sai.

Puolentoista kuukauden asunnottomuuden jälkeen pariskunta sai vuokra-asunnon, ja Olli elätteli toivoa, että hänen olonsa paranisi.

Se paheni.

Hän makasi neljä kuukautta sängyssään. Hän ei peseytynyt viikkoihin ja haisi avovaimon mielestä kaasulle.

Kun Ollilta vihdoin otettiin verikokeet, häneltä löytyi vakava kilpirauhasen vajaatoiminta. Se oli lääkäreiden mukaan todennäköisin syy Ollin masennukseen ja moniin outoihin oireisiin.

Ollin vointi koheni lääkityksellä, mutta ei tarpeeksi. Seuraavaksi hän sai diagnoosin tunne-elämän epävakaudesta.

Hän on aina ollut herkkä ärsykkeille, ottanut asiat itseensä helpommin kuin muut. Hän on menettänyt hermonsa kynän tippumisesta lattialle. Vihansa hän on kuitenkin aina kätkenyt sisäänsä, piilottanut sen ulkopuolisilta.

Terapiassa Ollille opetettiin tunteiden hallintaa. Tekniikan käyttäminen oli rankkaa, mutta Olli oppi sen.

Onneksi, sillä tuli huhtikuu.

Ja ero.

Ylös, alas

Olen yksin. Aivan yksin. Sänky on liian leveä.

Olli oli toukokuisena iltana muuttanut mökkiin eikä saanut unta.

Sinänsä elämä tuntui hänestä oudon iloiselta. Hän osti samalta torimyyjältä usein herneitä vain sen vuoksi, että tämä hymyili hänelle. Hän rakastui jokaiseen, joka hymyili hänelle.

Hän kävi treffeillä. Yhä uusilla treffeillä. Hän kävi tanssimassa. Hän tanssi pöydillä.

Mökissä hän kirjoitti, takoi tekstiä kirjaa varten, tunti toisensa perään.

Hän on aina ollut lahjakas kirjoittaja, voitti opiskeluaikanaan valtakunnallisen kilpailunkin, mutta yleensä tarinat ovat aina jääneet kesken.

Nyt kirjoittaminen sujui kuin tanssi.

Sitten, kesäkuun alussa, se alkoi uudestaan.

Hän ei jaksanut nousta sohvalta.

Masennusta kesti koko kesän. Sitten Ollin mieliala nousi taas. Hän halusi kävellä. Aina kun hänen mielialansa nousee, hänen on lähdettävä liikkeelle.

Kävellessä Ollin mieleen nousi ajatus. Olisipa kiva puukottaa itseään. Se olisi jännittävää, kerrassaan.

Miltä se tuntuisi, mitä siitä seuraisi?

Talveksi vesi katkaistaan, joten tiskaaminenkin käy kohta mahdottomaksi. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Kun vain tietäisi

Mökin pihalla on penkki, jossa on vati ja tiskiharja. Se on Ollin tiskipöytä.

Vieressä on vesiallas, jossa kaksi nuijapäätä kehittyy sammakoiksi. Takaraajat ovat tuloillaan.

Vielä on lämmin, mutta ilmat kylmenevät päivä päivältä. Ja kun ne ovat tarpeeksi kylmät, vesi katkaistaan ja siirtolapuutarha suljetaan.

Se voi tapahtua minä päivänä tahansa.

Olli elättelee toivoa, että pääsisi marraskuun lopulla valmistuvaan Helsingin kaupungin vuokrataloon joko Pukinmäkeen tai Jätkäsaareen.

”Jaksaisin olla ilman asuntoa vaikka puoli vuotta, jos tietäisin, että puolen vuoden päästä saan sen. Tämä epävarmuus on pahinta”, Olli sanoo.

Puukotusajatusten syykin on selvinnyt.

Ollilla diagnosoitiin muutama viikko sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän sai siihen lääkityksen, ja tunteet ovat tasoittuneet.

”Kun ajatus itseni puukottamisesta valtasi mieleni, soitin ambulanssin ja vietin viikon sairaalassa. Vahvuuteni on kuulemma se, että haen aina heti apua ongelmiini.”

Ollin tittelikin on muuttunut. Hän on taas opiskelija. Opiskelemaan hän rohkeni hakea kurssilla, jossa nuoria työttömiä valmistetaan työelämään ja opiskeluun.

”Sain kurssilla takaisin itsevarmuuteni ja aloitin juuri audiovisuaalisen viestinnän opiskelut. Nyt tiedän, että pärjään kyllä. Haluaisin perustaa podcastin, seuraan intohimoisesti maailmanpolitiikkaa”, Olli sanoo.

Vähän aikaa sitten Olli kertoi tarinansa ”yhdelle uudelle ihmiselle”.

”Hän sanoi, että hänen mielestään minä olen ihan hirveän normaali.”

Se oli Ollista ihanasti sanottu.

Laura oli 16-vuotiaasta asti kärsinyt vatsavaivoista. Kun hän lähti lukioikäisenä vaihto-opiskelijaksi Japaniin, vaivat pahenivat.

Lauralla oli vatsa jatkuvasti sekaisin ja hän kärsi päivittäisistä, kivuliaista kramppeista. Lisäksi hänellä oli voimakasta turvotusta sekä ilmavaivoja.

Vatsavaivat eivät ainoastaan tuntuneet vaan myös kuuluivat, mikä muiden oireiden ohella hävetti Lauraa. Vessaan tuli usein kiire ja joskus on käynyt vahinkokin. Liian usein kuitenkin liippaa läheltä.

”Sen tietää, kun on pari minuuttia aikaa päästä vessaan. Se on joko, että menet tai sitten käy huonosti”, Laura kertoo oireistaan.

Etenkin alkuun vaiva aiheutti suurta häpeää ja rajoitti Lauran elämää.

”Varmistelin aina lähtiessäni jonnekin, että siellä on vessa, ja välttelin syömistä, ettei oireita tulisi.”

Diagnoosi selvisi sulkemalla kaikki muut ensin pois

Palatessaan Suomeen Laura päätti selvittää, mikä häntä vaivasi. Päällimmäisenä mielessä pyöri keliakia ja laktoosi-intoleranssi.

Lääkäri määräsi Lauran paksusuolen tähystykseen, joka on jäänyt hänen mieleensä kamalana kokemuksena. Paksusuolen tähystyksessä suoleen ohjataan kamera, jolla katsotaan, näyttääkö suoli normaalilta.

”Suolistoni on hyvin mutkikas, eikä mikään ole sattunut elämässä yhtä paljon. Suolessa oli mutka, mistä he eivät saaneet kameraa enää eteenpäin. He yrittivät jonkin aikaa kuljettaa sitä syvemmälle samalla, kun huusin tuskasta. Lopulta he luovuttivat”, Laura muistelee.

Tutkimuksesta ei kuitenkaan löytynyt yhtään mitään.

Lopulta Laura saman diagnoosin kuin noin yksi kymmenestä suomalaisesta: ärtyvän suolen oireyhtymän eli IBS:n.

IBS on toiminnallinen suolistovaiva, jonka oireita ovat muuan muassa turvotus, vatsakipu, ilmavaivat sekä ummetus tai ripuli. Diagnoosi todetaan yleensä oirekuvan pohjalta, ja sulkemalla muut sairaudet pois.

IBS ei ole vaarallinen tai etene, mutta se voi heikentää siitä kärsivän elämänlaatua.

© iStock

Erikoisruokavalio ei välttämättä tuo helpotusta, eikä sopivaa ruokaa aina ole tarjolla

Laura on kokenut vaivan rajoittaneen hänen elämäänsä, vaikka ei enää häpeäkään sairauttaan samalla tavalla kuin alussa.

Diagnoosin jälkeen ruokavaliota täytyi miettiä uudestaan. Esimerkiksi keliakiasta poiketen IBS:n oireet eivät välttämättä katoa, vaikka ruokavaliota muuttaisikin. Yhtä selkeää ohjenuoraa ei ole, vaan oireiden aiheuttajat voivat vaihdella henkilöiden välillä. Joillekin apua tuo FODMAP-ruokavalio.

Aina sopivaa ruokaa ei ole edes mahdollista saada. Usein esimerkiksi erilaisissa harrastustapahtumissa ei riitä se, että Laura tuo vältettävien ainesten listan keittiöhenkilökunnalle vaan jatkokeskusteluita on käytävä.

”Listani oireita aiheuttavista aineksista on pitkä. En voi syödä esimerkiksi vehnää, ruista tai ohraa. Minulta voidaan sitten kysyä, että käykö minulle gluteeniton leipä. Gluteeniton ei tarkoita, etteikö siinä olisi vehnää. Jos siinä on vehnää, se aiheuttaa oireita.”

Ammattikoulussa opiskellessa Laura ei voinut syödä koulussa lainkaan, sillä ruokalassa vaadittiin lääkärin allekirjoituksella lista ruoka-aineista, joita hän ei voinut syödä. Tehtävä oli käytännössä mahdoton, sillä oireita aiheuttavat ruoka-aineet muuttuivat koko ajan.

Laura onkin kokenut helpommaksi yksinkertaisesti kärsiä oireista kuin noudattaa tarkasti toisinaan vain välillä helpotusta tuovia suosituksia.

”On ruoka-aineita, joita minun periaatteessa olisi hyvä välttää, mutta syön niitä silti. Se on helpompaa kuin viedä ravintolaan se sadan kohdan ruoka-ainelista. Näin senkin vuoksi, koska oireet korkeintaan lievittyvät ruokavaliota noudattamalla.”

Suolistovaivat rajoittavat myös työelämää ja vaatevalintoja

Työelämässäkin vaiva tuottaa ongelmia. Kun vatsaoireet yllättävät, saattaa vessassa joutua istumaan kauankin.

Lauran suoli tyhjentää itsensä usein kolmesti peräkkäin, joten vessasta on aivan turha poistua vielä ensimmäisen kerran jälkeen. Ilman kerääntyminen, turvotus ja vatsan äänet ovat myös kiusallisia vaivoja.

Tilannetta ei helpota kipujen voimakkuus. Erityisen voimakkaita oireet ovat silloin, kun on stressiä.

”Pahimmillaan on vaikea istua, koska tuntuu kuin joku viiltelisi vatsaa”, Laura selittää.

Myös vaatevalintoja täytyy miettiä sairauden mukaan.

”Mitään vatsaa puristavia vaatteita ei turvotuksen takia voi käyttää. Esimerkiksi farkkuja en käytä ollenkaan.”

© iStock

Puhuminen auttaa häpeään

Laura on kokenut helpottavaksi puhua vaivastaan suoraan. Työkaverit tietävät suolistosairaudesta, eikä hän peittele esimerkiksi vatsasta kantautuvien murinoiden syytä.

”Jos asiasta stressaa, vaivat vain pahenevat”, Laura selittää.

”Joskus vaivat hävettivät enemmän, mutta bussissa vatsa pitää ääntä, mitä väliä sillä oikeasti on? En tule näkemään niitä ihmisiä koskaan.”

Myös liikunta on helpottanut vaivoja hieman. IBS:n oireiden helpottamiseksi on kehitetty lääkkeitäkin, mutta ne auttavat vain osaa siitä kärsivistä. Lääkkeet ovat usein myös hintavia.

”Nogasin-niminen lääke on auttanut joskus”, Laura kertoo.

Lauran mielestä vaivasta pitäisi puhua enemmän.

”Tämä on todella yleinen sairaus, mutta eihän sitä kukaan tiedä, kun ihmiset eivät siitä puhu”, Laura selittää.

”Jos tästä puhuttaisiin enemmän, ei vaivasta kärsiviä hävettäisi niin paljon.”

Toukokuussa vuonna 2012 Eero Hiltunen avasi tulen Hyvinkään yössä. Hän osui vatsaan Heidi Foxellia, nuorta poliisikokelasta.

Foxellin suolisto tuhoutui lähes täysin luodin poukkoilun vuoksi. Hänet kiidätettiin sairaalaan ja saatiin kuin ihmeen kaupalla pelastettua lukuisien leikkauksien ansiosta.

Vuosia jatkuneet sairaalajaksot saivat kammottavan käänteen, kun hoitovirhe tähystyksen yhteydessä halvaannutti Foxellin. Tämän jälkeen hän sairastui vielä leukemiaan.

Jalkapallokentiltä pyörätuoliin

Heidi Foxell on ollut pienestä pitäen hurjapäinen tyttö ja rakastanut urheilua. Hän pelasi jalkapalloa SM-tasolla, kävi reserviupseerikoulun ja päätyi lopulta poliisikouluun, josta oli haaveillut 6-vuotiaasta asti.

Hyvinkään ampumisesta liikkeelle lähteneet tapahtumat muuttivat kaiken.

”En ole saanut mistään vielä sellaista oloa kuin urheilusta. En ole kertaakaan hikoillut onnettomuuden jälkeen. Olen käynyt pelaamassa sulkapalloa, mutta en ole saanut siitä vielä entisenkaltaista tunnetta”, Foxell kertoo.

Huippukunnossa olleen naisen on vaikea suhtautua siihen, että hän on nyt pyörätuolissa. Vammautuminen ja siitä seuranneet ihonsiirrot ovat myös jättäneet suuria arpia hänen kehoonsa.

”Vartalon muuttumisen ja kävelykyvyn menettämisen hyväksyminen on ollut raskainta. Minä olen sellainen ihminen, että en todellakaan kuuluisi pyörätuoliin. Rakastin luonnossa liikkumista ja urheilemista yli kaiken, ja nyt se on viety minulta”, Foxell selittää.

Muuttunut keho on vaikuttanut itsetuntoon. Foxellin on ollut vaikea nähdä itseään viehättävänä vammautumisensa jälkeen. Osaltaan se on vaikuttanut myös uskoon rakkauden löytämisestä.

”Jotenkin sitä aina vain palaa omaan ulkonäköön – miten paljon se on muuttunut ja miten muutos mahdollisesti vaikuttaa.”

Usko on meinannut loppua monta kertaa – harkitsi jopa itsemurhaa

Teemu Potapoffin Foxellista kirjoittama kirja, Luodinkestävä, paljastaa kuinka raadollista Foxellin selviytymistaistelu on ollut.

Tähystyksessä tapahtunutta kohtalokasta hoitovirhettä seurasivat kammottavat hermokivut, joihin Heidi Foxellin oli syötävä voimakkaita vieroitusoireita aiheuttavia kipulääkkeitä. Useasti tila koheni ja romahti vuorotellen.

Kun hän sairastui leukemiaan, taistelutahtoa koeteltiin todenteolla.

”Usko on meinannut loppua monen monta kertaa, enkä ole meinannut jaksaa seuraavaan päivään. Olen mennyt itkien nukkumaan. Sitten on vain pitänyt toitottaa itselleen, että huomenna on parempi päivä”, Foxell kertoo.

Oli hetkiä, jolloin mikään vakuuttelu ei meinannut riittää.

Foxell, joka oli aikaisemmin ihmetellyt, miksi kukaan tekisi itsemurhan, alkoi harkita sitä itse.

”Ainoa asia, joka esti minua tekemästä, oli äitini. En halunnut, että hän löytäisi minut seuraavana aamuna kuolleena kotoani”, Foxell kertoo Potapoffin kirjassa.

