”Olin työskennellyt pitkään asiantuntijana isossa opetusalan organisaatiossa, kun minua pyydettiin hakemaan johtajan paikkaa toisesta saman alan organisaatiosta. Sanoin, etten missään nimessä hae. Tiesin sen olevan konkurssin partaalla.

Aloin kuitenkin miettiä, että tunnen alan ongelmat ja vahvuudet. Organisaatio sijaitsi vieläpä muuttovoittoalueella, joten mahdollisuudet nousta ahdingosta olivat hyvät.

Epävarmuutta toi se, että työni oli ollut erittäin itsenäistä. Pelkäsin, ettei minusta ole toimimaan ryhmässä. Olin kuitenkin osallistunut vapaa-ajallani ryhmävetoiseen toimintaan. Kun vertasin itseäni moniin ryhmän jäseniin, näin itseni loppujen lopuksi aika sopeutuvaisena ja yhteistyökykyisenä. Hain paikkaa ja minut valittiin.

Aloitin muutostyöt asia kerrallaan. Olen hallintotieteilijä ja rakastan excel-taulukoita.

Tein organisaatiouudistuksen, mutta annoin työntekijöiden tehdä itsenäisesti muutokset omassa työssään. Se oli oikea ratkaisu.

Jaksamistani auttoi myös se, että puoliso otti päävastuun lapsista ja hoiti muutenkin -kodin asioita. Vaikeinta oli henkilökunnan saneeraaminen.

Aina joku on jonkun potkut saaneen kaveri ja ajatus epäoikeudenmukaisuudesta seurasi pitkään. Loin uudet säännöt ja käytännöt, mikä otti monille koville. Minun oli kestettävä se.

Minua auttoi, etten mennyt tunteella mukaan kuohuntaan. Päätin olla asialinjalla. Joku ehkä näki sen epäempaattisuutena, mutta niin päästiin eteenpäin. Kun käytännöt vakiintuivat ja toiminta saatiin hiottua tehokkaaksi, työpäiväni lyhenivät jotakuinkin virka-aikaan.

Pidän työstäni ja mikä parasta: koen työskenteleväni merkityksellisten asioiden eteen. Onneksi hain paikkaa.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 2/19.

Kun Sarina Pulkka, 28, perusti ystävänsä Auni Tuovisen kanssa Hämeenlinnaan feministisen Radikaalit ristipistot -ryhmän, ristipistot eivät olleet Sarinalle mikään uusi juttu. Hän on osannut tehdä niitä aina.

Menneen ajan naiset etsivät ristipistotöihin aiheita luonnosta ja Raamatusta. Radikaalit ristipistot -ryhmässä otetaan kantaa vääryyksiin tai kirjotaan muuten vaan voimaannuttavia lauseita.

Kirjontatöiden lauseisiin liittyy yleensä tarina. Sarina kirjoo useimmiten mieleensä jääneitä lainauksia. Esimerkiksi lause ”Kuinkas sitten kävikään” on Tove Janssonilta.

Sarinan lapsi aloitti 3-vuotiaana jokaisen lauseen: ”Ajattelisin että”. Lause puhutteli äitiä; ihmisten olisi hyvä ajatella enemmän.

”Kun ristipistoja on paljon vierekkäin, ne ovat kuin pikseleitä”, Sarina sanoo.

Erilaisin pistoin kirjotuista lauseista tehdään huoneentauluja ja seinävaatteita tai niitä voi kirjoa vaikka takin selkämykseen.

Ristipistojen lisäksi Sarina Pulkka käyttää muitakin pistoja.
Tätä taulua elävöittävät tikkipistot. Sara Pihlaja / Otavamedia

Mummin opissa

Käsitöiden teon Sarinalle opetti jo lapsena mummi.

”Olen tehnyt käsitöitä koko ikäni. Se on itsestään selvä osa minua”, taidekasvattajana työskentelevä Sarina sanoo.

Sarinan äiti sen sijaan ei ole käsityöihmisiä. Sarinan lapset taas ovat niin pieniä, että on vaikea vielä sanoa, meneekö käsityöinnostus seuraavaan sukupolveen.

Amerikasta levinneeseen avoimeen Radikaalit ristipistot -ryhmään ovat tervetulleita kaikki aiheesta kiinnostuneet ikään ja sukupuoleen katsomatta. Koska vaan voi hypätä kyytiin.

”Jokainen osallistuja päättää myös itse, mitä radikaalius hänelle merkitsee”, Sarina sanoo.

Kirjomisen ohella ryhmässä jutellaan joko omista tai yleisistä asioista. Usein tekeillä olevat lauseet tai kuvat nostattavat puheenaiheita.

Kurkkaa lisää Sarinan käsitöitä Radikaalit ristipistot -instagramsivuilta.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 2/19.

Sinä aamuna Lauri Kankaan elämä muuttui. Hän oli istunut vaimonsa Eevan kanssa keittiön pöydän ääressä. Yhtäkkiä vaimo putosi tuolilta. Kangas soitti heti hätänumeroon.

”Sekunnissa elämä muuttui toisenlaiseksi. Ambulanssi tuli tosi nopeasti. Siinä vaiheessa ei tiedetty mistä oli kyse”, Lauri Kangas, 72, kertoo.

Sairaalassa selvisi, että vaimolla oli keuhkoveritulppa. Siihen yhdistyi kaksi sydänpysähdystä. Lääkäri neuvoi Kangasta varautumaan, että vaimo ei selviä.

”Yllättäen Eeva alkoi toipua paremmin kuin oli odotettu. Siinä vaiheessa olimme toiveikkaita. Sitten elimistö petti muualta. Pahin oli sisäinen verenvuoto. Vaikka Eeva sai uusia punasoluja, hemoglobiini laski.”

Tällä kertaa ihmettä ei tapahtunut.

Äkillinen sairastuminen

Koskaan ei selvinnyt, mistä lääkärin mainitsemat ”massiiviset veritulpat” tulivat Eeva Kankaan kumpaankin keuhkoon huhtikuussa 2017. Ehkä niitä ennusti jatkuva jalkasärky, ehkä ei.

Äkillistä sairastumista oli edeltänyt kauan jatkunut korkea verenpaine sekä 2000-luvun alun munuaissyöpä. Se oli johtanut toisen munuaisen poistamiseen. Eeva oli toipunut hyvin leikkauksesta, mutta keuhkoista löytyi pieniä etäispesäkkeitä, joiden kasvua seurattiin.

Tapahtui ihme: eräässä kontrollissa pesäkkeet olivat kadonneet. Lääkäri totesi, ettei tapahtunut ole ainutkertaista maailmanhistoriassa, mutta toki äärimmäisen harvinaista.

Tällä kertaa, toukokuussa 2017, Eeva nukkui pois kuuden sairaalassa vietetyn viikon jälkeen.

”Katkeruutta en kokenut. Välillemme ei jäänyt epäselvyyksiä. Hoitavan lääkärin kanssa kävimme jälkikäteen läpi hoitotoimenpiteet. Se oli erittäin hyödyllinen keskustelu. Enempää ei voitu tehdä.”

Olohuoneessa on valokuva Eeva-vaimosta. Vesa Tyni

Raskas työ

Eeva ja Lauri olivat tunteneet toisensa jo kouluaikana Vihannissa. Varhaisessa teini-iässä pari vuotta kului jopa samalla luokalla.

”Emme varsinaisesti seurustelleet. Eihän sitä maaseudulla siihen aikaan”, Kangas hymähtää.

Ylioppilaaksi päästyään Kangas lähti Turkuun opiskelemaan. Hän valmistui biokemistiksi. Elämäntyönsä Kangas teki sittemmin lääkekehityksen parissa: ensin tutkijana, sitten lääkeyhtiön palveluksessa.

”Maailmaa näin niin paljon, että en enää halua ulkomaanmatkoille. Riittävästi sain lentää ja olla hotelleissa. Tykkäsin työstä, vaikka se oli raskasta. Oli siinä maalaispojalla ihmettelemistä, kun vietti päivän Pekingissä tai Tokiossa.”

Työ oli hektistä, eikä elämään mahtunut parisuhdetta. Kunnes Pirkkalassa asuneen Eevan ja lietolaistuneen Laurin tiet kohtasivat uudelleen 1990-luvun alussa.

Kuorolaulua ikänsä harrastanut Kangas oli Kamarikuoro Meloksen riveissä keikalla Tampereella. Eeva tuli kuuntelemaan ja keikan jälkeen juttelemaan. Alkoi kirjeenvaihto, sillä elettiin aikaa ennen internetiä.