Äiti ja ystävät olivatkin valo hänen synkimpinä hetkinään. Heiltä hän on saanut paljon voimaa taisteluunsa.

”Olen todella onnellinen siitä, kuinka hieno ystäväpiiri minulla on, ja miten paljon äiti on ollut tukenani. Se on varmaan yksi syy, miksi pääni on pysynyt niin selvänä.”

”Minulla on ollut koko ajan myös ammattiauttaja, Eeva. Meillä oli todella hyvä hoitosuhde sairaalassa ja olen Eevalle siitä ikuisesti kiitollinen”, Foxell kertoo.

Teemu Potapoff ja Heidi Foxell ”Luodinkestävä”-kirjan julkistamistilaisuudessa. © Pekka Nieminen

Paluu poliisiyhteisöön tuntui ihanalta

Tällä hetkellä Heidi Foxell voi paremmin. Hän asuu omassa asunnossaan Tikkurilassa, etäopiskelee ja käy kerran viikossa töissä Vantaan poliisilaitoksella. Kentälle Foxell ei enää voi palata, mutta hänen voi nyt työskennellä tutkinnassa.

”On tuntunut ihanalta päästä takaisin omien pariin. Minulle on ollut tärkeää se, että olen päässyt poliisiksi ja nyt takaisin poliisiyhteisöön. Siellä minut on otettu avosylin vastaan.”

Vapaa-ajallaan Foxell käy muun muassa keikoilla, pelaamassa biljardia sekä lenkkeilee koiransa Noxyn kanssa. Foxell on ostanut itselleen myös kausikortin HIFK:n peleihin.

”Olen aina seurannut lätkää, se on minusta viihdyttävämpää kuin jalkapallo”, hän toteaa pieni hymynkare huulillaan.

Elämä on pienestä kiinni

Heidi Foxell on selvinnyt tänä vuonna useasta verenmyrkytyksestä, mutta niistä yksi oli viedä hänen henkensä. Vaikka Foxell onkin saanut arkensa rullaamaan, voi elämä olla hyvin pienestä kiinni.

”Oikeastaan olen mennyt todella pitkään päivä kerrallaan. Nyt uskallan jo miettiä suunnitelmia vähän pidemmälle”, Foxell avaa.

Hänen toiveensa tulevaisuuden suhteen ovat selvät.

”Toivon, että valmistun. Toivon, että löytäisin tasapainoisen parisuhteen − sellaisen ihmisen, jonka kanssa voisin jakaa ilot ja surut, ja joka kestäisi tämän kaiken, mitä on tapahtunut. Sellaisen, joka oikeasti tutustuisi ja rakastuisi minuun ihmisenä.”

Vieläkö joku käyttää leipäkonetta?

Kyllä, ainakin kansanedustaja Jyrki J. J. Kasvi (vihr.). Hän tekee leipänsä itse välttääkseen suolaa.

Kasvi ei kiinnittäisi suolaan sen kummempaa huomiota, ellei hän olisi 15 vuotta sitten keväällä nähnyt eduskunnan vessassa jotakin pelottavaa.

Hänen pissassaan oli mustia veriklimppejä.

Aluksi lääkärit epäilivät kaikkea muuta kuin syöpää. Rakkotähystyksessä se sitten löytyi: vadelmamainen muhkura.

”Syöpä mikä syöpä”, sanoi urologi ja täsmensi, että se on virtsarakonsyöpä.

Tieto oli Kasville järkytys.

Hänelläkö syöpä? Hän ei ollut koskaan edes tupakoinut; se on rakkosyövän suurin riskitekijä.

Hän oli vasta 39-vuotias, kun taas rakkosyöpä on vanhojen ihmisten sairaus. Eikä hänellä ollut minkäänlaisia oireita. Tosin sitten hän muisti, että ollessaan kaljalla kavereiden kanssa hän lähti aina ensimmäisenä vessaan.

Tutkijatausta suojasi netin roskatiedolta

Tuolloin 15 vuotta sitten Kasvi oli juuri valittu eduskuntaan, hän oli väitellyt tohtoriksi työpsykologiasta Teknillisestä korkeakoulusta ja hän oli 8-vuotiaan pojan isä.

”Seisoin lamaantuneena Jorvin sairaalaan parkkipaikalla ja mietin, että pitääkö minun ajaa autolla kotiin. Hoitaja oli kysynyt, että onko siellä kotona ketään. No olihan minulla onneksi vaimo ja poika.”

Eduskunnassa työterveyslääkäri tuli käytävällä vastaan ja patisti Kasvin psykologin puheille.

”Se oli viisas neuvo. Liian usein keskitytään hoitamaan vain somaattista vaivaa ja unohdetaan, kuten tässä minunkin tapauksessani, että ihminen on rakossa kiinni.”

Jyrki Kasvi alkoi etsiä rakkosyövästä tietoa netistä.

”Jos minulla ei olisi ollut tutkijan taustaa, olisin mennyt täysin paniikkiin siitä huuhaatiedosta, jota netti tarjoaa rakkosyövästä.”

Kasvilla oli onneksi tieteen lukemisen taito ja hän pystyi arvioimaan, mitkä olivat luotettavia tietolähteitä ja tutkimuksia.

”Alkoi oikein pistää vihaksi, kun huomasin, kuinka ihmisten hädänalaista asemaa yritetään käyttää hyväksi.”

”En ole edes laskenut, kuinka monta kertaa syöpä on uusiutunut”

Syöpä höylättiin pois, ja Kasvin elämä jatkui miltei entisellään paitsi että vuosien mittaan rakkosyöpä on uusinut sitkeästi kerta toisensa perään. Välillä se väsyttää, mutta ei ole estänyt työntekoa.

”En ole edes laskenut, kuinka monta kertaa syöpä on uusinut. Olen sopeutunut tilanteeseen yllättävän hyvin.”

Aina kun rakosta löytyi uusi syöpä, se höylättiin pois, minkä jälkeen rakkoa huuhdeltiin heikennettyjä tuberkuloosibakteereita sisältävällä BCG-liuoksella. Virtsarakkoon syntyi arpia, jotka muistuttivat olemassa olostaan.

Yksi karmeimmista muistutuksista sattui Chilessä Santiagossa, jonne Kasvi oli kutsuttu puhumaan Maailmanpankin seminaariin Suomen tietoyhteiskunnasta. Yksi arpi alkoi vuotaa, ja veri tukki virtsaputken. Kasvi ei pystynyt virtsaamaan. Kivut olivat raastavia.

Sairaalan ensiavussa oli onneksi harjoittelija, joka osasi muutaman sanan englantia. Kasvi ei ollut älynnyt ottaa mukaansa eduskunnan matkavakuutuskorttia, koska eduskunnan matkajärjestelyt olivat juuri muuttuneet.

”Kun luottokorttini rajoja tarkistettiin, makasin lavetilla housut kintuissa, ja hoitajat seisoivat katetrit kädessä.”

Kasvi toipui ensin sairaalassa ja sitten hotellissa monta päivää ennen kuin lääkäri antoi luvan lentää takaisin kotiin. Lasku hoidosta oli 8 000 euroa. Kasvi sai sen myöhemmin takaisin eduskunnan matkavakuutuksesta.

Toinen munuainen ja virtsarakko poistettiin

Rakkoon tuli ajan mittaan arpia yhä enemmän, kun uusiutuneita syöpiä poistettiin.

Kasvilta jouduttiin poistamaan toinen munuainen, mutta sekään ei horjuttanut Kasvin elämää sen kummemmin. Yhden munuaisen kanssa pystyi elämään hyvin. Lääkäri vain muistutti, ettei kannata syödä koko salmiakkipussia yhdellä kertaa.

Sitten koitti kesä 2014.

Kasvilla oli kesälomalla outo olo ja suussa kummallisia makutuntemuksia.

Lääkäri huomasi, että verenpaine oli noussut huippulukemiin. Se johtui arpisesta virtsarakosta, joka ei enää pystynyt venymään ja työnsi siksi paineensa jäljellä olleen munuaisen munuaisaltaaseen. Munuainen yritti vastata tähän nostamalla verenpainetta.

”Olin pelännyt, että minulle tehdään avanne. Tiesin, että jonakin päivänä se on edessä.”

Nyt oltiin siinä tilanteessa. Virtsarakko oli pakko poistaa, samoin virtsaputki. Niiden tilalle rakennettiin virtsa-avanne.

Leikkaus oli vaativa.

”Sain niin tymäköitä kipulääkkeitä, että ensimmäisen kerran elämässäni näin ranskalaisen nykysarjakuvan juoksevan pitkin sairaalan seiniä. Ihmettelin myös miksi huoneessa ramppasi koko ajan ylimääräisiä ihmisiä, vaikka tiesinkin, että siellä oli vain vaimoni.”

”Kaikkea on sattunut syövän kanssa. Olen sairastanut jopa tuberkuloosin. Se johtui heikennettyjä tuberkuloosibakteereita sisältävästä BCG-liuoksesta, jolla huuhdeltiin rakkoa”, Kasvi sanoo. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Miten avanne piilotetaan?

Miten hän pukeutuisi eduskuntaan, nyt kun avanne oli tosiasia? Ei ainakaan lököttäviin jumppavaatteisiin. Ratkaisun keksi Jyrki Kasvin räätäli.

”Hän teki housut, jossa vyötäröä on nostettu niin, ettei vyö paina avannetta, ja edessä on vähän ylimääräistä kangasta, jonne avannepussi mahtuu hyvin.”

Kasvilla on sairauteensa osin käytännöllinen ote.

”Jos on pukeutumisongelma, kuten avanteen aiheuttama, löydetään siihen ratkaisu. Voisi sanoa, että tässä sairaudessa on paljon kiinnostavia haasteita.”

On Kasvilla synkätkin hetkensä.

”Mielialat vaihtelevat. Välillä kiukku ja ahdistus nostavat päätään, mutta onneksi elämässä on niin paljon mielenkiintoisia asioita, sekä perhe ja ystävät. Ne ovat kannatelleet mustien päivien yli. Olen myös ollut onnekas, sillä olen aina saanut apua, kun olen sitä tarvinnut.”

Sairaus on myös opettanut suhteellisuuden tajua.

”Pienet murheet eivät enää liikuta. Toisaalta olen joutunut vähän taistelemaan kyynistymistä vastaan. Se, ettei mikään tunnu miltään, ei tietenkään ole toivottava olotila.”

Sitten lähti toinenkin munuainen

Viime keväänä jysähti taas. Syöpä, pikkusormenpään kokoinen, aggressiivinen möykky, oli nyt pesiytynyt jäljellä olevaan munuaisaltaaseen. Se oli panuroteelisyöpä.

Munuainen poistettiin elokuussa. Kasvista tuli dialyysipotilas.

”Tässä viimeisimmässä mylläkässä pelkäsin sitä, että joudun dialyysin vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle, mutta onneksi dialyysilääkäri ravisteli minut ylös siitä alhosta.”

Kasvin sairausloman olisi pitänyt päättyä jo lokakuussa, mutta jälleen tuli uusi takaisku.

Munuaisen leikkaushaavan alle kasvoi kymmenen senttiä syvä paise. Paise puhkaistiin, mutta sen jättämä onkalo vaati sen verran jälkihoitoa, että Kasvi ei vielä ole päässyt kotidialyysiin.

Kotidialyysi on siirtynyt myös siksi, että siihen tarvittava käsivarteen tehty veritie, joka yhdistää valtimon ja laskimon, on mennyt umpeen. Sen tilalle pitää tehdä uusi.

Nyt Kasvi käy kolme kertaa viikossa dialyysissa sairaalassa. Se vie käytännössä lähes koko päivän. Itse hoito kestää vain noin neljä ja puoli tuntia, mutta matkat, valmistelut ja lopetus vievät oman aikansa.

Kasvin kodissa makuuhuone on siirretty alakertaan, jonne tuodaan dialyysikone. Kun hän pian pääsee kotidialyysiin, hän voi tehdä dialyysin itse. Sen voi tehdä jopa nukkuessa, jolloin hän voi käydä töissä joka päivä.

Toive: pysy syöpä poissa!

”Kun sain ensimmäistä kertaa tietää sairastavani syöpää, ajattelin paljon kuolemaa, pelkäsinkin sitä. Sitten pelkäsin jokaista kontrollia urologilla, Nyt suurin pelkoni on se, että taas ilmaantuu uusi komplikaatio, joka estää työhön pääsyn.”

Tosin Kasvi on jo varovaisesi aloittanut työnteon. Hän on johtanut Espoon kaupunginvaltuuston kokouksen, käynyt parissa äänestyksessä eduskunnassa ja viestintävaliokunnan kokouksessa, jossa käsiteltiin tiedustelulakeja.

Kasvi pitää kunnostaan huolta ruokavalion avulla.

”Vältän erityisesti suolaa, sillä se tekee janoiseksi. Jos on jano, juon vettä, mutta ainoa keino, jolla neste poistuu on dialyysikoneen avulla. Minun on muistettava joka hetki, että ylimääräinen neste kuormittaa verenkiertoelimistöä. Lisäksi minun on vältettävä kaliumia ja fosforia ja syötävä paljon proteiinia.”

Kasvin suurin toive on, ettei syöpä uusiutuisi kahteen vuoteen. Silloin hän pääsee munuaissiirtojonoon. Ja jos oikein hyvin käy, hänellä on viimeistään neljän vuoden päästä uusi munuainen.

Mutta vaikka hänellä onkin muutaman vuoden kuluttua uusi munuainen, leipäkoneesta hän ei luovu.

”Sairaus on opettanut minua lukemaan tarkasti elintarvikkeiden tuoteselosteet. Suosittelen tätä muillekin. En ikinä olisi uskonut, kuinka paljon valmisleivät, katkaravut, poronkäristykset ja jopa karjalanpiirakat sisältävät suolaa. Se on käsittämätöntä!”

Kun kirjailija Antti Tuomainen, 47, oli vielä nuori copywriter, yöt kuluivat valvoessa. Alkoholi vei miestä, ja Antin elämäntavat johtivat unettomuuteen. Siksi haave kirjailijan ammatista pysyi pitkään kapakkapuheiden tasolla.

Vähäinen yöuni seurausta alkoholinkäytöstä?

”Työskentelin mainostoimistossa vuoteen 2009 asti, kaikkiaan 12 vuotta. Aluksi valvoin ja nukuin myöhään ja epäsäännöllisesti, mikä sekoitti rytmini täysin. Alkoholi kuului vuoteen 2003 saakka vahvasti elämäntyyliini, ja liian vähäinen ja huono uni oli seurausta alkoholinkäytöstäni.

Myöhemmin iltapalaksi saattoi mennä pizza ja litra jäätelöä. Jokainen tietää, millaista uni on sen jälkeen. En ymmärtänyt, että on tärkeää nukkua riittävästi oikeaan aikaan ja nähdä vaivaa hyvän unen eteen.

Keskittymiskykyni riitti copywriterin työhöni, mutta ei astumiseen seuraavalle askelmalle: unelma-ammattiini kirjailijaksi.”

Korkki kiinni ja arkeen säännöllinen elämänrytmi

”Lääkäri määräsi minulle nukahtamislääkkeitä, ja kävimme hänen kanssaan keskusteluja elämäntavoista. Nukahtamislääkkeet toivat hyvän unen sijaan kuitenkin tokkuraa.