”Eeva lähetti kirjeitä, muisteli vanhoja ja ehdotteli uusia. Sitten Eeva kutsui käymään kotonaan.”

Vuosituhannen vaihteessa Eeva muutti Kankaan luokse Lietoon. Vuonna 2002 pariskunta meni naimisiin.

Yhteistä aikaa suotiin lopulta pari vuosikymmentä.

Surun kohtaaminen

Tuli aika, jolloin suru vyöryi vaimonsa menettäneen Kankaan ylle kuin kaiken alleen peittävä usva.

”Kun suru iskee, se on hyvin voimakas. Meillä ei ole lapsia, joten oman perheen tukea ei ole.”

Onneksi oli hyviä ystäviä.

”Ystävien kanssa käydyt keskustelut olivat korvaamattomia. Ylipäätään muiden läsnäolo on avuksi.”

Aiemmin Kangas oli kohdannut surun äitinsä kuollessa.

”Kun äitini kuoli, oli töitä ja kiireitä. Suru pysyi töitä tehdessä poissa. Kiireiden helpottaessa suru iski aina, mutta joka kerta se palasi hieman pienempänä.”

”Eevan menetyksen kohdallakin on pitänyt pyrkiä tekemään jotain.”

Lauri on huomannut, että surun kohdatessa kotona voi olla vähän aikaa. Silloin pitää selvitellä ja pohtia, miten tästä eteenpäin. Mutta sitten olisi hyvä päästä seuraavaan vaiheeseen.

”Täytyy löytää jokin pidemmän tähtäimen suunnitelma, että tulevaisuuteen saa jotain valoa.”

Kangasta on auttanut surutyössä hänen kuoroharrastuksensa. Kotona taas pianonsoitto ja laulaminen tuovat lohtua.

Henkilökohtainen suru

Ensimmäinen askel eteenpäin on Kankaan mukaan tosiasioiden hyväksyminen. Menetettyä ei saa takaisin.

”Sen hyväksyminen on joskus vaikeaa. Pitää tehdä ajatustyötä, että asian ymmärtää. Suru on henkilökohtainen, minun suruni. Sitä ei tarvitse poismennyt eikä kukaan muukaan. Suru on vain minussa itsessäni. Siksi se pitäisi saada kontrolliin ja muutettua hyviksi muistoiksi.”

Asiasta puhuminen tuo kyyneleet Kankaan silmiin. Hän sanoo olevansa onnellinen siitä, että aviopari pystyi sairasvuoteen ääressä jättämään jäähyväiset toisilleen.

”Pitäisi oikeastaan olla kiitollinen eikä surullinen, mutta vaikeaa se on. Fakta on, ettei suru mihinkään häviä. Sairausaika oli kova koulu. Se pakotti ajattelemaan, että on taas pärjättävä yksin.”

Virkakoneisto ei tunne suruaikaa. Perunkirjoitus ja muut puolison poismenoon liittyvät käytännön asiat on hoidettava, oli suru miten syvää tahansa. Kangas sanoo selvinneensä niistä kohtuullisen vähällä vaivalla, koska asioihin ei liittynyt vaikeita lakikiemuroita.

Kangas huomasi surun iskevän etenkin silloin, kun kiire helpotti. Vesa Tyni

Mahdollisuus uuteen

Olisiko Kangas tulevaisuudessa valmis ottamaan rinnalleen uuden elämänkumppanin? Tuntuisiko se hänestä uskottomuudelta menetettyä puolisoa kohtaan?

Lauri Kangas ei ole vielä uutta suhdetta pohtinut, mutta kaukaa viisas vihkipappi antoi hänelle neuvon pyytämättä.

”Kun Eeva on mennyt pois, vihkimisessä annettua lupausta ei enää ole. Minusta se oli kovasti sanottu, mutta tottahan se on. Voi elää niin, ettei katsele ympärilleen tai voi etsiä uutta kaveria.”

Kangas näkee papin sanoissa viisautta.

”Ne vievät pois syyllisyyden.”

Kankaan tuttavapiirissä on leskiä, jotka ovat lähteneet etsimään uutta suhdetta suruajan jälkeen: toiset lyhyen, toiset pitkän.

”Eivät he kovin huonosti tunnu voivan uuden kaverin löydettyään. Itse ajattelen papin sanoista, että ainakin sellainen mahdollisuus on.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 2/19.

Surrrr.

Värinähälytys ilmoittaa saapuneesta viestistä, kun avaan puhelimen. Olen herännyt kuudelta aamulla ja suoritan ripeää lähtöä töihin: puen takkia ja pesen hampaita samalla, kun vasen silmäni toteaa, että olen saanut yön aikana kolme sähköpostia. Loma- ja hotellimainoksen.

Ja yhden, joka vaikuttaa roskapostilta. Sen lähettäjä on Urbanex Ninja ja aiheena Yhteydenotto. Olen jo poistamassa viestiä, mutta klikkaan sen sitten auki.

Hei!
Laitan viestiä hieman epäröiden, sillä en tiedä oletko viestilleni oikea henkilö tai onko aihe liian rankka. Toivottavasti oikeaan ihmiseen osuessani en pahoita mieltäsi. Se ei ole tarkoitukseni.

Sammutan ärhäkkäänä surisevan hammasharjan. Äkillinen hiljaisuus nielaisee minut. Luen eteenpäin.

Aidot tarinat kiinnostavat ihmisiä ja tänään saatoin törmätä sellaiseen. Autiotalon oveen oli ilmestynyt aukko, josta mahtui hyvin sisään. Talon sisällä ei todennäköisesti ollut kukaan vieraillut kymmeneen vuoteen, sillä vinkin talon sijainnista sain kaupungin työntekijältä, joka laudoitti talon umpeen. Talo oli lähes tyhjä, mutta vaatekomerosta löysin jotain, joka todella pysäytti.

Varovaisesti kysyn, että asuiko isäsi 80-luvulla Espoossa?

Olisin kiinnostunut kuulemaan elämäntarinasi. Tiedän, että aihe saattaa olla arka. Pyydän anteeksi, jos viestin sanoma on täysin epäselvä. Tällöin lähetin viestin vikaosoitteeseen.
Terveisin: Tuomo/Urbanex Ninja

Isä

Isä. Se on käynyt isän talossa.

Sydämeni alkaa hakata. On jo kiire töihin, mutta nakutan vimmaisesti vastausviestin.

Moi! Kyllä asui, ja todella kiinnostaa kuulla mitä löysit. Ihanaa että otit yhteyttä.

Töihin hölkätessä ehdin googlettaa Urbanex Ninjan.

Selviää, että nimimerkki Tuomo on löytöretkeilijä, joka harrastaa hylättyjen rakennusten ja paikkojen tutkimista. Ja nyt tällainen urbaanininja on pelmahtanut löytöretkillään isäni hylättyyn asuinsijaan.

Hukutan hämmentyneet tunteeni rivakkaan työntekoon sairaalassa. Ehdin hoitaa kevyesti aamun lääke- ja antibioottikierrokset, ennen kuin taskussa surahtaa.

Voin näyttää sulle mielelläni mitä tuolta löysin.

Löytämäni materiaali sisältää sen verran henkilökohtaista tietoa, että haluaisin vielä varmistaa että olet todellakin oikea henkilö. Mikä oli isäsi etunimi? Vinkki: nimen alkukirjain on P.

P niin kuin Pena. Kuolintodistuksessa minun isälleni palautettiin takaisin hänen syntymänimensä Pentti Juhani, mutta viimeiseen hengenvetoonsa saakka hän oli Pena.

Hänen ikäisillään itseään kunnioittavilla työläisillä oli työläisten nimet, ja minun isäni oli duunari, luuhun asti.

Nina ja Pena 80-luvun alussa. Nina oli ”isän typykkä”. © NINA SARELLIN KOTIALBUMI

Hän oli kunnioitettu muurari, kova työmies. Sitten hänestä tuli ihmisroska. Vielä sittenkin hän muurasi: joka ikinen seinä, jonka hän sai urallaan valmiiksi, nousi hänen humalaisissa tarinoissaan harjakorkeuteen yhä uudelleen ja uudelleen.

Vastaan Tuomolle:
En tiedä mikä kohtalo meidät on johdattanut tämän asian äärellä tapaamaan, mutta ehdotan että otamme siitä selvää.

Tuomo ehdottaa tapaamista heti seuraavaksi sunnuntaiksi. Hän haluaa viedä minut isäni kotiin.