Raitistuin 31-vuotiaana, ja siinä muutoksessa muuttui kaikki. En halunnut elää tokkurassa, sillä väsyneenä olen äärimmäisen lyhytjännitteinen.

Nukuin pätkittäin. Saatoin nukkua kaksi tuntia ja valvoa tunnin. Aloin pohtia, miten voisin nukkua yhtäjaksoisesti hyvin. Minulle oli selvää, että unettomuudessani on kyse luontaisesta asiasta, joka on hoidettavissa arkijärjellä ja luonnon menetelmillä.

Kun lopetin juomisen, minulla ei ollut kokemusta hyvistä yöunista tai säännöllisestä elämänrytmistä. Niiden opetteleminen piti aloittaa perusasioista.”

Muutokset arjessa auttoivat

”Olin tottunut valvomaan, mutta nyt päätin mennä iltaisin nukkumaan ennen puoltayötä ja herätä aamulla tiettyyn aikaan. Se oli aluksi vaikeaa. Jos sain unta, saatoin herätä keskellä yötä pariksi tunniksi ja sitten taas nukkua.

Viikonloppuisin tuli kiusaus nukkua pidempään. Mutta jos sunnuntaina nukuin myöhään ja otin vielä päiväunet, seuraavana yönä valvoin neljään. Maanantaina oli silti herättävä aikaisin.

Aloin hoitaa untani myös ulkoilulla, liikunnalla ja saunalla. Huomasin iltapalan merkityksen ja vaihdoin pizzan ja jäätelön jugurttiin ja pariin leipään. Iltaa kohti jätin sosiaalisen median pois ja varasin ennen nukkumaan menoa tunnin lukemiseen. Lukemisessa on jotain rauhoittavaa.”

”Rytmi palautuu kyllä”

”Nykyään pyrin nukkumaan yöllä puoli kahdestatoista aamu seitsemään ja nousen viikonloppunakin ennen yhdeksää. Teen herkkää keskittymistä vaativaa työtä, ja väsyneenä minusta tulee ärtyisä ja kärsimätön. Se vaikuttaa suoraan työkykyyni.

Joskus uneni häiriintyy esimerkiksi stressistä, ja aamuyön ajatukset eivät ole niitä valoisimpia. On kauheaa valvoa kahdelta yöllä miettimässä tekemisiään. Huonon yön jälkeen herätyskello soi aina liian aikaisin, ja silloin näyttää siltä, ettei homma ole lainkaan ratkennut.

Tänä syksynä edustan Palm Beach Finland ja Mies joka kuoli -trillereitäni kirjallisuustapahtumissa Saksassa, Islannissa ja Briteissä. Jokaisella reissulla tulee univelkaa. Saatamme mennä Briteissä illalliselle kahdeksalta, eli Suomen aikaa kymmeneltä, vaikka seuraavana aamuna on aikainen siirtymä toiseen kaupunkiin.

Kun palasin kirjatapahtumasta Torontosta, meni monta yötä aikaeron takia aivan pipariksi. Mutta on tärkeää pitää rytmistä kiinni silloinkin, kun se ei näytä toimivan. Rytmi palautuu kyllä.”

Antin kirjailijanuran käännekohta oli Vuoden johtolanka -palkinto vuonna 2011. se avasi tietä kansainväliselle uralle. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Oikeille raiteille ja toimintakykykin parani

”Luulin nuorena, että luovuus on kaoottista ja vaatii vapaat puitteet, mutta paradoksaalisesti sain sen täysin käyttööni säännöllisemmän elämän avulla.

Ennen raitistumistani saatoin selvitä rutiineista, mutta nyt voin tehdä päivistäni enemmän sellaisia kuin toivon. Raitistumisen ja paremman unen myötä toimintakykyni parani niin, että tänä vuonna ilmestyy jo kahdeksas romaanini, Pikku Siperia.

Työni sisältö vaihtelee. Vuosi painottuu kirjoittamiseen heinäkuun loppuun asti ja elokuusta jouluun enemmän markkinointiin ja edustamiseen.

Pidän silti unirytmin lisäksi kiinni myös päivärytmistä: herään seitsemältä, syön aamiaisen, kävelen työhuoneelleni Hakaniemeen ja työskentelen kuuteen asti. Illalla vietän aikaa ystävien ja vaimoni kanssa, saunon, katselen elokuvia ja harrastan liikuntaa. Kymmeneltä syön iltapalan ja sitten menen lukemaan ja nukkumaan.

Päiväunia vältän. Niiden jälkeen olen loppupäivän niin pöpperössä, että tuntuu kuin olisin vetänyt päähäni paksun sukan.”

Hyvien yöunienkin ratkaisu on yksinkertainen

”Kirjan kirjoittamisen salaisuus on paljon yksinkertaisempi kuin nuorena miehenä luulin: päivä toisensa jälkeen istutaan alas ja kirjoitetaan.

Myös hyvien yöunien ratkaisu oli yksinkertainen. Säännöllinen päivärytmi vaikuttaa yöuniin, mitä en nuorempana uskonut.

Valvoessani pelkään sitä, ettei valvominen koskaan lopu. Ennemmin tai myöhemmin saan kuitenkin taas levätä, enkä vaadi itseltäni väsyneenä samaa kuin levänneenä. Kun hyväksyn väsymyksen ja pidän rytmeistäni kiinni, valvominen ei ole maailmanloppu. Pidän itseäni jo melko hyvänä nukkujana, ja se riittää minulle.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 8/18.

Valokuvassa polkkatukkainen tyttö suukottaa vauvaa päähän. Vauva on hänen pikkusiskonsa, ja siitä isosisko on valtavan tohkeissaan.

”Noora oli 6-vuotias, kun hänen pikkusiskonsa syntyi. Hän oli hurjan hoivaava isosisko. Hän tykkäsi kanniskella vauvaa, viettää aikaa hänen kanssaan ja piirrellä hänelle kuvia”, Raisa Valtonen, 42, muistelee ja katselee kädessään olevaa valokuvaa.

Vilkas ja temperamenttinen, herkkä, eläväinen ja auttavainen. Myös näin Raisa kuvailee toiseksi nuorinta lastaan Nooraa.

Jossakin vaiheessa Nooran nuoruutta asiat vinksahtivat kuitenkin sijoiltaan. Noorasta tuli narkomaani, joka nykyään – 21-vuotiaana – piikittää Subutexia suoneen selvitäkseen päivästään.

Raisalle tyttären huumeriippuvuus on raskas asia, jonka kanssa hänen on vain tultava toimeen. Jaksaakseen Raisa on vetänyt selkeän rajan.

”En voi pelastaa lastani. Minun on säästettävä voimia omaan elämääni. Olen riittävänä kaukana, mutta kuitenkin lähellä. Tukena ja turvana silloin, kun hän oikeasti tarvitsee sitä.”

Huumekokeilut lähtivät pilvenpoltosta

Kaikki lävähti silmille kesällä 2013, kun 16-vuotias Noora oli hoitamassa pikkusiskoaan poikaystävänsä kanssa. Kauneus- ja jalkahoitajana työskentelevä Raisa oli asiakaskäynneillä. Hän päätti tulla välillä kotiin syömään.

Kotona häntä odotti kaksi sekavaa ja hilpeää nuorta.

Raisalta pääsi kirosana. ”Nyt ette ole kyllä selvinpäin!” hän huusi. Pihalta löytyi isoja limpparipulloja, joista oli leikattu pohjat pois ja ämpäri, jossa oli vettä. Niistä Noora ja hänen poikakaverinsa olivat väsänneet vesipiipun, joilla he olivat polttaneet kannabista.

Raisa teki heti lastensuojeluilmoituksen tyttärestään.

”Se ei tuntunut kivalta, mutta se oli pakko tehdä sekä Nooran että pikkusiskon vuoksi.”

Lastensuojelussa puututtiin asiaan napakasti. Noora sai apua ja lupasi lopettaa kannabiksen käytön.

Jälkeenpäin ajatellen merkkejä oli ollut ilmassa. Raisa ja hänen miehensä, Nooran isäpuoli, eivät olleet kuitenkaan ymmärtäneet – tai halunneet ymmärtää.

”Nooran silmät olivat joskus oudonnäköiset, tuijottavat ja punaiset. Mutta oliko se sitten sitä vanhemman puolustusreaktiota, että vakuutteli itselleen kaiken olevan kunnossa.”

Joskus tytär ei ilmestynyt ajoissa kotiin eikä vastannut äitinsä puhelinsoittoihin. Huolissaan Raisa soitteli ympäri kyliä.

”Tiesin, että hän pyöri porukoissa, joissa oli jo täysi-ikäisiä poikia. Pelkäsin, että hän joutuisi humalassa hyväksikäytetyksi.”

Raisa miettii, että vanhemman on todella vaikea eritellä, mikä käytös on normaalia murrosikään kuuluvaa kapinaa ja mikä jotain, mistä pitäisi olla huolissaan.

”Koulu Nooralta sujui hyvin eikä hän ikinä lintsannut. Hän heräsi aamuisin tunnollisesti ja keitti minullekin kahvit valmiiksi.”

Vuonna 1997 syntynyt Noora oli herkkä ja eläväinen lapsi. © RAISA VALTOSEN KOTIALBUMI

Raskaita aikoja – Suonensisäiset huumeet osaksi arkea täysikäisenä

Kun Raisa kertoo menneistä, hänen on vaikea muistaa kaikkea. Stressi ja huoli ovat syöneet niin paljon energiaa, että muisti tekee tepposiaan.

Tapahtui ainakin tätä: Noora jäi ammattikoulussa kiinni kannabiksesta. Opinnot tyssäsivät hiljalleen. Noora sijoitettiin kiireellisesti lastenkotiin. Välillä tyttö laihtui. Kuvioon tulivat amfetamiini- ja Subutex-pillerit. Joskus poliisit löysivät tytön epämääräisistä porukoista.

Täytettyään 18 vuotta Noora opetteli pistämään. Elämä oli rajua, poikakaverit vaihtuivat.

”Monta kertaa Noora lupasi lopettaa. Hän väitti, että huumeidenkäyttö oli hänen hallinnassaan.”

Kesä ennen Nooran 18-vuotissynttäreitä oli pahin. Raisa oli väsynyt ja huolesta sairas. Monesti hän ajeli etsimässä tytärtään ympäri kuntaa.

Jaksaakseen Raisa kävi juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja söi hetken mielialalääkkeitä. Hän haki apua myös Irti huumeista ry:n Facebook-tukiryhmästä.

”Kun Noora sitten täysi-ikäiseksi tultuaan sanoi muuttavansa pois kotoa, oli se minulle helpotus oman mielenrauhani ja perheeni hyvinvoinnin takia.”

Huoli oli kuitenkin jatkuva seuralainen. Kerran Noora soitti äidilleen psykoosissa. Hän kuvitteli, että hänet yritetään tappaa ja että hänen jalkojaan poltetaan lattian alta. Kun Raisa menin paikalle ensihoitajien kanssa, Noora oli rakentanut oven eteen barrikadin.

Amfetamiini oli laukaissut psykoosin. Noora jätti amfetamiinin ja alkoi piikittää Subutexia.

On päästettävä irti – päihderiippuvainen tekee omat valintansa

Alussa Raisa yritti puuttua lapsensa elämään, ohjata ja neuvoa. Hän maksoi Nooran laskuja. Vei pitkiin mustiin nahkasaappaisiin, rikkinäisiin sukkahousuisin ja minihameeseen pukeutuneen tyttönsä kauppaan ja osti tälle ruokaa.

Pienessä lähikaupassa ihmiset tuijottivat. Tuijottakoot, Raisa ajatteli.

Sitten Raisa ymmärsi, että jaksaakseen hänen on otettava etäisyyttä ja vedettävä raja siihen, kuinka paljon hän osallistuu Nooran elämään.

”Lapsesta on päästettävä irti, sillä lasta ei voi omistaa. Vaikka päihderiippuvuus on sairaus, tekee täysi-ikäinen silti omat valintansa ja elää omaa elämäänsä”, Raisa sanoo.

Sairaanhoitajaksi parhaillaan opiskeleva Raisa on opintojensa myötä muuttanut mielipidettään myös pakkohoidosta.

”Jossain vaiheessa ajattelin, että Noora on saatava pakkohoitoon. Ihmisen itsemääräämisoikeus on kuitenkin hyvin vahva, ja niin sen täytyy ollakin.”

Enää hän ei myöskään auta Nooraa taloudellisesti.

”Hän saa hoitaa laskunsa ja ulosottovelkansa itse. Moni yrittää hoitaa asioita päihderiippuvaisen lapsensa puolesta, mutta se on loputon suo. Tiedän, että jos minä autan Nooraa taloudellisesti, hän käyttää säästyneet rahansa huumeisiin.”

Nykyään Raisa pyrkii keskittymään omaan elämäänsä: työntekoon, opiskeluun, kotona asuvaan kuopukseen ja mieheensä.

Äiti ja tytär ovat yhteydessä viikoittain ja tapaavat noin kerran kuukaudessa. Joskus Noora käy poikaystävänsä kanssa lapsuudenkodissaan. Ehtona on se, että he tulevat selvinpäin.

”Viimeksi he olivat täällä kesällä. Leikkasivat nurmikkoa ja tekivät muita hommia. He olivat myös pikkusiskon rippijuhlissa – selvinä, mutta tärisevin käsin.”

Raisalla on halu auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia. Hän on paikallisen Irti huumeista ry:n läheisten vertaistukiryhmän toinen vetäjä. © MIKKO NIKKINEN

Huumeidenkäyttäjän äiti elää tunteiden ristiaallokossa

Syyllisyys. Epäonnistuminen. Häpeä. Näitä Raisa on vatvonut mielessään, mutta päästänyt lopulta irti.

Hän on työstänyt asioita itsekseen, psykiatrisen sairaanhoitajan ja vertaistuen avulla. Hän on aktiivisesti mukana paikkakunnan Irti huumeista ry:n vertaistukiryhmässä, jossa hän toimii toisena ohjaajana.

”Totta kai olemme mieheni kanssa miettineet, olemmeko tehneet jotain virheitä kasvatuksessa. Mutta toisaalta – meillä on yhteensä neljä lasta, joista kolmella ei ole mitään ongelmia.”

Raisa kertookin lopettaneensa miksi-kysymyksen vatvomisen, koska se vie vain energiaa. Hän säästää mieluummin voimansa asioihin, joille voi tehdä jotakin. Raisa lähtee esimerkiksi tarvittaessa Nooran tueksi käynneille sosiaaliviranomaisten luokse.

”Ennen kaikkea olen surullinen. Minua surettaa se, että hän tuhoaa omaa elämäänsä ja hyvinvointiaan. On sääli, ettei hän ole saanut kokea normaalia nuoruutta.”

Myös pelko on ja pysyy. Kun Raisan nyt jo aikuinen esikoispoika oli pieni, hän sairastui pehmytkudossarkoomaan. Raisa joutui pelkäämään, että menettää lapsensa. Syöpä saatiin hoidettua, ja poika toipui.

”Luulin, että syöpä vie lapseni, mutta selvisimme. Nyt saan pelätä sitä, että huumeet vievät lapseni.”