Itku tulee kesken kahvitauon. Kerron työkavereille viestistä ja isästä, lapsuudestani, joka ei mennyt yhtään niin kuin piti.

Tauko venähtää pitkäksi – meitä on tässäkin tiimissä monta. Tuntuu sekä surulliselta että helpottavalta: olen rivikansalainen. Ihan tavallinen pala suomalaista alkoholikulttuurin historiaa.

Minulla oli perhe

Kun olin aivan pieni, minulla oli hetken aikaa perhe: äitini, isäni, veljeni, siskoni ja minä.

Olin perheemme kuopus, isäni silmäterä. Minä rakastin isää.

Isän typykkä, hän sanoi minulle ja hieroi leuallaan poskeeni parransiemeniä.

© NINA SARELLIN KOTIALBUMI

Äitini oli tyylikäs ja puhui hiljaisella äänellä, muuta en oikein muista. En voinut viettää vanhempieni kanssa kovin paljon aikaa, koska he olivat useimmiten joko töissä tai ryyppäämässä.

Meillä oli lapsenvahteja: isompia serkkuja, naapurin tyttöjä, ketä milloinkin. Muistan naapurin muijan epäuskoisen huudon: ”Taasko toi pentu on täällä?”

Välillä lapsenvahdit loppuivat kesken, ja silloin oli pärjättävä itsekseen, jos ei päässyt mukaan.

Isä ja äiti jättivät kolme vuotta vanhemman siskoni ja minut yksin kotiin ja lähtivät pubiin. Siskoni näkee vieläkin painajaisia siitä, että on yö, minä itken täyttä kurkkua pinnasängyssä, ja hän ei tiedä mitä tehdä.

Koska yöhuudoista tuli sanomista ja visiitti lastenkotiin, oli muutettava taktiikkaa ja otettava ainakin pienin mukaan.

Muistan juopot, kauhean mölinän ja sen, kun naputtelin nälissäni kananmunia pöytää vasten, mutta en voinut syödä niitäkään koska yksikään ei ollut keitetty.

Muistan hässäkän, joka syntyi niissä epämääräisissä, tupakansavuisissa puutaloissa, kun isä tuli meitä hakemaan. Muistan tappelua, hakkaamista ja sen, miten kovaa äiti huusi kivusta.

Huostaanotto

Kun meidät oli huostaan otettu väliaikaisesti muutaman kerran, piti tehdä ratkaisuja. Vain veljeni, joka oli jo niin iso että sai päättää, jäi kotiin. Siskoni lähetettiin mummolaan. Minut vietiin tätini luo Helsinkiin eikä tultu koskaan hakemaan.

Aika usein iltaisin olohuoneen ikkunaan ropisi pikkukiviä. Isoveljeni oli tullut pakoon, kun kotona oli liikaa kaikkea: juoppoja, tappeluita, puukkoja, huutoa. Jos veljeni ei jaksanut hypätä junaan, hän nukkui kellarin kanakopissa.

Äitikin lähti, päätyi kuljeksimaan kadulle, putosi turvaverkon läpi kuin kuollut pääskynen. Hänet löydettiin marraskuun pakkasilla hankeen paleltuneena.

Vielä silloin, kun äiti oli selvin päin, hän ompeli meille uskomattoman upeita hörhelöhameita. Osa niistä kulki mukanani, kun minua vietiin humalaisen itkua sopertavan tädin luota taas kerran lastenkotiin ja sieltä Pohjois-Karjalaan sijaisperheeseen.

Hameet olivat jo liian pieniä, mutta otin ne mukaan. Ainoat muistoni äidistä.

Jäämistöstä löytyi kuva herra Karvisesta, kissasta, jolta ei puuttunut mitään. Samaan aikaan, kun kissaan hoivattiin, Nina yritti toipua sijaisperheen luona. © NINA SARELLIN KOTIALBUMI

Uralille

Odotan Urbanex Ninjaa eli Tuomoa Kauklahden asemalla. Olen ottanut hyvän ystäväni turvaksi.

”Onko se tuo? Ei näytä yhtään ninjalta”, hän kuikuilee.

Miehellä on musta ulkoilutakki ja ketterään liikkumiseen sopivat kengät. Hänen liikkeensä ja ilmeensä ovat sellaiset, joista tietää ihmisen etsivän jotakuta tuntematonta. Hän katsoo minua hiukan pidempään kuin tavallinen ohikulkija, silmiin nousee kysyvä hymyntapainen.

Olemme löytäneet Tuomon.

Kävelemme Kauklahden asemalta parin kilometrin matkan ja saavumme suuren, vihreän taitekattoisen kasarmirakennuksen pihamaalle.

Talo on rakennettu 20- tai 30-luvulla Kauklahden lasitehtaan työntekijöiden asunnoiksi. Taloa kutsuttiin kansanomaisesti ”Uraliksi” vanhan protestirallin mukaan. Sopivaa isän imagolle.

Isän vuokra-aunto sijaitsi Kauklahdessa, Espoossa. Tähän taloon isä katosi kuin maan nielemänä. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Olen käynyt täällä kerran. Olin silloin kymmenvuotias, ja isääni oli yritetty tavoitella vuosikaudet. Häntä ei tuntunut kiinnostavan, miten voin.

Olin nähnyt hänet edellisen kerran kuusi vuotta aiemmin, kun äitini kannettiin hautaan valkoisessa arkussa vuonna 1982. Isä syytti kaikesta itseään, eikä ihan syyttäkään.

Hautajaisissa hän oli selvin päin. Sain istua hänen sylissään, olin hetken onnellinen. Sen jälkeen en enää koskaan nähnyt häntä kokonaisena: jokin osa isästä kuoli pois ja putosi äidin kanssa samaan kuoppaan.

Veljeni muutti omilleen, ja isä muutti pakoon koko maailmaa.

Pena lähti Uralille, kuulin aikuisten sukulaisteni puhuvan. Vasta nyt tajuan, että hän siirtyi vain toiselle puolelle junarataa. Se tuntuu käsittämättömältä: minun muistoissani isä putosi mustaan aukkoon. Ja siellä hän alkoi hitaasti, mutta tinkimättömällä määrätietoisuudella juoda itseään hengiltä.

Kun hän oli toteuttanut itsetuhoviettiään noin kuusi vuotta, minut tuotiin tämän talon pihaan.

Isäni tuli ovesta tuntemattomaksi partasuuksi muuttuneena, mutta selvin päin. Oli kulunut vuosia siitä, kun näin hänet viimeksi. Emme osanneet oikein puhua, mutta isä rohkaistui tapaamisestani.

Hän alkoi lähettää minulle syntymäpäiväkortteja, jotka hän signeerasi huutomerkillä kuin huikean spektaakkelin: toivoo isä!

Sisälle taloon

Talon ovi on laudoitettu umpeen, mutta joku on rikkonut laudoituksen. Aukko on niin suuri, että sisälle pääsee helposti. On vain kumarruttava kunnolla ja osattava luikerrella niin, että vaatteet eivät takerru.

Minä ja ystäväni astumme pimeään hieman kömpelösti, Tuomo luiskahtaa maatuvalta puulta tuoksuvaan eteiseen sulavasti kuin vaskitsa.

Urbaanit löytöretkeilijät eivät murtaudu taloihin. On löydettävä aukko, josta pääsee sisälle. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Kun Tuomo sytyttää mukanaan tuomansa lampun, näen alkeellisen keittiön, tupakan kellastamat seinät ja pienen kammarin. Ja sen ruudullisen sohvan, jolla istun lapsuuteni valokuvissa.

Likaisen sohvan käsinoja on irronnut, tyynyt ovat pinossa lattialla. Sohvan selkänojaa vasten kenottaa tuulimyllytaulu, jonka olen nähnyt lapsuuskuvissani sata kertaa.

Isä otti sen tänne – kaunistamaan uutta kotiaan vai siksi, että ei hennonut heittää sitä poiskaan?

Kakluunin pesässä on isän ryttäämä norttiaski ja tupakantumpit. Kaapista löytyy lehtileike: jonkun minulle vieraan nuoren miehen kuolinilmoitus.

Täällä hän siis asui kaikki ne vuodet. Minä olen nähnyt enimmäkseen kuvia, joita oli albumillinen isäni jäämistössä. Kuvat ovat kuin mosaiikki, joista yritän rakentaa tarinaa.

Iso porukka, pöytä täynnä viinaa. Päät nuokkuvat. Kasvot vaihtuvat, asetelma pysyy. Isä makaa sammuneena sillä samalla sohvalla, jossa toisessa kuvassa istun vauvana nauraen kuin aurinko.

Isän kasvot turpoavat. Joku silpaisee puukolla hänen korvanlehtensä keskeltä katki.

Hänelle kasvaa paksu, pitkä parta, kuin läpipääsemätön risukko, jonka taakse minun isäni katoaa ja lakkaa melkein kokonaan olemasta.

Kuvien ihmishaamut takertuvat epätoivoisesti kiinni mihin tahansa kauniiseen ja tavalliseen. Kannetaan puita saunaan, grillataan. Nainen on punonut päähänsä voikukkaseppeleen. Isä pitää sylissään valtavaa kissaa.

Asunnossa oli tuttuja esineitä: tuulimyllytaulu ja sohva Ninan lapsuudenkodista. Tuolla samalla sohvalla Nina istuu lapsuuskuvassa. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Kuulin myöhemmin tarinoita herra Karvisesta, jota hoidettiin ja hellittiin yhdessä. Siinä talossa, jossa ihmiset menettivät viimeisenkin otteensa elämään, kissalta ei koskaan puuttunut mitään.

Sillä välin, kun isäni ruokki herra Karvista, sijaisäitini Pohjois-Karjalassa parsi minua vimmaisesti kasaan kuin Lemminkäisen äiti. Olin housuuni pissaava, sikiöasennossa nukkuva laitoslapsi, jolla oli joka päivälle kerrottavanaan uusi hiuksia nostattava muisto.

Istuin porkkanapenkin päässä ja muistelin.

Marja-äiti enimmäkseen kitki ja kuunteli. Hyväntuulinen, traktoria ajava Aaro täytti vanhan ajan kansanmiehen mutkattomuudella sen paikan, jonka isäni oli jättänyt tyhjäksi; minulla oli vihdoin joku, jolle askarrella isänpäiväkortti.

Kun kesä kääntyi syksyyn, kävin jo vessassa kun pissatti ja nukuin kaikki raajat sikin sokin valtoimenaan kuin meritähti.

Viestejä menneisyydestä

Kaapista löytyy kasa papereita – ne, joista Tuomo oli puhunut.

Näiden perusteella hän siis minut jäljitti. Isäni on säästänyt nämä kaikki. Siskoni kunniakirja Kultapossukerhosta, vakuutuspapereita. Lastensuojelun raportteja, joissa kerrotaan minun ja siskoni voinnista ja hoitosuunnitelmasta. Isää on yritetty tavoittaa, paperi toisensa jälkeen toteaa silminnähden turhautuneena.

Mutta ei hätää. Nyt isä on taas läsnä, ja hänen partainen, laiha hahmonsa nostaa kätensä tervehdykseen aikojen takaa.

Hei isä, kuiskaan mielessäni. Toivon, että sinulla on vihdoinkin kaikki hyvin. Täällä pärjätään kyllä.

Minun elämäni pelasti sijaisperhe. Ja se, että minua kaikesta huolimatta rakastettiin.

Minulla oli serkkuja, täti, sisko, mummo, ukki. Minusta tuli ehkä hiukan risoista ja vänkyröistä paloista koottu, mutta ehjä omalla rikkinäisellä tavallani. Mutta minun lapseni suukottavat, halaavat, hoivaavat pehmoleluja ja nukkeja.

Se antaa minulle toivoa. Minä en osannut.

Isä oli lukossa ja kykenemätön kohtaamaan epäonnistumisensa. Hän piilotti kipunsa. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Sain lopulta takaisin myös isäni, sillä tämä talo ei kaikista yrityksistään huolimatta onnistunut tappamaan häntä. Hän sai 2000-luvun taitteessa keuhkotuberkuloosin.

Sytytysnesteiden marinoima maksa ei kestänyt lääkityksiä. Isä taisteli kuukausikaupalla hengestään. Kävin katsomassa häntä sairaalassa, ja löysimme uuden yhteyden.

Isä paransi juoksuaan: hän pääsi päihdeongelmaisten tukiyksikköön ja kuntoutui tavallisen kerrostaloyksiön asukkaaksi, vaikka tissuttelikin elämänsä loppuun saakka.

Hän piti minuun yhteyttä: soitti kerran viikossa, kyseli kuulumiset ja kertoi blondivitsin. Vielä vanhoilla päivillään hän opetteli takeltelemaan puhelimeen, että olen hänelle rakas.

Isäni kuoli kolme vuotta sitten Jorvin sairaalassa. Kumma kyllä, häntä ei lopulta vienyt rajan taakse viina, vaan tupakan aiheuttama keuhkoahtaumatauti.

Hän oli kuollessaan 38-kiloinen, hauras kuin lintu.

Ilman katkeruutta

Teemme lähtöä. Tuomo mittailee vielä katseellaan pikku yksityiskohtia. Ei malttaisi lähteä.

”Kurkkaan vielä kaapin ylähyllyt, sinne jää usein jotain tavaraa muuttokiireissä”, hän vetkuttelee.

Tuomo kapuaa vaatekomeron hyllyjä pitkin. Kohta kuuluu innostunut hihkaisu.

”Täällä on joku pussi”, hän ilmoittaa.

Nostamme pussin tiskipöydälle. Pujotan käteni pussiin ja vedän. Pöydälle liukuu rautalankahäkkyrä. Se on ruttuinen ja rapistunut, mutta tunnistan sen heti: se on Vaaleanpunainen Pantteri muuraamassa tiiliseinää. Lahja, jonka isä sai työtovereiltaan.

Yksi hänen rakkaimpia muistojaan, josta hän puhui kuolemaansa saakka.

Asunnosta löytyi kaksi lasten talvilakkia, joita isä oli säästänyt piilossa kaikki vuodet. Lakit olivat omien lasten. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Pöydälle putoaa muutakin. Kaksi pientä hännällistä karvalakkia. Meidän lasten lakit. Karva tuntuu käteen pehmeältä, kuin uudelta. Isä on tuonut ne salaa mukanaan, muistona meistä. Piti niitä suljetussa pussissa kaapin ylähyllyllä tallessa kaikki ne pitkät, pimeät vuodet.

Pujahdan oven aukosta valoisaan sunnuntai-iltapäivään.

Pimeään, hiljaiseen taloon jätän jotakin itsestäni: viimeiset kysymykseni, viimeisen hitusen katkeruutta. Ja ne kaksi pientä lakkia, jotka käärimme hellävaraisesti muovipussiin ja asetimme takaisin hyllyyn, omalle paikalleen.

Kotimatkalla junassa tunne liukuu rintaa pitkin kuin puseron kauluksesta sisään livahtanut jääpala: minulla on ikävä isää. Minulla on ikävä hänen soittojaan, viikoittaista blondivitsiä, mykkiä kysymyksiämme, joita kumpikin välttelimme.

Tunne on yhtä aikaa rakas ja pistelevä.

Kuin joku hieroisi parransiemeniä poskeen. Mutta se on tunne, jonka kanssa olen oppinut tulemaan toimeen jo kauan sitten. Siihen voi sukeltaa kuin makuupussiin, pää edellä. Kietoutua tukahduttavaan pimeänpehmeään. Tai sen voi ottaa matkalle mukaan, huolellisesti pakattuna.

Tämä on minun kipuni. Tästä asti keveämpi kantaa.

Flunssani hävisi hetkessä homeopaatilla käynnin jälkeen. Hopeavesi paransi astmani. Sain kiviterapialla aurakenttäni tasapainoon!

Tämänkaltaisia tarinoita ihmiset kertovat innoissaan ja haluavat myös jakaa kokemuksiaan muille. Sitten tulee joku professori väliin vaatimaan asioista tieteellistä näyttöä. Oletko sinä ilonpilaaja, professori Juhani Knuuti?

”Olen puolustaja. En vastusta huuhaa-tietoa vaan puolustan tutkittua tietoa. Minulla on siihen kolme tärkeää syytä. Ensinnäkin se on mielestäni velvollisuuteni lääkärinä ja tieteentekijänä. Toiseksi uskon, että niin sanottu huuhaa-tieto rapauttaa yhteiskunnan vakautta. Kolmas ja tärkein syy liittyy yksilötasoon. Siinä vaiheessa, kun vaikuttava hoito jää saamatta tai lääkkeet ottamatta väärän tiedon tai uskomusten takia, puhutaan jo vaarallisesta huuhaasta.”

Knuuti ei halua vähätellä ihmisen omaa kokemusta.