Kaiken alla rakas Noora

Raisa näyttää Nooran kuvaa kännykästään. Kuvassa poseeraa kaunis tummasilmäinen ja tummatukkainen tyttö, lävistys silmäkulmassa ja pieni hymy huulilla.

Valoa ja toivoa on näkyvissä. Kun Noora viimeksi kävi katkolla, hoitajat sanoivat, että hän oli hoitomyönteisempi kuin aiemmin.

”Noora on myös kertonut minulle, ettei jaksaisi enää huumeidenkäyttäjän elämää. Hän on alkanut väsyä, sillä se on päivästä toiseen samanlaista. Olen sanonut Nooralle, että sitten kun hän on valmis raitistumaan, annan hänelle kaiken mahdollisen tuen ja avun.”

Raisa miettii, että Noorassa on luonnetta ja temperamenttia. Jos hän vain päättää raitistua, hän varmasti taistelee.

Toki Raisa on ajatellut läpi senkin vaihtoehdon, että käännettä parempaan ei koskaan tule. Jos huumeet vievät Nooran lopullisesti, on se hyväksyttävä.

Vahvin side ei kuitenkaan katkea koskaan. Raisa tietää, että huumeidenkäyttäjän välinpitämättömän, äkäisen ja valehtelevan persoonan alla on se sama herkkä, iloinen ja auttavainen Noora.

”Äidinrakkaus on ja pysyy.”

Nooran nimi on muutettu.

Röntgenkuvassa näkyi luu, joka oli muurautunut kiinni lonkkakuppiin. Ympärillä ei erottunut tervettä vaan rikkonaista niveltä, kuin ohdakkeita.

Keskivaikea nivelrikko, lääkäri sanoi.

Diagnoosi oli järkytys, varsinkin kun näyttelijä Sari Puumalainen oli vasta 43-vuotias. Rytmistä kilpavoimistelua nuorena harrastanut näyttelijä oli tottunut siihen, että hänen kehonsa toimii toivotulla tavalla.

”Koin, että kehoni on pettänyt minut. Olen aina ollut fyysisesti niin ylivoimainen voimistelussa, olen voinut vaikka jalalla painaa valokatkaisinta. Se elastisuus säilyi tosi pitkään. Mutta sitten olinkin rikki. Siitä tuli iso kriisi”, Puumalainen sanoo.

Seuraava lääkäri kysyi, onko Puumalainen joutunut joskus onnettomuuteen, kun lonkat ovat niin huonossa kunnossa.

Selvisi, että lonkkien ”onnettomuudeksi” oli koitunut juuri se, jonka ansiosta Puumalainen oli tuntenut itsensä ylivoimaiseksi.

Irti laihdutuksesta

Voimistelumatolle Töölön kisahallissa oli asetettu vaaka. Joukkueen tytöt kävivät siinä punnitsemassa itsensä yksi kerrallaan, toisten edessä.

Lisäkiloista tuli sanomista – ja kauhea häpeän tunne.

Sari Puumalaiselle voimistelijan ihannepainossa pysyminen ei ollut yksinkertaista.

”En ole luontaisesti hoikka. En voinut nuorenakaan syödä mitä vaan.”

Jatkuva painontarkkailu vaikutti lopulta Puumalaisen ammatinvalintaan. Lopetettuaan voimistelun 16-vuotiaana hän harkitsi ensin tanssijan uraa, mutta se olisi tavallaan johtanut ojasta allikkoon.

”Ajattelin, että en jaksa laihduttamista lopun ikääni. Vaikka jotkut sanovat, että näyttelijän pitää olla tietynnäköinen, minusta näyttelijä on viestintuoja, jonka ei tarvitse mennä tiettyyn muottiin.”

Vaakalukemien kyttääminen nuorena ei kuitenkaan vääristänyt Sari Puumalaisen suhdetta omaan kehoon. Päinvastoin hän kokee vapautuneensa tiukoista vartalovaatimuksista, jättäneensä ne kokonaan taakseen.

Puumalainen haluaa myös muistuttaa, miten paljon voimistelu on hänelle antanut ammatillisestikin.

”Minulle tulevat annettuna sellaiset asiat, että miten sijoitun lavalla ja miten ymmärrän kehoani, ja kivun ja raskaiden aikojen sietokykyni on korkea.”

Liian notkea tyttö

Sari Puumalainen pitää edelleen ilmaisuvalmennusta muun muassa joukkuevoimistelijoille, ja hänen molemmat tyttärensä ovat harrastaneet voimistelua. Vaikka syömishäiriöt ovat lajin sisällä edelleen ongelma, asiat ovat toki menneet roimasti eteenpäin Puumalaisen nuoruudesta.

Esimerkiksi voimistelijoiden lihaksistosta huolehditaan nykyään aivan eri tavalla, eikä enää treenata pelkällä puulattialla.

Voimistelun mekaaninen rasitus vei Puumalaisen leikkauspöydälle jo 12-vuotiaana, kun yksi nikamista ärtyi niin pahasti, että siihen muodostui verimätäpussi ja luupiikki. Nikaman operoi sittemmin muun muassa Sergei Bubkankin leikannut kirurgi Ilkka Tulikoura.

Selkä palautui ennalleen, ja Puumalainen jatkoi voimistelua vielä muutaman vuoden. Hän oli todella notkea – ehkä liiankin notkea, voisi jälkiviisaasti sanoa.

”Jos niveliä kasvuvaiheessa venytetään liikaa ja tukilihaksisto ei ole kondiksessa, niin siellä tapahtuu varmasti jotain. Näin lääkäri on sen minulle selittänyt, ja loogiseltahan se tuntuu.”

Puumalainen on aikuisena harrastanut ajoittain muun muassa juoksua, joka ei todennäköisesti ole ollut nivelille hyväksi. Hän ei kuitenkaan voinut aavistaa, mitä lonkissa tapahtui. Mitään oireita ei ollut.

Sari Puumalainen sanoo viivytelleensä lonkkaleikkauksia turhaan, mutta toisaalta niihin täytyy olla itse valmis. © NICLAS MÄKELÄ

Takuu tuli täyteen

Sari Puumalainen sai kiinnityksen Kansallisteatteriin heti valmistuttuaan näyttelijäksi 1995. Pari vuotta aiemmin hän oli tavannut näyttelijämiehensä Risto Kaskilahden Nummisuutareiden harjoituksissa Ryhmäteatterissa. Pariskunnan tyttäret Saara ja Siiri syntyivät 1998 ja 2001.

Puumalainen on viihtynyt erinomaisesti Kansallisteatterissa, mutta isommalle yleisölle hän lienee tutumpi monista tv-sarjoista. Hänet myös tunnetaan edelleen paremmin Puumalaisena, vaikka virallisesti hänen sukunimensä on Kaskilahti.

Toisen lapsen syntymän jälkeen Puumalainen oli rapakunnossa, mutta uusi kipinä liikkumiseen syttyi naistenlehden juoksukoulussa. Urheilua hän on aina tarvinnut eniten pään nollaamiseen.

Kivut alkoivat pian sen jälkeen, kun mittari näytti neljääkymmentä.

”Sitähän sanotaan, että kun täyttää nelkyt, niin takuu tulee täyteen. Alussa kipu oli sellaista aaltoilevaa, välillä sitä oli vähemmän ja välillä enemmän. Minulla on aika korkea kipukynnys, joten en siihen aluksi niin reagoinut.”

Diagnoosin saatuaan Puumalainen yritti lievittää oireita ja hidastaa nivelrikon etenemistä kaikin mahdollisin konstein. Hän käveli, pyöräili ja vesijuoksi, kokeili gluteenitonta ja maidotonta ruokavaliota ja popsi lääkkeiden lisäksi luontaistuotteita, kuten hainruotokapseleita ja MSM-rikkijauhetta.

Luontaistuotteista ei apua löytynyt, ja kävely teki kipeää. Myöhemmin yksi Puumalaista hoitaneista lääkäreistä kehottikin lopettamaan koko kävelyn.

”Ihmetyttää, miksi kävely kuitenkin mainitaan hoitona joka paikassa.”

Sen sijaan Puumalainen arvelee, että gluteeniton ja maidoton dieetti auttoi ehkä hivenen hillitsemällä elimistön tulehdustilaa.

Leikkausta turha viivyttää

Sari Puumalaisen oikea lonkka leikattiin kaksi vuotta sitten. Selkäydinpuudutuksessa reisiluuhun kiinnitettiin metallinen kiila ja pallo, ja lonkkaan sen vastapariksi muovinen kuppi.

Ortopedi huomautti sairaalassa, että vasemman lonkan voisi leikata samalla kertaa. Puumalainen kieltäytyi ajatellen, että jos hän saisi vaikka sairaalabakteerin, se olisi sitten molemmissa lonkissa. Lisäksi hän elätteli toivoa, ettei toista lonkkaa tarvitsisi leikata.

Vieraan esineen asentaminen omaan kroppaan tuntui lähtökohtaisesti ahdistavalta, ja leikkausten riskit mietityttivät. Puumalainen sanoo viivytelleensä leikkauksia kuitenkin turhaan. Ennen toista leikkausta hän ehti päästä vuosi sitten niin huonoon kuntoon, että teatterin näytäntökauden loppu oli yhtä tuskaa.

Puumalaisella oli monta roolia Tippukivitapaus-nimisessä lastennäytelmässä. Hänen piti vetää lavalla kansantansseja ja muutenkin hiukan riehua. Kun hän näytöksien jälkeen ajoi puolen tunnin matkan kotiinsa, perillä piti ihmetellä, pitäisikö kontata vai kieritellä itsensä sisälle.

Puumalainen sanookin olevansa hyvä esimerkki siitä, miten ei kannata toimia. Toisaalta hän ymmärtää kivuista kärsivää ystäväänsä, jota muut nyt kehottavat kiirehtimään lonkkaleikkaukseen.

”Se matka pitää vaan kulkea itse, niin että ei enää jaksa ja on valmis.”

Puumalainen toipui leikkauksista hyvin, ja viime maaliskuussa tehdystä toisesta operaatiosta myös erittäin nopeasti: kolmen viikon kuluttua hän selvisi jo ilman keppejä ja lääkkeitä.

”Leikkausten jälkeen alkoi uusi elämä.”

© NICLAS MÄKELÄ

Lavista ja käppäilyä

Kaskilahdet asuivat pitkään isossa talossa Pohjois-Helsingissä. Viimeisen parin vuoden aikana perheessä on tapahtunut isoja muutoksia: Sarin lonkkaleikkaukset, esikoistyttären muutto pois kotoa ja sen jälkeen talon myyminen.

Nyt kolmihenkiseksi kutistunut talous asuu yhdessä tasossa pienempää, kätevämpää kotia, kuitenkin lähellä ystäviä ja entisiä maisemia. Lähellä on myös hyvät ulkoilumaastot, muun muassa Paloheinän kuntoiluportaat ja kävelyreitit, joita Puumalainen käy Roope-koiran kanssa koluamassa.

Tänä syksynä Puumalainen aikoo ottaa liikuntakalenteriinsa uuden harrastuksen, laviksen eli lavatanssijumpan.

Ehot lonkat rohkaisevat tähyämään taas matkoillekin. Kesällä Kaskilahden perhe lomaili Espanjassa.

”Nyt mä haluaisin hirveästi mennä käymään Dublinin pubeissa. En ole kauhean innostunut esimerkiksi museoista. Parasta matkoilla on istua kahvilassa ja katsoa ihmisiä. Muuten mielelläni käppäilen vaan.”

Ja kun on monta vuotta ollut joko kivuissa tai toipilaana, pelkkä käppäily kotikulmillakin käy elämyksestä.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 8/18.

En ollut koskaan tuntenut sellaista kipua kuin sinä aamuna vuosi sitten. Yritin nousta sängystä, mutta tuntui, että menetän tajunnan. Alaselkää vihloi jäätävästi.

Edellisenä päivänä olin käynyt juoksulenkillä tavalliseen tapaan. Sitä ennen olin istunut kymmenen tuntia läppäri sylissäni ja uppoutunut kirjoittamiseen. Silloin ei ollut mitään kipuja, vaan ne yllättivät aamulla.

Kipulääkkeitä ja lepo-ohje

Lääkäriltä sain vahvoja kipulääkkeitä ja ohjeen levätä. Viikon jälkeen pahin kipu helpotti, ja kävin uudestaan lääkärissä. Sain sairauslomaa ja ohjeen olla tekemättä mitään. Saisin köpötellä kotona vain Linnan juhlien kättelyjonon vauhtia.

Se oli ratkaiseva virhe, vaikka en sitä silloin vielä tiennyt. Magneettikuvakin otettiin, siinä näkyi vain pieni välilevyn pullistuma. Ensimmäinen ortopedi oli sitä mieltä, ettei minulla ole mitään ongelmaa.

Söin tulehduskipulääkkeitä ja mietin, että eihän tämä voi mennä näin. Pelkäsin, että menetän työkykyni.

Ortopedi neuvoi liikkumaan – jumppaliikkeet tuntuivat hyviltä

Onneksi löysin lääkärin, joka kuunteli myös potilasta eikä vain tuijottanut kuvia.

Syksyn aikana sain toiselta ortopediltä neuvon pysyä pienessä liikkeessä. Se auttoi vähän. Tein liikkeitä, jotka tuntuivat hyviltä. Esimerkiksi slaavikyykyssä selkä pääsee ikään kuin hengittämään.

Se oli minulle hyödyllinen oivallus, samoin kuin se, että selässäni ei ole mitään vikaa. Siinä on toiminnallinen häiriö, joka menee ajan myötä ohi.

Kuitenkin sinä syksynä käytin satoja euroja hoitoihin ja lääkärikäynteihin – kävin kiropraktikollakin – mutta mistään ei ollut merkittävästi apua. En edelleenkään tiennyt, mitkä liikkeet auttaisivat. Enkä halunnut olla liikkumatta loppuelämääni.

Lihasten epätasapaino kuormittaa selkää

Selkäkivun jatkuessa vielä tammikuussa hakeuduin hoitopaikkaan, jossa lääkäri, ortopedi ja fysioterapeutti tekevät yhteistyötä. Vaadin, että kuvat katsotaan vielä kerran ja että minulle tehdään jumppaohjelma.

Kuvista nähtiin, että selkäni oli ikääni nähden hyvässä kunnossa. Kun aloin tehdä harjoitteita fysioterapeutin kanssa, huomattiin lihasten epätasapaino. Lantioni oli vinossa, mikä sai selän kuormittumaan väärin.

Lihasepätasapainoa alettiin korjata. Harjoitteita teen edelleen. Käänteentekevää oli se, että opin kiinnittämään huomiota lantion asentoon. Äskettäin yritin juostakin, mutta selkä alkoi vihoitella.

Paraneminen vie aikaa.

Nykyään tauotan työpäivää ja kävelen välillä. Käytän sähköpöytää ja vaihtelen työasentoa. Jos selkä alkaa vihoitella, osaan itse toimia eikä minun tarvitse hoidattaa selkääni muilla.

Artikkeli on julkaistu Kotilääkäri-lehdessä 8/18.

“Rakastuin kokaiiniin heti”, Eetu Pakkanen, 29, muistelee iltaa, jona hän ensimmäisen kerran kokeili kokaiinia.

Hän oli 16-vuotias, ja päässyt isojen poikien bileisiin Helsingissä. Hän oli jo silloin käyttänyt parin vuoden ajan jonkin verran kannabista, amfetamiinia, “taikasieniä” ja rauhoittavia lääkkeitä.

Alkoholinkäytön ja tupakoinnin hän oli aloittanut jo ennen kuin täytti 11. Takana olivat vuodet rankasti koulukiusattuna ja huostaanotto 13-vuotiaana.

“Minulla oli aina ollut itsetunto-ongelmia. Hain huumeista itsetuntoboostia. Amfetamiinista sain sitä vähän mutta en tarpeeksi.”

Bileissä hän eksyi huoneeseen, jossa vedettiin kokaiinia nenään. Joku kysyi Eetulta, haluaisiko hänkin.

“No mikä jottei”, Eetu sanoi.

”Kokaiini lopulta vei elämäni päihteiden tielle”

Kokaiini on stimulantti eli keskushermostoa kiihdyttävä aine. Se estää dopamiinin ja noradrenaliinin takaisinottoa hermosoluun ja sen seurauksena piristää, kohottaa mielialaa ja vähentää ahdistusta ja estoja.

Ja mikä Eetulle oli tärkeintä: saa itsetunnon tuntumaan hetkellisesti paremmalta.

“Minulla oli syvä kaipuu siihen, että minulla olisi itsetuntoa ja että tuntisin itseni hyväksi ja onnistuneeksi. Ja kun otin kokaiinia, se kaikki tuli minulle. Yhtäkkiä tuntui, että pystyin ihan mihin vain.”

Ennen päihteiden käyttöään Eetu oli omien sanojensa mukaan syrjäänvetäytynyt hissukka, mutta päihteiden – etenkin kokaiinin vaikutuksesta – hänestä kuoriutui puhelias ja itsevarma.

“Kokaiini antoi minulle jotain sellaista, mitä mikään muu aine ei ole koskaan antanut.”

Juuri kokaiini oli se huume, joka sai Eetun rakastumaan myös päihteidenkäyttäjän elämään. Se sai hänet uskaltamaan mitä tahansa.

“Kokaiini lopulta vei minun elämäni päihteiden tielle. Sinä hetkenä, kun rupesin käyttämään kokaiinia, minun ojani syveni. Sitten mentiin alaspäin ja lujaa.”

Psykoosi, rikoksia ja vankilareissuja

Kokaiinin vaikutusaika on lyhyt, 20–45 minuuttia. Ensimmäisen annoksen jälkeen Eetu halusi lisää. Ja lisää.

“Jotkut entiset päihteidenkäyttäjät sanovat, että eihän kokaiinista ollut mihinkään, mutta minulle se kolahti heti. Tiedän muitakin, jotka ovat jääneet koukkuun jo ensimmäisestä kerrasta”, Eetu kertoo.

Toleranssi eli sietokyky kasvoi. Eetu päätyi kokaiinipiireihin.

Seuraavat kaksi vuotta hän käytti kaikkia päihteitä, joita ennenkin ja lisäksi Subutexia, mutta kokaiini oli “se juttu”.

Eetu pyrki saamaan sitä keinolla millä hyvänsä, myymällä huumeita ja tekemällä muita pikkurötöksiä.

”Kokaiiniriippuvuus vei minua niin, että olin valmis petkuttamaan ketä tahansa. Ja petkutinkin, jopa äitiäni ja ystäviäni”, Eetu sanoo.

18-vuotiaana hän sairastui psykoosiin. Syy ei ollut kokaiinin käyttö vaan se, että hän oli valvonut pitkään amfetamiinin voimalla ja polttanut kerralla liian ison satsin kannabista. Hänet ohjattiin katkolle.

Päihdekuntoutuksen jälkeen hän retkahti. Ryhdistäytyi. Retkahti taas. Pian käytössä olivat taas kaikki samat päihteet kuin ennenkin.

Tuli talousrikoksia, petoksia. Tuli huumevelkoja ja huono maine. Itsemurhayritys. Asunnottomuutta. Vankilareissuja tuli kaikkiaan seitsemän.

Kokaiini syvensi Eetun huumekoukkua, mutta ennen kaikkea se vei häneltä identiteetin. ”Vain lopettamalla kokaiinin käytön hän saatoin löytää oman oikean identiteettini.”© Eetu Pakkasen kotialbumi

 ”Kaikista käyttämistäni päihteistä kokaiini oli minulle pahin”

Eetu ei vastaa sitä mielikuvaa, joka monella on tyypillisestä kokaiininkäyttäjästä.

Hän ei ole mainostoimistojuppi tai varakas pintaliitäjä, ja vaikka hänenkin kokaiinin käyttönsä alkoi bileissä, se ei todellakaan rajoittunut pelkkään bilekäyttöön vaan muuttui nopeasti jokapäiväiseksi ongelmakäytöksi.

”Edelleen luullaan, että kokaiini liittyisi pelkästään bile- ja satunnaiskäyttöön, mutta toisenkinlaisia käyttäjiä on”, sanoi Terveyden- ja hyvinvoinninlaitoksen THL:n oikeustoksikologiayksikön päällikkö Teemu Gunnar Seuran haastattelussa.

Gunnarin mukaan kokaiinia käyttävien ongelmakäyttäjien määrä näyttäisi olevan lisääntymässä. Samalla kun käyttö lisääntyy, käyttäjien kirjo laajenee.

”Eivätkä kokaiinia myy ainoastaan kokaiinikeisarit tai rikkaat vaan ihan tavalliset käyttäjätkin”, sanoo Eetu.

Monet eivät pidä kokaiinia yhtä haitallisena kuin joitakin muita huumeita. Eetun mielestä he eivät voisi olla pahemmin väärässä.

”Kaikista käyttämistäni päihteistä kokaiini oli minulle se pahin. Se syvensi huumekoukkuani mutta ennen kaikkea se vei minulta identiteetin”, hän sanoo.

”Lopulta olo ilman ainetta oli niin huono, että halusin tappaa itseni”

Eetu kärsi myös muiden käyttämiensa päihteiden haitoista ja vieroitusoireista. Ne olivat kuitenkin enemmän fyysisiä.

“Koin, että pahimmat ongelmani liittyivät egoni epärealistiseen kasvamiseen.”

Kun kokaiinilla aikaansaatu itsetuntoboostaus jatkui, hänestä tuli ylimielinen.

“Se meni yli. Minusta tuli egoisti. Luulin olevani itsevarma, minulla oli paljon naisia, haastoin riitaa. Sain  paljon turpaani silloin. Menetin ystäviä.”

Itsevarmuus ei ollut aitoa.

”Ennen kokaiinin käyttöä minulla oli vähän huono olla itseni kanssa. Kun sitten aloin käyttää, tilanne muuttui sellaiseksi, että ilman kokaiinia minulla oli todella huono olo itseni kanssa. Kokaiini ruokki itsetuntoani ja egoani, ja olo ilman ainetta oli niin huono, että halusin tappaa itseni. Lopulta en saanut itsetunnon kohotusta mistään muusta kuin siitä.”

Ensi kertaa jyvällä siitä, mitä on normaali onni

Vuonna 2013 tapahtui jotakin. Eetu rakastui. Suhteessa hän pääsi ensi kertaa jyvälle siitä, mitä voisivat olla terve itsetunto ja normaali onni. Kun suhde kariutui, hän yritti itsemurhaa.

Sen jälkeen hän tajusi, että hänen olisi pakko lopettaa kokaiinin käyttö kokonaan.

”En enää halunnut sitä kokaiinin tuomaa epärealistista minuutta. ”

Viimeisimmän viivansa kokaiinia Eetu nuuskasi kolme, neljä vuotta sitten. Nyt hän on ollut pari vuotta käyttämättä mitään päihteitä, edes alkoholia.

Lopettaminen on ollut pitkä ja vaativa tie. Eetu kiittää onnistumisestaan vertaistukiryhmiä.

”Ihmisillä on niin suuri tarve samaistua. Samalla tavallahan päihteiden käyttökin alkaa. Kun aloin polttaa tupakkaa, sain sillä hyväksyntää. Kun aloin juoda alkoholia, sain lisää hyväksyntää. Sain hyväksyntää silläkin, kun aloin polttaa pilveä. Olin aina tuttavapiirissä se ensimmäinen, joka kokeili jotain. Mutta sen piti olla pelkkää kokeilua. En koskaan ajatellut, että minusta tulisi narkomaani”, Eetu kuvaa.

Hän opiskelee matkailualaa ja asuu tukiasunnossa Helsingissä. Ja seurustelee.

”Kun lopetin kokaiinin käytön, elämästäni katosi hetkeksi kokonaan mielihyvä. Itsetuntoni romahti. Pikkuhiljaa olen saanut voimautettua itseäni, vaikka kyllä minun itsetuntoni heittelehtii toisinaan yhä. Vain lopettamalla kokaiinin käytön saatoin löytää oman oikean identiteettini.”

”Minussa tapahtuu muutos, kun sukellan. Pinnan alla aika hidastuu ja aistit heräävät. Veden alla on rauha”, sukeltaja Mikko Paasi, 43, sanoo.

Kun Mikko lähti heinäkuussa vapaaehtoisena pelastamaan Pohjois-Thaimaassa sijaitsevaan luolastoon loukkuun jääneitä kahtatoista thaimaalaislasta ja heidän valmentajaansa, oli selvää, että se ei olisi tavallinen pelastussukellus.

Mikko sai ennen luolaan menoa sukeltajakaveriltaan ensikäden tietoa olosuhteista maan uumenissa.

”Silti mielikuvani olosuhteista olivat aivan väärät. En osannut villeimmissä kuvitelmissanikaan hahmottaa, mitä se oikeasti olisi.”

Vielä vähemmän Mikko osasi varautua siihen, että pelastusoperaatio toisi hänen omassa elämässään pintaan tragedian, jota hän oli yrittänyt unohtaa 27 vuoden ajan.

Vahingonlaukauksen, joka surmasi kaverin.

Oman onnensa nojassa

Mikko Paasi kuvaa tuoreessa Johanna Elomaan kirjoittamassa Sukellus valoon -kirjassa (Otava) kokemustaan luolapelastusoperaatiosta.

Koko pelastushankkeessa oli mukana kymmenen tuhatta ihmistä eri puolilta maailmaa. Yhdeksänkymmentä heistä oli sukeltajia. Mikko Paasin kaltaisia tekniikkasukeltajia, jotka lopulta kuljettivat pojat turvaan vuoren sisästä, oli vain kourallinen.

Operaatio oli usean päivän ajan maailmanlaajuisen mediahuomion kohteena, koska panoksena oli paljon ihmishenkiä. Sukeltajilla oli valtavat onnistumisen paineet.

Luolassa oli säkkipimeää. Otsalamput valaisivat vain sen kaistaleen, mihin valokeila osui. Vedessä ei nähnyt sitäkään vähää, sillä se oli mudan samentamaa. Ei oikeastaan vettä vaan liejua. Oli edettävä käsikopelolla.

Luolastossa ei myöskään kuullut kunnolla. Kilometrin syvyyteen tuodut teollisuuspumput tyhjensivät luolaa vedestä, ja niiden jyly kaikui pitkälle.

Pimeydessä ja ahtaudessa oli mahdotonta toteuttaa sukelluksen ensimmäistä turvallisuussääntöä: älä koskaan sukella yksin. Jokainen pelastajista oli oman onnensa nojassa.

Pelko oli viimeinen asia, jonka sellaisissa olosuhteissa sai päästää ajatuksiinsa. Matkan varrella tuli kuitenkin vastaan useita kohtia, joissa paniikki ei ollut kaukana kokeneelta sukeltajaltakaan.

Näin kävi esimerkiksi silloin, kun Mikko juuttui luolan ahtaimpaan, vain 38 senttiä korkeaan kohtaan. Hänen mukanaan kuljettamat happitankit jäivät kiinni jonnekin. Mikko ei päässyt eteenpäin, eikä kääntymiseen ollut tilaa. Myöskään peruuttaminen ei onnistunut.

Kun paniikkiin meneminen ei ollut mahdollista, voi vain rauhoittua. Ja ajatella.

Mikko kävi läpi vähäiset vaihtoehtonsa.

”Luolassa ei ollut nopeutta vaativia tilanteita, joissa virrat olisivat vieneet tai letkut räjähdelleet. Kun vain pysyi rauhallisena, oli kaikki aika tehdä tarkasti ja rauhallisesti se, mitä piti.”

Mikko huomasi, että pääsi räpylöiden avulla hivuttautumaan sentti sentiltä taaksepäin. Lopulta hän pääsi paikkaan, jossa oli hiukan väljempää. Siellä hän pääsi tarkistamaan tankit käsikopelolla.

Niiden ympärille moneen kohtaan solmiutunut köysi oli pysäyttänyt matkanteon.

Tämä ei kuitenkaan ollut se vastoinkäyminen, joka säikäytti pahiten.

Yksi ajatus kannusti

Eräänä toisena päivänä Mikko oli edennyt luolastossa parin kilometrin matkan lähelle pelastettavia lapsia, kun hänen happisäiliöönsä kiinnitetty hengityssäädin eli regulaattori lakkasi toimimasta. Ilman tulo loppui kuin seinään.

Mikko oli kerran aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa.

Hän oli parikymppisenä sukeltanut ensimmäistä kertaa jään alla sukellusparin kanssa, kun regulaattori hajosi.

Nyt ei paria ollut, eikä päällä ollut jääpeitettä avantoineen vaan kilometri vuorta.

Mikko otti vararegulaattorin käyttöön. Silti tilanne oli aivan mahdoton. Yhden regulaattorin varassa ei voi sukeltaa. Jos sille tapahtuisi jotain, edessä olisi kuolema.

Mikko etsi kohdan, jossa pääsi ylös vedestä. Hän pudisti ja huuhteli mutavedessä hengityssäädintään. Kuin ihmeen kaupalla se alkoi taas toimia. Tapaus jätti kuitenkin uhkaavan epävarmuudentunteen: mistä toimintakatkos johtui ja voisiko se tapahtua uudelleen?

Kirjassa hän kuvaa tilannetta näin: ”Mitä pidemmälle luolassa eteni, sitä hirveämpää oli miettiä, missä oikeastaan oli. Oli pakko keskittyä ainoastaan edessä olevaan köydenpätkään ja ajatella poikia, jotka istuivat yhdeksännen kammion kallionkielekkeellä odottamassa meitä.”

Oli kuitenkin yksi ajatus, joka kannusti Mikkoa eteenpäin lasten luo, tuomaan heidät päivän valoon kuolemanloukusta. Se oli ajatus Jodesta, ystävästä, joka kuoli vahingonlaukaukseen.

”Hän oli jollain tavalla mukanani. Sain siitä voimaa mennä eteenpäin. Ilman vahingonlaukausta en olisi ylipäätään mennyt luolaan.”

Halusi tehdä vaikutuksen

Joden kuolemaan päättynyt tapahtumasarja sattui 11.1.1991, kun Mikko oli 16-vuotias. Kyseinen perjantai-ilta oli alkanut tavalliseen tapaan.
Mikko kuvaa illan tapahtumia kirjassa.