”Jos henkilö kokee saaneensa sairauteensa apua esimerkiksi juuri homeapatiasta tai ruokavaliosta niin hyvä! Ei minulla ole mitään syytä epäillä näitä tuntemuksia. Haluaisin kuitenkin ihmisten ymmärtävän, että oma subjektiivinen kokemus on äärettömän epäluotettava kertomaan minkään hoidon tehosta tai turvallisuudesta. Se ei myöskään voi olla peruste jonkun toisen ihmisen hoidolle.”

Knuuti kannustaa ihmisiä edes hituseen kriittisyyttä terveysjuttuja lukiessaan. Hän kertoo esimerkin. Eräässä rokotusvastaisessa Facebook-ryhmässä jaettiin kuvaa lapsesta makaamassa letkuissa sairaalasängyssä. Kuvan jakanut henkilö kirjoitti kuvan yhteyteen, että näin käy, jos rokottaa lapsensa.

”Latasin kuvan Googleen, josta se löytyi nopeasti ja selvisi, ettei kuva liittynyt mitenkään rokotteisiin. Hyvin pienellä vaivalla siis paljastui, että julkaisu oli täysin perätön.”

Kossilasta se lähti

Kemistä kotoisin oleva Juhani Knuuti kiinnostui yhteiskunnallisesta keskustelusta jo opiskellessaan lääketiedettä Turussa 1980-luvulla. Silloin terveysalaa hämmensi etenkin agronomi ja kansanparantaja Pentti Kossila, joka oli vaihtoehtolääkinnän ja luontaistuotteiden puolesta puhuja.

”Kossila vastusti käytännössä kaikkea, mikä liittyi lääketieteeseen. Hän puhui ihan käsittämättömiä juttuja, mutta hänen teoksensa myivät hyvin ja hänellä oli paljon kannattajia.”

Knuutia alkoi harmittaa se, ettei tieteentekijöitä ja tutkimustietoa hyödynnetty eikä huomioitu tarpeeksi. Hän ihmetteli miten vähän lääkäreitä osallistui terveyskeskusteluun ja puolusti tutkimusnäyttöä.

”Tätä ihmettelen edelleen. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa vaikuttaa vain kourallinen lääkäreitä, jotka oikovat perusteettomia terveysväitteitä. Moni varmaan ajattelee, että minun duunini on hoitaa potilaita, eikä lähteä julkisesti päsmäröimään.”

Knuuti tajusi, että jolleivat tutkijat ota keskustelua haltuun, sen ottavat kyllä muut. Netin eri julkaisualustat antavat kenelle tahansa mahdollisuuden sanoa mitä tahansa.

Juhani Knuuti kannustaa ihmisiä edes hituseen kriittisyyttä terveysjuttuja lukiessaan. Suvi Elo

Pelotta huuhaata vastaan

Terveydenhuollon ammattilaisten uutislehti Mediuutiset valitsi Juhani Knuutin viime vuonna Vuoden terveysvaikuttajaksi. Valintaperusteissa Knuutia kuvataan tienraivaajaksi näyttöön perustuvan tiedon puolustamisessa. Hän on ahkera bloggaaja ja perusti vuonna 2017 Antidootti-verkkoportaalin, jossa eri kirjoittajat tarjoavat terveysasioista luotettavaa tietoa.

Knuuti ei pelkää laittaa itseään likoon. Hän menee esimerkiksi Facebookissa kommentoimaan ryhmiin, joissa hän on kaikkea muuta kuin toivottu vieras.

”Ihme kyllä ihan kaikista niin sanotuista vaihtoehtoryhmistä minua ei ole heitetty ulos”, Knuuti hymyilee.

Mutta miksi huuhaa sitten myy niin hyvin ja sen ympärille muodostuu jopa hurmoksellisia yhteisöä?

Knuutin mukaan ihmisellä on taipumus uskoa herkemmin sellaista tietoa, joka vahvistaa hänen tämänhetkistä mielipidettään. Oman tulkinnan kanssa ristiriitainen tieto on epäilyttävää. Taustalla voi olla myös pettymys terveydenhoitoon, eikä sellaista subjektiivista kokemusta voi muuttaa.

”Kyse voi olla lisäksi klassisesta viranomais- ja herravihasta. Auktoriteetteja vastaan pitää kapinoida, koska heidän tekemistensä taustalla on taatusti salaliittoja. Ja lääkärit ovat aina korruptoituneita lääketehtaiden kätyreitä.”

Tutkimuksia liioitellaan

Kritiikin puute ei vaivaa vain tavallisia tallaajia vaan siihen haksahtavat niin lääkärit, tutkijat kuin mediakin.

Päätoimittaja Pertti Saloheimo kirjoitti helmikuussa Lääkärilehdessä, että tutkimustulosten liioittelu ja harhaanjohtava uutisointi tekevät hallaa tieteen uskottavuudelle.

Knuuti on samoilla linjoilla.

”Toimituksissa on yhä vähemmän resursseja aiheiden taustoittamiseen, jolloin pätevistäkin tutkimuksista nostetaan raflaavia yksityiskohtia, jotka eivät kuitenkaan ole tutkimuksen kannalta oleellisia.”

Knuuti korostaa, että tutkimustieto ei ole lopullista vaan kumulatiivista ja jatkuvasti elävää.

”Jos maidosta on tehty tuhat tutkimusta ja niistä yhden mukaan maito tappaa, ei se tarkoita sitä, että maito tappaa. Tieto pitää suhteuttaa olemassa olevaan tietomassaan. Jokaisesta aiheesta saadaan vääjäämättä poikkeavia tuloksia.”

Vaikka Knuuti hieman mediaa arvosteleekin, paljastaa hän henkilökohtaisen kiinnostuksensa alaa kohtaan.

”Olen miettinyt, että tutkivan journalistin työ voisi olla mukava duuni. Jotenkin tuntuu, että se sopisi minulle.”

Kritiikki kuuluu kaikkeen

Palkinnoista huolimatta osa pitää Juhani Knuutin tyyliä ärsyttävänä besserwisseröintinä.

”Eräällä vaihtoehtosivustolla minut valittiin kerran Vuoden Änkyräksi. Muita hyvin sijoittuneita olivat THL, STUK ja potilasjärjestöjä, joten en voinut ottaa nimitystä loukkauksena”, Knuuti toteaa.

Häntä itseään sen sijaan on syytetty kunnianloukkauksesta. Helmikuun alussa Knuuti sai poliisilta kirjeen, jonka mukaan lääkäri Antti Heikkilä on tehnyt hänestä tutkintapyynnön. Knuuti kritisoi julkisuudessa Heikkilän Lääkkeetön elämä -kirjaa, jonka muutama kauppaketju veti lopulta pois myynnistä kirjan sisältämien virheellisten terveysväittämien takia. Heikkilä syytti Knuutia kunnianloukkauksesta.

”Syyttäjä jätti syyttämättä, koska katsoi, että Heikkilän esittämistä terveysväitteistä kirjoittaminen kuuluu demokraattiseen yhteiskuntaan. Enhän käsitellyt arviossani Heikkilää henkilönä.”

Mutta miten Knuuti ottaa vastaan häneen kohdistuvan kritiikin? Ei hänkään voi aina olla oikeassa.

”Kritiikki kuuluu tähän hommaan, se auttaa ymmärtämään miten ihmiset asioista ajattelevat. Minulla ei ole mitään ongelmaa muuttaa tekstejäni ja mielipiteitäni, olen tehnyt sen monta kertaa. Ei takinkääntö ole mikään synti – päinvastoin! Takinkääntö kuuluu tieteentekijän perusominaisuuksiin silloin, kun näyttöä on tarpeeksi.”

Juhani Knuuti on erikoistunut sydänsairauksiin, mutta kommentoidessaan terveysväitteitä hän hakee mielellään tietoa myös oman kuplan ulkopuolelta. – Tiedän esimerkiksi pakurikäävästä vaikka mitä ja se on mielestäni vain hyvä asia. Suvi Elo

Vastavoima huuhaalle

Juhani Knuutin ei tarvitse enää harmitella lääkärien vaitonaisuutta, sillä nyt on alkanut tapahtua. Knuuti suorastaan puhkuu intoa kertoessaan, että netissä on juuri julkaistu ensimmäiset Vastalääke ry:n artikkelit, joissa käsitellään ajankohtaisia terveysväittämiä helppotajuisesti, mutta tutkimusnäyttöön perustuen.

Vastalääke on Turun yliopiston lääketieteen opiskelijoiden perustama yhdistys, joka vaatii parempaa julkista keskustelua.