Hän istui kavereiden kanssa iltaa Helsingin Kontulassa nuorisotilassa kotiviiniä juoden. Porukkaan kuului myös 19-vuotias Jode, jota Mikko ihaili. Puoli yhdeksän aikaan poikajoukko lähti bussipysäkille mennäkseen läheiseen ostoskeskukseen viettämään aikaa.

Matkalla pysäkille Jode pyysi Mikkoa hakemaan kotoaan käsiaseen mukaan.

Mikko harrasti metsästystä. Siksi hänellä oli metsästyslupa ja luvallisia aseita. Aseet kiinnostivat kaveriporukassa kaikkia, ja erityisesti Mikko halusi tehdä vaikutuksen Jodeen. Hän haki kotoa revolverin, latasi siihen kaksi patruunaa.

Bussissa pojat valloittivat takaosan niin, että Mikko istui takapenkillä ja Jode hänen edessään. Muut kaverit istuivat ympärillä.

Kun bussi lähti liikkeelle, Jode kääntyi Mikkoon päin ja pyysi näyttämään revolveria. Mikko oli ojentamassa ladattua ja varmistamatonta asetta Jodelle, kun ase laukesi. Luoti osui Jodea kuolettavasti.

Mikko tuomittiin yhdeksän kuukauden ehdolliseen vankeuteen törkeästä kuolemantuottamuksesta. Tuomio tuntui Mikosta mitättömältä. Se ei ollut mitenkään yhteismitallinen hänen syyllisyydentunteensa kanssa.

Ovet sulkeutuivat

Joden kuolema päätti Mikon elämän sellaisena kuin se oli.

Kaveripiiri käänsi hänelle selkänsä – siitäkin huolimatta, että Joden vanhemmat olivat korostaneet oikeudenkäynnin aikana kaveripiirille, että Mikolle ei saa tehdä mitään.

Tämä toive ei toteutunut, vaan jotkut ottivat koston asiakseen. Mikon perhe muutti Espooseen, ja Mikko vaihtoi koulua, jotta tilanne rauhoittuisi.

Kirjassa Mikko kertoo, kuinka häirintä on jatkunut. Hänet on vuosien varrella motitettu monta kertaa yllättäen. Niinä kertoina, kun hän ei ole päässyt pakoon, hänet on hakattu joukolla. Kerran häntä puukotettiin kaulaan. Viimeisin hyökkäys sattui viime kesänä, luolapelastusoperaation jälkeen.

Jotkut entisistä tutuista ovat pitäneet huolen siitä, että tieto Mikon tuomiosta on saavuttanut ne tahot, joilla on ollut valta päättää hänen tulevaisuudestaan. Tähän tyssäsi Mikon ura armeijassa sekä edustustason urheilijana niin taekwondossa, rullaluistelussa kuin lumilautailussa.

Mikon elämä alkoi oieta kunnolla vasta, kun hän muutti vuosituhannen vaihteessa Thaimaahan ja alkoi pyörittää omaa Koh Tao Divers -sukelluskoulua. Hän oli ennen Suomesta muuttoaan hankkinut sukellusopettajan koulutuksen.

Onnikin löytyi sukellusuran alkuvuosina. Vaimo Krista Paasi on seissyt Mikon rinnalla 16 vuotta. Heidän tyttärensä Isla on nyt kolmevuotias.

Silti 27 vuotta sitten tapahtunut tragedia ei ole jättänyt Mikkoa rauhaan.

”Se on ohjannut elämääni ja valintojani, ollut läsnä koko ajan.”

Thaimaan kuningas myönsi syyskuussa Mikko Paasille Thaimaan korkeimman kunniamerkin,
Direkgunabhorn-ritarikunnan 1. luokan suurristin luolan vangiksi jääneiden poikien pelastamisesta. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Auttaminen helpottaa

Syyllisyydentunne on ollut Mikon seuralainen ampumatragediasta lähtien.

Sen kanssa ei ole ollut helppo elää. Mikko on kuitenkin löytänyt muiden auttamisesta keinon, joka huojentanut myös omaa oloa. Hän on jo vuosien ajan lähtenyt apuun, kun hänen ammattitaitoaan on tarvittu.

”Päätös syntyy aina oikeastaan ennen kuin kerkeän ajatella, onko se mahdollista tai edes mitenkään järkevää.”

Tällä kertaa se oli järkevää. Kaikki luolaan vangiksi jääneet lapset ja heidän valmentajansa saatiin pelastettua. Tosin yksi sukeltaja menetti henkensä operaation aikana.

Operaatio myös toteutettiin kreivin aikaan. Kaksi tuntia sen jälkeen, kun viimeisinkin pelastaja oli poistunut luolasta, alkoivat monsuunisateet ja täyttivät luolan vedellä.

Antaisin luvan elää

Luolaan mennessään Mikko ei voinut aavistaa, minkä huomion kohteeksi hän joutuisi Suomessa.

Vielä vähemmän hänen mieleensä juolahti, että sen takia menneisyyden ampumistragedia kaivettaisiin esiin. Hän päätti kertoa sen kirjassa avoimesti ennen kuin se tulee julkisuuteen muuta kautta.

”Mikään ei hyvitä tekoani. Voin vain ajatella, että siitä on lopulta syntynyt jotain hyvääkin, kun olen lähtenyt auttamaan muita.”

Mikko kantaa edelleen vahvaa syyllisyyttä. Hän osaa kuitenkin kuvitella, millaista elämä olisi, jos syyllisyys ei enää painaisi.

”Antaisin itselleni luvan elää täysillä. Nyt tuntuu, ettei siihen ole oikeutta.”

Esikoisensa synnytyksessä kotiäiti Hanna Jussila, 25, ei pystynyt keskittymään vauvaan. Hän häpesi nuoruuden tatuointejaan ja mietti, tuijottavatko kätilöt niitä.

Vanhoista tatuoinneista itsetunto-ongelmia

”16-vuotiaana niskaani tatuoitiin lintu, alaselkääni tribaali ja kylkeeni sekamelska kukista ja köynnöksestä.

Elin teinielämää, ja kaikki kaverit ottivat tatuointeja. Tribaalit olivat in, ja minun oli saatava sellainen alaselkääni. Tuttu kotitekijä tatuoi kaikki kolme kuvaani viidellä kympillä.

Aikuisena otin ammattitatuoijalla ihooni uusia hienoja kuvia, joiden vieressä vanhat tatuointini alkoivat näyttää kauheilta.

Vähitellen niistä muodostui minulle itsetunto-ongelma, en pystynyt katsomaan vanhoja tatuointejani peilistä tai näyttämään niitä enää edes miehelleni. Jopa paidan nostaminen raskausaikana neuvolassa oli minulle paha paikka.”

Laserointia sarjahoitoina

”Kuivaharjasin, rapsutin ja kuorin ihoani siinä toivossa, että vanhat tatuointini katoaisivat.

Niiden peittämistä en suunnitellut, sillä esimerkiksi alaselkään on vaikea keksiä muita kuvia kuin tribaali.

Aloin pohtia tatuointieni poistattamista. Olin kuullut sen arpeuttavan ihoa, mutta googlettamalla löysin arvettomuutta lupaavan laserhoitopaikan. He tekevät laserointia 1–4 kerran lyhyinä sarjahoitoina, joten päätin poistattaa tatuointini heillä.

Monessa muussa paikassa hoitoja tehdään kerralla tuntikin putkeen, minkä sanotaan olevan arpeuttavaa ja kivuliasta.

Vastaanotolle mennessä minua jännitti. Oloni muuttui kuitenkin turvalliseksi, kun minut otettiin ystävällisesti vastaan, ja sain tietoa toimenpiteestä ja jälkihoidosta.

Linnun ja tribaalin halusin pois kokonaan, mutta kyljen tatuointiin päätin jättää osion, jota olin käynyt uusimassa.

Ennen laserointia lääkäri katsoi tatuointini läpi ja hyväksyi hoidon.”

Pintapuuduttava aine poisti kivun operaatiosta

”Yhtä tatuointia laseroitiin viitisen minuuttia kerrallaan, minkä jälkeen turvotusta vähennettiin kylmäpussilla.

Ensimmäisellä kerralla ihoani veresti, joten silloin hoito tehtiin vain kerran. Muilla kerroilla prosessi toistettiin kylmäpussihoidon jälkeen kahdesta kolmeen kertaa.

Aluksi laserointi tuntui raipaniskulta. Purin hammasta enemmän kuin tatuointeja ottaessa, mutta kylmäpussin avulla iho turtui.

Myöhemmillä kerroilla käytin pintapuuduttava voidetta. Se vei kivun pois niin hyvin, että saatoin hoidon aikana jutella ja melkein nukahtaa.

Laseroinnin jälkeen iho punoitti ja ärtyi, ja vaatteet hinkkasivat siihen ikävästi.

Hoidin ihoa ohjeiden mukaan kylmäpussilla, rasvaamalla ja välttämällä hikoilua. Parissa päivässä kipu vaihtui kutinaan, jota heräsin öisin raapimaan.

Kaiken kaikkiaan oireet kestivät noin viikon ja tulivat myöhemmillä laserointikerroilla lievempinä.”

Tatuointien tilalla normaali, arveton iho

”Raskausaikanani laseroinnista pidettiin taukoa, ja koko prosessi on kestänyt nyt yli kaksi vuotta. Pian vanhat tatuointini ovat poissa. Arpia ei jäänyt, kuvien kohdalla on normaali iho.

Olen saanut joiltain ihmisiltä kommentteja siitä, olisiko tatuointien ottamista kannattanut teininä ajatella tarkemmin. Mutta jokainen tekee virheitä, ja kadun vanhoja tatuointejani enemmän kuin mitään muuta.

Aikuisena ottamani tatuoinnit olen miettinyt tarkkaan. Minulla on olkapäässäni teksti, ja käsivarttani peittää aitokuvista tehty ”hiha”. Hihasta löytyy muun muassa avaruutta, tähtiä, lintuja, metsä ja kädessään sydäntä pitävä ihminen. Tulevaisuudessa haluaisin ehkä tatuoinnin nyt 0- ja 2-vuotiaista lapsistani.”

Pohjakosketus tuli 28. päivä tammikuuta vuonna 2013 kello 23.56.

Harri Koski kumosi salmiakkisnapsin 50. syntymäpäivänsä viime minuuteilla. Lasi kolahti pubin pöytään, ja siitä lähtien Koski on ollut juomatta alkoholia.

Nyt, reilut viisi vuotta myöhemmin, Koski on ikäisekseen hyvässä kunnossa. Salskea vastuuvalmentaja astelee ryhdikkäänä altaan reunalla Kouvolan Haanojan uimahallissa. Altaassa polskii hänen valmentamansa Kouvolan Uimareiden 12–17-vuotiaiden sekaryhmä.

Raitistuminen on tehnyt Koskesta onnellisen miehen. Hän tuntee vihdoin olevansa oma itsensä, vaikka ei ole vielä päässyt kokonaan eroon entisestä elämästään.

Menneisyyden kanssa on vielä muutama tili tasaamatta.

Lippaan salaisuus

Lahdesta kotoisin oleva Koski ajautui teini-iässä Kilpiäisen kaupunginosan jengiin. Päihteet tulivat pian tutuksi jääkiekkoa ja yleisurheilua harrastaneelle nuorukaiselle.

Kerrostalon kylmäkellareista varastetut kotiviinit kihosivat poikien päähän, ja sitten piti lähteä Lahden torille nahistelemaan.

”Yliherkkänä olen ollut helposti muiden vietävissä. Olin pitkään sellainen joo joo -mies, joka ei osannut itse päättää elämänsä suunnasta.”

Jengikaverit olivat Koskea muutaman vuoden vanhempia. Jälkeenpäin Koski on selvittänyt, että ihmiset, joilla on huono isäsuhde hakeutuvat usein ikäistään vanhempien seuraan.

Kosken suhde omaan isäänsä ei ollut kovin ongelmallinen, mutta lapsena ja vielä nuorukaisenakin hän vaistosi, että isä oli jäänyt hänelle etäiseksi.

Kerran kotinsa eteisen kaappeja kolutessaan Koski löysi lippaasta valokuvan, josta häntä katsoi vaalea, nojatuolissa istuva mies.

Kun Kosken äiti kertoi kuvan miehen olevan Kosken oikea isä, 15-vuotias poika tunsi tulleensa raskaasti petetyksi. Hänen tuntemansa isä olikin isäpuoli, ja oikeaa isäänsä hän ei tuntenut lainkaan.

”Pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdin hurjien poikien kanssa Tukholmaan.”

Koski on viihtynyt veden äärellä pienestä pitäen. Uimaripoika oli kovin ylpeä uusista, raidallisista uimahousuistaan. © HARRI KOSKEN KOTIALBUMI

Raskas häpeä

Tukholmassa vierähti muutama kuukausi. Koski työskenteli patatiskarina, kunnes palasi kumppaneineen nuoruuden pakomatkalta varastetulla autolla Haaparannan kautta takaisin Suomeen.

Matkalla joukko varasteli ruokaa, ja Posiolla porukka päätyi bensavarkaudesta pidätysselliin.

Kotiin tullessaan Koski löysi isäpuolensa parvekkeelta lukemasta sanomalehteä.

”Hän mulkaisi lehden takaa, ei sanonut mitään ja jatkoi lukemista.”

Valokuvan vaaleasta miehestä ei kotona koskaan puhuttu. Asia oli liian arka perhepiirissä ruodittavaksi.

Sen Koski kuitenkin sai tietää, että hänen äitinsä tapasi hänen isänsä tanssilavalla. Harri-poika syntyi äidin ollessa vasta 17-vuotias.

”Se taisi olla molemmille yhden illan juttu.”

Räälläämistä

Kosken jo teini-iässä alkanut alkoholin käyttö jatkui. Armeijaan hän meni parikymppisenä, ja siellä hän löysi oman alansa, uimavalmentamisen. Hän ei itse ole koskaan uinut kilpaa, mutta laji tuli hänelle tutuksi armeijan kolmiottelussa, johon kuuluu uimisen lisäksi maastojuoksu ja ammunta.

24-vuotiaasta saakka valmentanut Koski yritti parhaansa mukaan hoitaa valmennustehtäviään myös kiivaimpina juomavuosina.

”Ryypätessä ja rällätessä meni 13 vuotta. Valmentaminen oli katkonaista, enkä pystynyt pitämään muitakaan työpaikkojani.”

Alkoholin lisäksi Koski käytti kannabista ja syyllistyi pikkurikoksiin. Koviin huumeisiin hän ei sortunut, vaikka niitäkin oli tarjolla.

Taas yhden, usean päivän ryyppyputken aikana Koski istui kapakassa ja puristi puukkoa taskussaan. Humalainen Koski aikoi ratkaista pitkään kyteneen riidan teräaseella.

Viereisessä pöydässä istunut tuttu huomaisi kuitenkin tilanteen ja hälytti poliisit paikalle.

”Seuraavan yön viruin putkassa, ja puukko jäi valtion takavarikkoon.”

Viilto tyhjyyteen

Kosken vasemman käsivarren sisäreunalla kulkee pitkä, vaalea arpi. Kun viilto syntyi, veistä piteli Kosken oikea käsi.

Myöhemmin hän oli riistää henkensä myös lääkkeillä.

”Pelkäsin alitajuisesti kuolemaa niin paljon, että varmistin epäonnistumiseni. Aina joku oli paikalla pelastamassa.”

Koski sanoo, että hänen itsemurhayrityksensä olivat lopulta enemmän hätähuutoja kuin itsemurhayrityksiä.

”Miten itsekeskeinen ihminen voi ongelmineen olla! Onneksi pääsin psykiatriseen hoitoon.”

Koski sairastui vuonna 1992 diabetekseen. Juopotellessaan hän ei hoitanut itseään, mistä seurasi lukuisia matkoja sairaalaan.

Kosken nostaessa kättään etusormi ja peukalo painuvat melkein toisiinsa kiinni.

”Vuonna 2000 kuolema oli näin lähellä. Keho löi jo kaikki eritteet ulos, kun se meinasi lakata toimimasta.”

Koski katsoo, että hänen itsetuhoinen elämäntyylinsä ja käyttäytymisensä johtuivat siitä, että hän ei uskaltanut kohdata tavallista arkielämää.

”Kun en onnistunut missään, tunsin, että en myöskään ole mitään. Täytin päihteillä tyhjyyttä itsessäni.”

Kosken raitistuminen alkoi vähitellen, kun hän Heinolassa asuessaan rupesi käymään iäkkäämmän rouvan luona, jonka oli tavannut aiemmin karaokebaarissa.

Nainen oli ollut kolme vuosikymmentä raittiina. Hän mukanaan innokkaana laulajana tunnettu Koski rohkaistui liittymään Vapaakirkon kuoroon.

Laulaminen jatkui, mutta päihteet jäivät. Niiden tilalle tuli usko.

Ihminen ensin

Koski myöntää, että on suunnannut entisen päihdeaddiktionsa nykyään työhön. Vastuuvalmentajan pestin lisäksi hän toimii Kouvolan kaupungin uimaopettajana ja uinnin valvojana.

Aluksi Koski oli erittäin tuloshakuinen valmentaja, mutta vähitellen hänen asenteensa työhön on pehmentynyt.

”Ensin täytyy huomioida ihminen ja sitten vasta suoritus. Tarvittaessa olen junioreille myös isähahmo.”

Koskella itsellään on vuosina 1987, 1997 ja 1999 syntyneet tyttäret kariutuneesta avio- ja avoliitosta. Aikoinaan hän näki lapsiaan ainoastaan äitinsä ja isäpuolensa kotiin järjestetyissä tapaamisissa. Juopottelujen lomassa Koskella oli täysi työ saada itsensä näyttämään siedettävältä ennen kuin hän rohkeni edes näyttäytyä tyttärilleen.

Isä häpesi itseään lastensa edessä.

”Kanssakäyminen tyttöjen kanssa tyrehtyi miltei kokonaan samalla, kun välit katkesivat äitiin ja isäpuoleen. Nämä kyllästyivät rahaa kerjäävään juoppoon.”

Nykyään välit myös tyttäriin ovat kunnossa ja kaksi pientä lastenlasta ovat Koskelle vielä verrattain uusi ilonaihe.

Koskelta jäi ryyppyvuosiensa aikana maksamatta jääneistä laskuista ja elatusmaksuista kymmenien tuhansien eurojen velkataakka, jota hän on tunnollisesti lyhentänyt.

”Jos kuolisin nyt, lapseni joutuisivat maksamaan omat elatusmaksunsa, mikä olisi minusta sietämätöntä. Sitä paitsi olen luvannut itselleni ja Herralle, että kuittaan kaikki velkani tasoihin.”

Harri Koski ei ole koskaan puhunut biologisesta isästään isäpuolensa eikä juuri äitinsäkään kanssa. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

”Näytä sille”

Sitä valokuvaa vaaleasta miehestä, jonka Koski löysi kaappiin piilotetusta lippaasta, ei enää ole. Koski repi sen aikoinaan, koska ei halunnut tietää tästä mitään. Enää hän ei kuitenkaan ole miehelle katkera tai vihainen. Ei myöskään äidilleen, ja erimielisyydet ovat menneisyyttä.

”Olen saanut itse niin paljon anteeksi, että pystyn nykyään myös antamaan anteeksi.”

Koski ei koskaan ehtinyt tavata biologista isäänsä. Hän kuuli enoltaan isänsä kuolleen vuonna 2010 Ruotsissa.

Isällä on Ruotsissa tytär, ja Koskella siis sisarpuoli. Hän on aikeissa ottaa tähän yhteyttä, mutta vielä he eivät ole tavanneet.

”Ihminen lienee enemmän sinut itsensä kanssa, jos hän tietää omista juuristaan. Ehkä siskopuoli osaisi kertoa minulle, minkälainen ihminen biologinen isäni oli.”

Isäpuoltaan Koski on aina kutsunut isäksi. Heistä on tullut niin läheisiä, että he ovat jopa ruvenneet tavatessaan halaamaan toisiaan.

Nyt altaassa aletaan uida kelloa vastaan. Harri Koski napsauttaa puhelimestaan sekundaattorin päälle, ja nuori ikäkausiuimari alkaa kiskoa rivakasti selkäuintia kohti altaan toista päätä.

Juoma-aikoinaan ”nahkapääkotkana” naissuhteista toiseen liidellyt Koski on löytänyt rinnalleen uuden elämänkumppanin. Pari vihittiin vuonna 2014.

Altaassa uimari tekee sujuvan käännökseen ja alkaa kiskoa seuraavaa altaanmittaa.

Puhelimen kello lyö armottomia sekunteja, mutta uimari on saavuttamassa seuraavien kilpailujensa aikarajan.

”Näytä sille”, Koski kannustaa altaan reunalta.

Se tarkoittaa myös häntä itseään.

Lotta, 28, aloitti viime keväänä työn uudessa työpaikassa. Hän valitsi työyhteisön, jossa ei ole kuin yksi miespuolinen kollega. Muut työkaverit ovat naisia.

”Yhteistyökumppaneissani on enemmänkin miehiä. Kerroin heille avoimesti, että olen aikaisemmin joutunut töissä seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Pyysin, että älkää te satuttako minua.”

Lotta on päätynyt toistamiseen irtisanomaan itsensä. Hänelle on puhuttu rivoja. Häntä on stalkattu somessa. Hänelle on soiteltu keskellä yötä. Häntä on kähmitty firman juhlissa. Ja hänet on raiskattu.

Naisen esineellistämistä

Lotan ahdistelijat ovat olleet keski-ikäisiä perheenisiä, joilla on tyttölapsia.

”Eikö heillä tule mieleen, että kun he rakentavat tuollaista työkulttuuria, heidän oma tyttärensä voi joskus olla samassa tilanteessa kuin minä?”

Kymmenisen vuotta sitten Lotta työskenteli puhelinmyyntifirmassa. Hän oli juuri täyttänyt 18 vuotta.

Esimies ahdisteli häntä. Häntä yritettiin viedä väkisin firman juhlissa hotellihuoneeseen. Hänet esineellistettiin. Ja annettiin ymmärtää, että hän on kaikkien mieskollegoiden yhteishyvää.

”Kun yritin puolustaa itseäni, minut savustettiin ulos firmasta.”

Hävyttömiä puheita

Nelisen vuotta sitten sama häirintäkuvio alkoi toistua. Lotta työskenteli vaateketjun palveluksessa, ensin rivimyyjänä ja myöhemmin myymäläpäällikkönä.

”Oli yleisesti tiedossa, että yrityksessä vanhemmat esimiehet ahdistelivat nuoria naistyöntekijöitä.”

Lottaa varoitettiin erityisesti eräästä yli 50-vuotiaasta myymäläpäälliköstä.

”Jo ensimmäisissä firman bileissä hän lähenteli minua. Hän kommentoi tyyliin ’tuosta kun saisi vähän maistaa’. Vitsi, kun pääsisi tuota persettä puristelemaan.”

Känniläisen kähmintää

Häirintä paheni vuosien mittaan.

”Välillä hän ehdotteli. Ja välillä aukoi päätään. Eli käytti valtaansa väärin.”

Reilu vuosi sitten Lotan mitta täyttyi.

Mies tuli firman juhlissa hirmuisessa humalassa Lotan iholle. Ja kävi käsiksi.

”Hän sanoi näkevänsä minusta päiväunia ja haluavansa päästä panemaan minua. Hän totesi vielä, että pannessaan vaimoaan hän kuvittelee minut puolisonsa tilalle.”

Lotan omat alaiset näkivät tilanteen. Nuoret miehet tulivat väliin ja pelastivat Lotan ahdistelijan kynsistä.

Minäkö provosoin?

Lotta romahti. Hän jäi pitkälle sairauslomalle ja aloitti terapian. Lopulta hän sai voimia tehdä häirinnästä ilmoituksen omalle esimiehelleen.

”Ahdistelijaani kyllä kuultiin, mutta se ei johtanut mihinkään. Minua ei otettu vakavasti. Se oli valtava pettymys. Päätin irtisanoutua.”

Lotta on edelleen varovainen miesten suhteen. Häirintäkokemusten vuoksi hän ei ole kyennyt solmimaan parisuhdetta.

”Moni mies on yrittänyt siirtää vastuun minulle. Minulle on sanottu, että koko olemukseni provosoi miehiä.”

”Onneksi tämä kaikki ei ole tuhonnut minua ihmisenä. Ainakin empatiakykyni muita kohtaan on ihan toisenlaista kuin ennen näitä kokemuksia.”

Juttu on julkaistu Kotilääkärissä 8/18.

Kaamosväsynyt tuntee hämärän haitat voinnissaan. Jatkuva väsymys, alavireinen ja vetämätön olo vaivaavat. Susa Kokko, 40, saa virtaa ystäviltä saadusta joululahjasta.

Arjesta tuli selviytymistä

”Olin aiemmin loppusyksyt ja talvet jatkuvasti väsynyt ja alavireinen – toisin kuin valoisaan vuodenaikaan. Koin oloni kesällä huomattavasti energisemmäksi; silloin sain aikaan asioita ja suhtauduin elämään valoisammin.

Kun voimat talvikaudella olivat vähissä, mikään ei huvittanut ja arjesta tuli selviytymistä.

Aamulla oli todella vaikea päästä ylös sängystä. Kun herätyskello soi, minusta tuntui kuin olisi ollut keskiyö. Olen aloittanut aamuni joogaharjoituksella jo vuosia, mutta välillä olin nukahtaa joogamatolle. Jotenkuten sain silti itseni hereille ja pääsin töihin.

Liikunta kuuluu arkeeni ja elämääni. Töiden jälkeen halusin kyllä lähteä lenkille tai kuntosalille, mutta monesti se jäi tekemättä. Välillä olin niin väsynyt, että en voinut kuin itkeä.

Joululahjaksi kirkasvalolamppu

Kesällä ahnehdin ulkoilmaa ja valoa ja liki asun ulkona. Valovarastot alkavat kuitenkin olla tyhjät viimeistään lokakuussa.

Olen ammatiltani luokanopettaja, ja koulujen loma-ajat rytmittävät vuottani. Otin tavakseni lähteä syyslomalla aurinkolomalle. Loma helpotti oloani muutamaksi viikoksi.

Joitain vuosia sitten siirryin väliaikaisesti yrittäjäksi, ja syysloma jäi pitämättä. Olin uupunut ja vetämätön ja valittelin väsymystäni ystävilleni. Kolme vuotta sitten he antoivat minulle joululahjaksi kirkasvalolampun. Otin sen heti käyttööni, enkä enää luovu siitä.

Tekoaurinkoa tankataan aamulla

Lokakuun alussa kaivan kirkasvalolampun esiin ja viritän sen joogamaton viereen. Se saa seistä siinä helmikuun alkuun, joskus loppuun.

Niin kauan kuin syksyllä ulkona riittää lämmintä, joogaan lamppuni valossa kotini lasitetulla parvekkeella. Kotini on pieni, ja haluan olla ulkona aina kun mahdollista.

Herään työaamuina kuuden maissa ja sytytän saman tien keinoaurinkoni. Teen sen valossa vartin–puolen tunnin mittaisen joogaharjoituksen: välillä venyttelen, välillä liikun voimallisemmin.

Valo ja jooga yhdessä valmistavat minut lempeästi uuteen päivään.

Käytän joskus satunnaisesti kirkasvaloa myös iltapäivisin. Varon kuitenkin nauttimasta tekoaurinkoa liian myöhään, etteivät yöunet kärsi.

Marraskuu on kuukausista pahin – lumi tuo valoa ja helpottaa oloa

Tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä hankalampia talvet ovat minulle. Siksi ennakoin ja varaan mahdollisuuksien mukaan syksyn aurinkoloman jo kesällä.

Matkoilla herään auringonnousuun ja nukahdan liki sen laskun aikaan. Suomessa pimeys on talvella niin jatkuvaa, että uni-valverytmini menee sekaisin. Ilman kirkasvalolamppua kehoni ei tunnu tietävän, onko päivä vai yö.

Koska käytän talvikauden kirkasvaloa, jaksan taas harrastaa ja ohjata liikuntaa ja tavata ystäviä. Kuuntelen ja kunnioitan kehoani. Jos olen väsynyt, kevennän joogaharjoitusta tai lähden uimahallille ensisijaisesti saunomaan enkä uimaan. Jos ulkona on lunta, voin lähteä pulkkamäkeen.

Joka syksy mietin, miten jaksan tulevan pimeän kauden. Marraskuu on kuukausista pahin. Joulukuussa lähestyvän joulun odotus ja valmistelu piristävät jonkin verran. Toivottavasti viimeistään tammikuussa tulee pysyvä lumi. Se tuo valoa ja helpottaa oloa.

En enää yritä pysytellä väkisin illalla hereillä. Menen viimeistään kymmeneltä nukkumaan, jotta saan nukuttua riittävästi.

Tiedän, että olen saanut tarpeeksi unta, kun herään aamulla ennen herätyskellon soittoa.

En ehkä saa talvella yhtä paljon asioita aikaiseksi kuin kesällä, mutta ehkä minun ei pidäkään. Kaamos opettaa armollisuutta.”

Rikalaisten olohuoneen kyljessä olevassa valoisassa ompeluhuoneessa langat ja kankaat ovat hyvässä järjestyksessä, omissa koreissaan ja lokeroissaan. Huone on perheen käsityötaitoisten Jaakko Rikalaisen ja hänen äitinsä käytössä. Muutkin siellä kyllä viihtyvät, varsinkin koirat Elvi ja Sylvi.

Jaakon kädessä neula ja lanka pysyvät. Tuosta vaan neula kauniin punaisen kankaan läpi ja valmista tulee,  tosin Jaakon mielestä hitaasti. Tekeillä on neljäs kansallispuku.

Hän ihasteli jo pienenä mummon ja äidin kansallispukuja. Sellainen olisi kiva saada. Sitten hän keksi: miksi en tekisi kansallispukua itse.

Ihan kylmiltään hän ei sentään siihen ryhtynyt. Jo koulun tekstiilityössä hän huomasi, että vaatteiden teko luonnistuu häneltä helposti. Ennen kansallispukua hän oli tehnyt itselleen takin ja paitoja. Äiti ja mummo olivat opettaneet.