”Viime keväänä sanoin opiskelijoille, että kun kerran teitäkin ärsyttää nykyinen tilanne niin mitä jos tehtäisiin asialle jotain. Opiskelijat innostuivat välittömästi, samoin Kansanvalistusseura, jonka kanssa haimme ja saimme koulutukselle rahoituksen opetus- ja kulttuuriministeriöstä. Vastalääke on pilotti, mutta jo nyt muissakin kaupungeissa on herännyt mielenkiinto.

Erityisen iloinen Knuuti on Vastalääkkeen järjestämistä terveyskahviloista, jonne ihmiset saavat tulla vapaasti keskustelemaan opiskelijoiden kanssa.

”Ajatella, kohta meillä on kolmisenkymmentä tutkitusta tiedosta viestivää ja kirjoittavaa lääkäriä! Heitä on kutsuttu jo lukioihinkin puhumaan”, Knuuti kehuu.

Saksofoni on henkireikä

Vaikka Juhani Knuuti käyttää paljon aikaa kritisoimiseen ja väittelyyn, ei asenne ulotu arkeen saakka. Hän voi juoda mehun rauhassa analysoimatta purkin kyljestä, pitävätkö väitteet taatusti paikkansa.

”Viimeistään silloin, kun tartun joka päivä saksofoniin, mielestä häviää kaikki muu. Soitto on minun henkireikäni.”

Knuutilla on myös kollegoidensa kanssa kymmenhenkinen Pets and boys -niminen bilebändi.

”Koska samatkin tapahtumajärjestäjät pyytävät toistuvasti esiintymään, emme me varmaan ihan huonoja ole.”

Essi: ”Petri oli minusta kiinnostava mies kaikin puolin – hän oli nähnyt maailmaa ja keikkaelämää”

”Minun ja Petrin yhteinen taival otti ensiaskeleitaan kesällä 2013. Järjestimme perinteisen pihakonsertin Pyhärannalla vanhempieni pihapiirissä. Sinä kesänä meillä oli tangokonsertti, johon Petri tuli kapellimestariksi.

Tapamme harjoitella oli hyvin erilainen. Petri oli kyllä yhteistyökykyinen, mutta jälkikäteen hän on käyttänyt siitä termiä näennäisharjoittelu. Olin siihen aikaan myös sellaisessa elämänvaiheessa, että pieni seikkailu ihmissuhderintamalla ei haitannut.

En nähnyt Petriä oikeastaan lainkaan lähes vuoteen. Kun hän sitten kesällä 2014 yllättäen soitti ja pyysi kylään, ajattelin, että käydään nyt katsomassa, mikä hänellä on meininki.

Olin eronnut ja ollut sinkkuna jo kolmisen vuotta. En nauttinut yksinäisyydestä niin paljon, että olisin ollut vakuuttunut siitä, että se elämäntyyli oli minua varten.

Meillä oli Petrin kanssa riittävästi yhteistä historiaa ja tarttumapintaa, joten ihan nollasta ei tarvinnut lähteä. Petri oli minusta kiinnostava mies kaikin puolin. Hän oli nähnyt maailmaa ja keikkaelämää.”

”Petrin raitistuminen kulkee mukanamme tavalla tai toisella koko loppuelämämme”

”Meillä oli silti Petrin kanssa hyvin erilaiset taustat ja minä kaipasin jotain uutta näkökulmaa myös omaan tekemiseeni. Jossain vaiheessa minulla oli hyvin korkea kynnys esittää mitään kevyempää ohjelmistoa.

Minulla oli uskottavuusongelma itseni kanssa, koska olin läpikäynyt niin pesunkestävän klassisen myllyn. Enää en voisi kuvitellakaan, ettenkö tekisi myös kevyempää musiikkia. Yhteistyö Petrin kanssa on kehittänyt minua valtavasti.

Petrin raitistuminen on varmasti asia, mikä kulkee mukanamme tavalla tai toisella koko loppuelämämme. Oman elämäni suurin haaste on ehkä ollut se, miten löydän oma paikkani.

Elämme Petrin kanssa kahden. Olimme lapsettomia silloin, kun tapasimme ja olemme lapsettomia edelleen. Olen pitänyt laulamista johtotähtenä ja satsannut siihen kunnianhimoni. Elämä on ollut jatkuvaa puntarointia: mitä voisikaan olla laulamisen ulkopuolella?”

”Hääpäivästä jäi meille valtavan tunteikas ja arvokas muisto”

”Olisin aika onneton, jos en olisi tavannut Petriä. Suhteemme on tuonut monella tasolla sisältöä ja merkityksellisyyttä elämääni. Toiset ihmiset ovat kuitenkin se elämän tarkoitus, minkä kautta oma minuuskin toteutuu täydempänä.

Tarinamme sai luonnollisen jatkumon, kun menimme naimisiin tammikuun ensimmäisenä päivänä 2017 Kuusiston kirkossa Kaarinassa.

Petri oli silloin 46-vuotias ja avioliitto oli hänelle ensimmäinen, minulle toinen. Hääpäivästä jäi meille valtavan tunteikas ja arvokas muisto.”

”Mitäs jos hoidetaan tämä homma yhdessä?” Tommi Tuomi / Otavamedia

Petri: ”Essin ja minun yhteistyö ei lähtenyt liikkeelle ihan kivuttomasti”

”Minua pyydettiin kesällä 2013 mukaan Luttisten tangokonserttiin pitkän tangohistoriani vuoksi. Sisarusparvessa ajateltiin kai, että olisi hyvä saada mukaan joku suvun ulkopuolinen luomaan kuria ja järjestystä.

Essin ja minun yhteistyö ei lähtenyt liikkeelle ihan kivuttomasti. Olin tottunut lungimpaan otteeseen ja Essi toi minun pirttiini häivähdyksen Sibelius-Akatemiaa.

Olen pitänyt itseäni aina elämäntapapianistina. Kun Essi sitten tuli siihen stiletti-koroissa ja alkoi laulaa oopperatyylillä niin sanoin hänelle, että meidän pitäisi tehdä jotain tuolle vibratolle. Hän vastasi minulle, että nyt sä liikut poika vaarallisilla vesillä.

Lopulta ajauduimme parisuhteeseen mielenkiintoisen yhtälön kautta. Oli kesä 2014.

Soitin Essille ja pyysin häntä käymään luonani. Elin siihen aikaan tietynlaisessa tyhjiössä. Olin muuttanut pois edellisestä suhteestani ja halusin saada elämääni jotain tolkkua.”

’Mitäs jos hoidetaan tämä homma yhdessä?’

”Minulla oli alkoholiongelma, kun tapasin Essin. Tartuin siihen asiaan hänen tuellaan. Se on ollut suurin haasteemme sekä yhdessä että erikseen. Suhteemme alkuhavinoilla kun yhteys oli brenkkujuttujen takia katkeamassa, Essi sanoi hienon lauseen: ’Mitäs jos hoidetaan tämä homma yhdessä?’

Siihen lauseeseen olen uskonut ja luottanut, vaikka vastuu raitistumisesta on tietysti ollut vain itsellä. Oli silti nastaa tietää, että en ollutkaan tässä kokonaisuudessa yksin. Kamppailin alkoholin kanssa kaikkiaan seitsemän vuotta. Jos en olisi tavannut Essiä, olisin varmaan six-feet-under.”

”Kaikki ei vielä ollutkaan tässä”

”Häissämme safka oli juhlien keskiössä. Se päivä oli kerrassaan hieno. Häät olivat meidän näköiset, aikuisten juhlat. Essihän oli ollut jo kertaalleen naimisissa Petri-nimisen henkilön kanssa, joten hänen aviollinen Petri-museonsa sai minun myötäni täydennystä.

Lapsiasia on meidän kohdaltamme käyty läpi ja sille on yritetty tehdäkin jotain. Olemme antaneet asialle hiljaisen hyväksynnän.

Parasta tässä alle 50 vuoden iässä on ollut oppia uutta. Luulin pitkään, että lakipiste olisi jo saavutettu ja loppuliuku alkanut. Mutta kaikki ei ollutkaan vielä tässä.”

Ensimmäinen frivolite-pitsi Pipsa Pikkutuvalta syntyi viitisentoista vuotta sitten. Pitsejä yhdistelemällä hän suunnitteli kirjanmerkin, joita innostuksen vallassa tuli tehtyä pienessä ajassa sata. Osan hän myi.

Myöhemmin hän suunnitteli korvakorut, joita oli kohta taas sata.