Taidot riittivät myös upean päällystakin ompelemiseen itselle. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Mummo kannusti

Tekeillä oleva kansallispuku on Karstulan puku. Kaikkein ensimmäisenä hän ompeli eteläpohjanmaalaisen kansallispuvun, sitten Sääksmäen ja Vanhan Korpilahden puvut.

”Hankin kaavat ja ohjeet ja opettelin itsekseni. Äiti auttoi, kun oli tarvetta. Mummo kannusti jatkamaan”, hän sanoo.

Myös Facebookin Kansallispuku – Folkdräkt -ryhmästä on ollut apua.

”Sinne kun laittaa kysymyksen, niin vastauksen saa nopeasti. Jäsenet ovat innokkaita neuvomaan toisiaan”, Jaakko sanoo.

Ensimmäisen kansallispuvun hän ompeli ompelukoneella. Pukua hän pitää kuitenkin harjoituskappaleena.

”Paljon piti purkaa ja ommella uudelleen.”

Ihmekös tuo, sillä kansallispuvussa riittää saumoja, tikkauksia, nappeja, reunuksia ja koristeompeluja. Pukuun hankittiin mummon neuvosta myös helavöitä ja puukko.

Puukko sekä erilaiset nauhat asustavat Jaakon pukuja. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Perinnettä kunnioittaen

Tarkkaan ottaen kansallispuku tulisi tehdä käsin, omaa kädenjälkeä ja perinnettä kunnioittaen. Kaikkia yksityiskohtia ei koneella saa edes tehtyä.

Niinpä kolme viimeistä kansallispukua Jaakko on ommellut hartaudella neulan ja langan kanssa.

Kärsivällisyys on ollut välillä koetuksella. Toisaalta tekeminen kasvattaa nuoren ihmisen pinnaa.

”Käsin ompelu vie aikaa. Joskus tuntuu, että tuleeko tästä valmista ikinä. Mutta ei siinä auta kuin päättää, että nyt vaan teen, vaikka hidasta onkin”, hän sanoo.

Neulanpisto neulanpistolta etenee ompelu. Seuraavaksi Jaakko tekee kansallispuvun äidilleen. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Liivikankaan leikkaaminen se vasta hermoja koetteleekin. Joka kerta Jaakon mukaan on pinna palanut.

”Liivissä on monta osaa, kymmeniä työvaiheita ja kaavat ovat monimutkaiset.”

Geometrian tajua siis tarvitaan, että osaa asetella kaavat kankaalle oikein päin ja niin, että kaikki kappaleet mahtuvat.

Valmista olisi hyvä tulla kerralla, sillä liivikangas on kallista. Materiaalit ovat ylipäätään laadukkaita, joten ihan halpaa kansallispuvun tekeminen ei ole.

Seuraavaksi Jaakko aikoo tehdä naisten kansallispuvun, äidille. Naisten puku on miesten pukua vaikeampi tehdä lukuisten yksityiskohtiensa vuoksi.

Jaakko Rikalainen käyttää itse tekemiään pukuja juhlissa ja aina, kun tilaisuus tulee. Kuvassa Etelä-Pohjanmaan puvun liivi. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Sukupolvelta toiselle

Kun innostus on päällä, Jaakolta menee ompelemiseen suurin osa vapaa-ajasta.

Kavereita ei hänen harrastuksensa kiinnosta, mutta kun hänellä on puku päällä jossain tilaisuudessa, he kyllä kehuvat.

Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Virallista tunnustusta on ehtinyt tulla Suomen Kotiseutuliitolta viime syksynä. Palkinnon perusteluissa kiitellään muun muassa sitä, että taito siirtyy sukupolvelta toiselle. Toiseksi ompelusta kertominen varmasti rohkaisee muitakin ompelutaitoisia ja  -intoisia poikia.

Jaakko on kiinnostunut Suomen historiasta, mihin innostus kansallispuvuistakin hänen mukaansa vähän liittyy. Hän kerää myös armeijan uniformuja. Pianoa hän on soittanut kahdeksan vuotta.

Aika riittää, koska harrastukset menevät hänen mukaansa vaiheittain. Välillä yhtä enemmän ja toista vähemmän.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 2/19.

Suvelan kappelissa Espoossa yleisö repeää innokkaisiin aplodeihin, takarivit nousevat seisomaan, ja vieressäni mies pyyhkii silmäkulmaansa. Kännykkäkameroihin on tallennettu monta laulua. Seppo Juntunen ja Elvis is back -yhtye ovat onnistuneet antamaan kuulijoille parastaan.

Kappelin varttunut yleisö tuntee Elviksensä, mutta mahtaako se muistaa, kuka tämä hänen laulujaan laulava Juntunen oikein on.

Menestyksen jälkeen suosio hiipui

Kaatajapappi. Sellaisena Seppo Juntunen tunnettiin. Hän oli ilmiö. Hannu Karpo teki televisio-ohjelman, ja kirkot täyttyivät niin, että joinakin iltoina rukoiltavia oli kaksituhatta. Heitä riitti jonoksi kirkosta ulos asti.

Ihmiset tulivat bussilasteittain, ja joitakin tuotiin sairaalasängyillä tippapullojen kanssa. Väkeä kaatui rukouksen aikana, ja moni kertoi parantuneensa. Myös jotkut kaatumattomat sanoivat parantuneensa.

Työkaveriksi tuli ekonomi Pirkko Jalovaara. Hän lähti omille teilleen jo 18 vuotta sitten. Silti jotkut vieläkin laskevat heidät samaksi porukaksi.

Jalovaaran ja Juntusen yhteistyö alkoi hiipua, kun ilmapiiri kiristyi tilaisuuksissa ja työmatkoilla. Lopulta eivät heidän kemiansa, teologiansa eivätkä voimansa enää kohdanneet.

”Kymmenisen vuotta tehtiin työtä yhdessä, mutta sitten aloin voida huonosti. Sydänoireet olivat niin vakavia, että lääkäri kehotti ottamaan joko sairauslomaa tai sairaseläkettä. Kun tiemme erosivat, oireet katosivat”, Juntunen kertoo.

Sydänlääkärin mukaan tapahtui ihmeparantuminen.

Jalovaara perusti oman firman ja vei paljon kannattajia mennessään. Yleisö ja avustajat olivat hämillään välirikosta kuin lapset avioeron jälkeen.

Siitä lähtien yleisöä tuli Juntusen tilaisuuksiin vuosi vuodelta yhä vähemmän. Silti Seppo kiersi ympäri Suomea rukoilemassa.

Juntunen ei ole saanut palkkaa kirkosta sen jälkeen, kun perusti oman Rukouspalvelut ry:n toimintaansa varten. Häntä kehotettiin siihen, sillä rukouspyynnöt ruuhkauttivat aikoinaan Alppilan kirkon Helsingissä. Monet vuodet leipä on nippa nappa tullut kolehdista ja lahjoituksista.

”Jos maineen huippuvuosina päähän oli noussut jotain, se kyllä valui nopeasti pois. Minun olisi pitänyt koko ajan tuoda esille ihmeparantumisia ja tuotteistaa rukous. Siihen en suostunut.”

Rukoustilaisuuksissa Juntunen kohtasi myös hengellisen väkivallan uhreja ja alkoi puhua heidän puolestaan. Nämä uhrit olivat seksuaalisesti ja hengellisesti uhkailtuja tai henkisesti hyväksikäytettyjä ihmisiä. Hengellisessä kentässä kun on myös pahoja paimenia.

Puhe ja varoitukset eivät olleet joillekin mieleen, sillä seitsemän vuoden aikana Juntusen autosta on puhkottu renkaat jo 18 kertaa. Kerran ulko-oven takana odotti hervottoman iso puukko. Sanojaan hän ei kadu eikä peru.

Tilaisuuden jälkeen rohkeimmat astuvat rukoiltaviksi. Kai Widell / Otavamedia

Häpeästä tuli syyllisen identiteetti

Kolme vuotta sitten Juntunen luki Iltalehdestä, että häntä syytetään varainkeruurikoksesta. Poliisi ei ollut vielä ehtinyt toimittaa syytettä asianomaiselle, mutta medialle se oli kuitenkin jo kerrottu.

Syyte koski lopulta Rukouspalvelu ry:n nettisivuilla kolmen kuukauden ajan ollutta tilinumeroa, kun keräyslupaa vasta odotettiin.

Juntunen sanoo, että ei käytä tietokonetta, joten hän itse ei tiennyt sivujen sisällöstä, ja poliisikin lähetti selvityspyyntöjään väärään sähköpostiosoitteeseen. Kun syyte käsiteltiin käräjäoikeudessa, siitä tuli vapauttava päätös.

Silloin kaatajapappi oli ehtinyt jo saada epäilykset niskaansa, eivätkä iltapäivälehtien toimitukset kirjoittaneet vapauttavasta tuomiosta yhtä isolla kuin syytteestä. Kohun keskellä monet ystävistä katosivat.

”Vaikeuksien keskellä tuli näköalaton tilanne, jolloin aika pitää pilkkoa pieneksi. Tuona aikana pysyin pinnalla rukouksen avulla, sovelsin omaa lääkettäni. Jumala toimii kurjuudessakin. Häpeästä tuli kuitenkin syyllisen identiteetti. Tukena olivat harvat uskolliset ystävät.”

Juntunen uskoo, että jos hän olisi ollut silloin vielä kiinni parrasvaloissa, olisi käynyt huonosti.

”Putosin tyhjiöön vähitellen. Monta vuotta oli yhtä pohjakosketusta. Elämästä katosi ilo.”

Mikä sitten auttoi?

”Tärkeintä oli olla Jumalan lapsi. Sitä ei mikään voi ottaa minulta pois”, Juntunen vastaa.

Rukouksia Aki Hintsan puolesta

Vähitellen Juntusen rukoustoiminta alkoi elpyä. Hän kertoo, ettei Jumala ole koskaan peruuttanut häneltä rukouksella parantamisen armolahjaa.

Yksi Seppo Juntusen rukoiltavista oli Voittamisen anatomia -kirjan isä, formulalääkäri Aki Hintsa.

Siinä vaiheessa kun Aki Hintsa ja Seppo Juntunen kohtasivat, lääkärit olivat antaneet syöpää sairastavalle Hintsalle vain kolme kuukautta elinaikaa. Hintsa eli vielä puolitoista vuotta sen jälkeen. He olivat yhteydessä päivittäin puhelimitse sekä tapaamalla Sveitsissä tai Helsingissä.

Hintsa kertoi lääkärikollegoilleen, että vain Juntusen rukoillessa hänen kipunsa lähtivät. Nämä eivät voineet ymmärtää, miten se tapahtui.

Juntunen siunasi Hintsan tämän hautajaisissa Ähtärissä kaksi vuotta sitten.

Hintsan kuolema oli Juntuselle raskas asia, vaikka hän uskookin iankaikkiseen elämään ja jälleennäkemiseen.

Aki Hintsa suhtautui tyynesti kuolemaansa. Sepolle hän kertoi ajavansa täysillä maaliin ja sanoi, että ongelma on palkintojen jakajalla.

Ilo on tullut takaisin Seppo Juntusen elämään, ja se näkyy keväällä 70 vuotta täyttävän pastorin olemuksessa. Kai Widell / Otavamedia

Elvis on hyvä sisään- ja ulosheittäjä

Seppo Juntunen on fanittanut Elvistä koko elämänsä. Alunperin syynä siihen eivät olleet enon Australiasta tuomat uimahousut, jotka olivat samanlaiset kuin Elviksellä ja joiden turvin sai irtopisteitä koulussa. Vaan Seppo on aina tykännyt laulaa Elvistä. Hänen äänensä sävy ja sointi on hyvin lähellä alkuperäistä. Sitä sointia hän harjoitteli kylpyhuoneessa.

Harrastus nousi aivan uuteen ulottuvuuteen, kun Juntunen tapasi musiikin ammattilaisen Heidi Tuikkasen. Tämä kohtaaminen sai hänet löytämään ihan uuden jutun: yhdistämään Elviksen ja rukouksen.

Nyt Elvis is back -bändiin kuuluvat Johannes Österlund, Joska Josafat, Sibelius-Akatemiassa kuorolaulua opettava Juha Kuivanen ja Kim Ekblom.

”Me rukoilemme bändin kanssa sakastissa ennen tilaisuutta meitä kuuntelemaan tulevien ihmisten puolesta. Onhan tämä ihmeellinen kombinaatio, Elvistä ja rukousta, mutta näin hauskaa minulla ei ole ollut aikoihin. Ilo on palannut”, Juntunen sanoo.

Jopa Juntusen parturi huomasi, että keväällä 70-vuotta täyttävän Sepon harmaantuneisiin hiuksiin kasvaa juuresta ruskeaa. Seppo selitti sen johtuvan ilosta.
Elvis sai urallaan kolme Grammy-palkintoa kahdelta LP-levyltä. Ne tulivat hengellisistä laulusta, gospeleista. Seppo muistuttaa, että Elvis aloitti uransa laulamalla kirkoissa ja kehottaa kuuntelemaan tarkkaan laulujen Crying in the Chapel, Stand By Me ja In My Father´s House sanoja. Niissä hän kuulee kristillisen sanoman.

”Elvis on niin kova brändi, että se toimii tosi hurskaiden uskovaisten ulosheittäjänä ja Elvis-fanien sisäänheittäjänä. Monetkaan kirkkoherrat eivät ole koskaan ennen nähneet näitä meidän kuulijoita kirkossaan. Eivätkä he olleet tajunneet, miten syvästi hengellisiä nämä konsertit ovat ja yllättyvät kun kuulevat, miten monet kertovat parantuneensa.”

Elämässä tärkeintä on rakastaa

Kun aplodit hiljenevät Suvelan kappelissa, Seppo Juntunen kertoo yleisölle, että hänet on opittu tuntemaan rukoilijana ja tänäkin iltana kaikkien halukkaiden puolesta rukoillaan.

Hän ei anna lupauksia mistään suuresta ja ihmeellisestä, vain lupauksen rukouksesta.

Osa kuulijoista lähtee pois heti sen kuultuaan. Jotkut alkavat ihmetellä hämmentyneinä, miten käy jos kaatua pyllähtää kaikkien nähden. Osa jää hämillään istumaan penkkiinsä.

Kaukana ovat ne päivät, kun väki tungeksi alttarille. Kaukana ovat nekin päivät, jolloin Seppo Juntusella oli työhuone Suomen silloin rikkaimman miehen, Nils Etolan, pääkonttorilla Etolassa ”työterveyslääkärinä”. Etola soitti Seppo Juntuselle ennen kuolemaansa ja kertoi olevansa menossa kotiin ja kiitti Juntusta tien näyttämisestä: ”Nähdään sitten perillä.”

Nyt alttarille saapuu vähän arastellen vain pieni osa illan kuulijoista. Osalle rukous on ihan uusi juttu. Noin kuutisenkymmentä asettuu riviin tipoittain ja arkaillen.

Hetken päästä he palaavat alttarilta tyytyväisen näköisinä. Korvissa kaikuvat vielä Juntusen sanat siitä, että elämässä tärkeintä on rakastaa, millään muulla ei ole merkitystä loppupeleissä.