Tamperelainen Pipsa tekee nykyään myös ranne- ja kaulakoruja sekä tiaroja hääpukuihin. Sormus on suunnitteilla. Korujen teosta on tullut jo puoliksi työ.

Kun Pipsa aloitti, hän ei tiennyt juuri ketään, joka olisi harrastanut frivolite-pitsin tekoa. Kirjakaupasta hän löysi yhden ohjekirjan.

”Nykyään frivolite-pitsi on sellainen nouseva trendi. Itsekin olen pitänyt aiheesta muutamia kursseja.”

Frivolite-pitsi eli käpypitsi

Frivolite-pitsin historia ulottuu ainakin 1600-luvun Ranskaan. Linnanneidot koristelivat sillä lakanoita ja nenäliinoja.

”Kun miehet lähtivät sotaan, he saivat housunlahkeisiinsa ja hihansuihinsa pitsireunuksen”, Pipsa sanoo.

Frivolite-sana on ranskaa ja tarkoittaa turhuuksia, turhamaisuuksia. Sara Pihlaja / Otavamedia

Frivolitea suosi erityisesti rokokoo. Tällöin kullasta ja helmistä valmistettujen sukkuloiden kauneudella kilpailtiin.

”Onhan se hienoa ajatella, että linnanneidot ovat tehneet samanlaista pitsiä kuin minä”, Pipsa nauraa.

Hänelle taito on periytynyt edesmenneeltä mummolta.

”Mummo opetti minua, kun olin seitsemän. Istuimme vierekkäin, ja minä tein kieli keskellä suuta. Välillä olisi tehnyt mieli heittää pyyhe kehään, mutta sitkeinä jatkoimme, kunnes sujui.”

Mummo opetti taidon myös Pipsan serkulle. Lapsina tytöt osasivat tehdä pitsiä mummon opastuksessa, mutta eivät yksinään. Myöhemmin pitsin teko unohtui heiltä vuosikymmeniksi.

Mummon neuvot

Isovanhempien kuoltua Pipsa ja serkku päättivät elvyttää pitsintekotaitonsa.

”Pelkistä mummon jättämistä kirjallisista ohjeista ja valmiista töistä emme olisi tekniikkaa oppineet. Mutta muistelemalla mummon neuvoja taito alkoi karttua.”
Pipsan äidistä ei ollut neuvojaksi, sillä suvun käsityöinnostus on hypännyt äidin yli.

Pipsa Pikkutupa tekee frivolite-pitsistä koruja juhlaan ja arkeen mummon vanhassa ompelutuolissa. Sara Pihlaja / Otavamedia

Pipsa asui tuolloin Vammalassa ja serkku Kouvolassa. Kummastakaan kaupungista ei sukkuloita löytynyt. Naiset hakivat niitä Vaasasta asti. Toisinaan kummitäti toimi kuriirina.

Nykyään sukkuloita saa käsityöliikkeistä ja internetistä.

Tekniikan opettelua

Sukkulaa eli käpyä pujotellaan sormen ja kovakierteisen puuvillalangan välistä niin, että tulee puolikas solmu. Solmu kiristetään ja käännetään. Viereen tehdään toinen puolikas solmua peilikuvaksi. Solmuista muodostetaan kaaria ja renkaita. Virkkuukoukulla kuviot liitetään yhteen.

Kuulostaako monimutkaiselta?

© Sara Pihlaja / Otavamedia

”Tekniikan haltuunotto voi olla alussa hankalaa. Opettelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.”

Parasta on tehdä kaikki kerralla oikein, sillä frivolite-pitsiä on työlästä purkaa. Toisaalta virheen huomaa Pipsan mukaan nopeasti, koska langat juoksevat joutuisasti vain oikealla tavalla tehdessä.

Kun ideasta pääsee jyvälle, sukkulapitsiksikin kutsuttua käsityötä voi tehdä Pipsan tapaan missä vaan: bussissa, junassa tai vaikka luentoa kuunnellessa.

Paras paikka hänelle on kuitenkin mummon vanha ompelutuoli. Siinä syntyy pitsi toisensa perään.

Pipsan käsitöitä pääset kurkkaamaan Prokädentaitajien sivuilta.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 2/19.

”On paljon asioita, joita en muista”, Henna Jaakola varoittaa.

Ihmekös tuo. Harva äiti joutuu hautaamaan esikoispoikansa ollessaan itsekin vasta teini-ikäinen. Räväkkä, punapäinen tyttö tuli raskaaksi 16-vuotiaana ja synnytti pojan nimeltä Roni. Opinnot jäivät kesken.

Kolme kuukautta myöhemmin koulun käytävällä alkoi kiertää järkyttävä uutinen. Roni oli kuollut.

Vuosia Henna vaikeni kokemastaan. Nyt 32-vuotias nainen kävelee vastaan kotitalonsa pitkällä pihatiellä. Askeleet ovat harkitun hitaita. Hän lähestyy tulijaa niin kuin lähestyisi samalla menneisyyttään; pohtien, kuinka kipeää siitä puhuminen tulee tekemään.

Henna on suostunut haastatteluun yhdellä ehdolla.

”Vihaan säälimistä. Siitä tulee vain entistä pahempi olo.”

Teiniraskaus yllätti mutta Henna ei harkinnut aborttia

Henna varttui Rovaniemen maalaiskunnassa. Hän oli kokeilunhaluinen ja kovapäinen nuori, joka teki juuri niin kuin häntä itseään huvitti.

”Koettelin äidin kärsivällisyyttä kaikella, mitä vain keksin”, Henna hymähtää sohvannurkassa.

Äänessä on ironinen vivahde, joka liittyy rooleissa tapahtuneeseen keikahdukseen. Nyt Henna on itse äiti. Nähtäväksi jää, joutuuko hän maistamaan omaa lääkettään, kun haastattelun ajaksi leikkihuoneeseen patistettu jälkikasvu aikanaan tulee teini-ikään.

Hennan ensimmäinen raskaus oli ennättänyt jo pitkälle ennen sen toteamista, mutta abortti olisi ollut edelleen mahdollinen. Sitä 16-vuotias ei kuitenkaan halunnut. Hän ei osaa eritellä syitä, ajatus ei vain tuntunut hyvältä.

”Ajattelin, että kyllä se siinä menee”, hän kohauttaa olkiaan.

Toteamus tiivistää naisen käytännönläheisen elämänkatsomuksen; aina sitä jotenkin eteenpäin räpiköi. Niin ajattelee selviytyjä.

Kuoleman äärellä kaikenlaiset tuntemukset ovat normaaleja ja niistä puhuminen voi vähentää syyllisyyttä ja häpeää. Päivi Karjalainen

Yksi ainoa kuva – miten lyhyt elämä voikaan olla

Hennan vanhemmat erosivat tytön ollessa teini. Raskaaksi tullessaan hän asui äitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Äiti ei kääntänyt selkäänsä tyttärelle, vaan tämä sai jäädä kotiin.

Raskaus oli vaikea. Henna kärsi jatkuvasta pahoinvoinnista. Ilman sektiota, eli keisarinleikkausta, synnytys olisi voinut olla kohtalokas, sillä vauva ei mahtunut läpi ahtaasta lantiosta. Sitten, yhtäkkiä, nuorella tytöllä oli käsivarsillaan poika.

”Se oli ihmeellistä.”

Henna ja hänen lapsensa isä eivät olleet tuohon aikaan tekemisissä, mutta ystävystyivät myöhemmin uudelleen. Hennan äiti, joka oli nyt nuori isoäiti, oli korvaamaton apu Ronin hoidossa.

Pojasta on olemassa vain yksi kuva, ja se on isoäidin luona. Vuonna 2001 kännykkäkamerat olivat tieteisfiktiota ja digikamerat vasta alkutaipaleellaan.

Yksi ainoa kuva. Se tuntuu 2010-luvun vauvakuvatulvassa hätkähdyttävältä. Miten lyhyt voi toisen elämä ollakaan.

Eloton vauva pinnasängyssä

Se tapahtui toukokuussa, hieman ristiäisten jälkeen.

Jokin syvästi alitajuinen, kenties äidinvaisto, hälytti Hennan hereille aamulla. Roni ei ollut herättänyt häntä yöllä kertaakaan. Tyttö heitti peiton sivuun ja käveli pinnasängyn luo.

Henna näki heti, että pojan kasvoissa on jotakin vialla. Niiden toinen puoli oli värjäytynyt sinivioletiksi. Koko pieni vartalo oli täysin liikkumaton. Eloton.

Nuoressa naisessa räjähti hysteria, jollaiselle ei ollut vertaista hänen keho- tai tunnemuistissaan. Hän ei uskaltanut koskettaa poikaa, vaan ryntäsi ulko-ovelle.

Hennan isä, joka yhä toisinaan vieraili heidän kotonaan, oli pihalla korjaamassa autoa. Tyttö kirkui hänelle:

”Mene sisälle! Heti!”

Isä yritti elvyttää Ronia. Sillä välin Henna juoksi metsän läpi kiemurtelevalle polulle taakseen katsomatta. Se johti äidin työpaikalle. Henna kiihdytti, kiihdytti, kiihdytti.

Äärimmäisen hädän hetkellä nuori äiti, joka oli oikeastaan itsekin vasta lapsi, ajatteli vain yhtä asiaa josta voisi olla apua:

ÄITI! ÄIDIN PITÄÄ TULLA NYT HETI!

Mutta kukaan ei voinut enää mitään. Kätkyttapauksissa tuskallisinta on, että edes tukehtumishetkellä tapahtuva elvytys ei usein tehoa.

Ruumiinavaus vahvisti kätkytkuoleman

Sairaalassa lääkärit kertoivat Hennalle ja hänen vanhemmilleen, että kyse on todennäköisesti kätkytkuolemasta. Myöhemmin tehty ruumiinavaus vahvisti asian.

Kätkytkuoleman syytä ei tiedetä, mutta eniten niitä tapahtuu Ronin ikäisille, 2–4 kuukauden iässä oleville vauvoille.

Vanhemmat hyödynsivät kriisiapua. Henna ei ollut vielä valmis puhumaan.

”Halusin vain olla rauhassa.”

Henna ei kestänyt palata kotiin, missä kaikki muistutti tapahtuneesta. Aluksi hän yöpyi ystävänsä luona, sitten hän muutti omilleen.

Jäähyväiset – Voiko mikään olla yhtä väärin?

Ennen hautajaisia Hennalle tarjottiin mahdollisuus nähdä poikansa viimeisen kerran. Tyttö ei olisi tahtonut; hän pelkäsi nähdä vieraat, pelottavasti värjäytyneet kasvot.

Välittömästi kuoleman jälkeen iholle nousseet lautumat olivat kuitenkin jo vaalenneet.

”Roni on kaunis”, äiti lupasi.

Lopulta Henna suostui – ja näki poikansa juuri sellaisena, kuin tämä oli ollut eläessään.

Hetki oli tuskallinen, mutta se haalisti pojan kuolinaamun jättämän muistikuvan.

Kirkossa Henna tuijotti kukkien ympäröimää valkoista arkkua. Hautausmaalla hän huomasi sivullistenkin pysähtyvän katsomaan.

Niin pieni arkku. Voiko mikään olla yhtä väärin?

”Mitään muuta en hautajaisista muista. Mieli suojeli minua tuskalta.”

Perhe vaikeni ikävästä toisiaan säästäen

Hautajaisten jälkeen perheenjäsenten oli erittäin vaikea puhua tapahtuneesta.

”Oli helpompaa vain vaieta ikävästä. Kai me yritimme säästää toisiamme”, Henna pohtii.

Yksi harvoista keskusteluista käytiin 15 vuotta myöhemmin, Seura-lehden yhteydenoton jälkeen. Henna tiedusteli äidiltään, mitä mieltä tämä olisi tapahtumia käsittelevästä lehtijutusta. Äiti uskoi, että se voisi olla hyödyllistä.

Kuoleman äärellä kaikenlaiset tuntemukset ovat normaaleja ja niistä puhuminen voi vähentää syyllisyyttä ja häpeää. Hennan oma elämä oli vielä kovin kesken hänen tullessaan äidiksi. Liittyikö Ronin kuolemaan koskaan syyllisyydentuntoista helpotusta siitä, että painava vastuu oli yhtäkkiä poissa?

Henna pudistaa päätään.

”Ei. Ei sellaista ollut.”

Päivi Karjalainen

Oli vain jatkettava – menettämisen pelko jäi varjoksi elämään

Hautajaisten jälkeen Henna jatkoi elämäänsä. Se ei ollut helppoa, mutta se oli ainoa mahdollinen vaihtoehto.

”Piti vain ymmärtää, ettei kukaan olisi voinut estää Ronin kuolemaa.”

On hätkähdyttävää, että 17-vuotias selviää moisesta menetyksestä. Toisaalta voi pohtia, onko nuoren ihmisen mieli joustavampi kuin varttuneen? Kun kaikki meissä on muutenkin muutoksessa, olemmeko sopeutuvaisempia tragedioille?

Myöhemmin Henna sai lisää lapsia. Menettämisen pelko oli läsnä alati, mutta Henna tuli toimeen tunteen kanssa – kunnes yhden lapsen terveys järkkyi.

Lapsi kuntoutui, mutta samalla 26-vuotias äiti huomasi menettävänsä otteen elämästään. Vähä vähältä hän yksinkertaisesti lamaantui masennuksen voimasta. Vasta myöhemmin hän ymmärsi, mistä oli kyse.

”Toisen lapsen sairastuminen nosti pintaan menettämisen pelon ja tuskan Ronin menettämisestä.”

Pojan kuolemasta oli kulunut 10 vuotta. Äidin oli lopulta uskallettava puhua kokemastaan.

Irti masennuksesta ja uusi ammatti

Hennan masennuksen lääkehoidossa ei onnistuttu. Vastuussa ollut psykiatri määräsi hänelle jopa kuutta eri psyykelääkettä yhtä aikaa. Lopulta Henna joutui työkyvyttömyyseläkkeelle 26-vuotiaana.

”Oloni oli hirveä.”

Käänne parempaan tapahtui, kun hän tajusi, että lääkityksestä ei ollut apua. Vaikka ajatukset tuntuivat sumeilta, sinnikäs nainen vaati lääkityksen purkamista ja jatkoi keskusteluavun hyödyntämistä.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun kävin kunnolla läpi kaiken, mitä elämässäni oli tapahtunut. Se oli helpottavaa. Nykyään uskallan puhua asioista myös ystävilleni.”

Lääkkeiden aiheuttamat vieroitusoireet olivat todella pahat, mutta niiden lakattua Henna alkoi tuntea olonsa vähitellen terveeksi.

”Kun lopetin lääkkeet, löysin itseni uudelleen. Ilo tuli takaisin elämään.”

Kuntouduttuaan Henna kouluttautui uuteen ammattiin, laitoshuoltajaksi, ja työllistyi vakituisesti. Hän käy säännöllisesti salilla ja panostaa omaan hyvinvointiinsa.

Kertoessaan asiasta jämäkkä nainen vilkaisee sivulle epätyypillisen hämillisesti, lähes ujosti. Hänen tuntuu olevan vaikeaa uskoa miten hyvin kaikki nyt on – vihdoin.

”Menettämisen pelko on aina läsnä. Se ei lähde mihinkään. Mutta nyt sen kanssa pystyy elämään”, Henna sanoo.

Järven vesi oli kerrankin niin lämmintä, että saattoi uida vaikka miten pitkään.
Sini Harkki nautti hellepäivästä lapsensa kanssa suvun mökillä Kuorevedellä. Lapsen riemuun oli helppo yhtyä, mutta iloon sekoittui hyytävä huoli.

Oliko aivan poikkeuksellinen helleputki jälleen yksi osoitus ilmaston lämpenemisestä?

Vuosia ilmastonmuutokseen perehtynyt Greenpeacen maajohtaja tietää kyllä, ettei sää ole sama asia kuin ilmasto. Mutta poikkeukselliset sääolot olivat jo pitkään lisänneet Harkin ilmastoahdistusta.

Viime kesänä ahdistui moni muukin; vanhukset kärsivät kuumissa asunnoissa, vilja kuivui pelloille, kauppojen virvokehyllyt ammottivat tyhjinä. Syksyllä ilmastosta keskusteltiin niin vilkkaasti, että ympäristöväki povasi seuraavista eduskuntavaaleista viimein todellisia ilmastovaaleja.

Sitten tuli vielä Greta Thunberg – ruotsalainen teinityttö, jonka koululakko synnytti ennennäkemättömän lasten ja nuorten ilmastoliikkeen.

Sini Harkki pitää Thunbergin protestia yhtenä viime vuosien tärkeimpänä ilmastotekona.

”Mutta toisaalta se on hirveän surullista, koska itse olen aina vanhempana halunnut ajatella, että ennemminkin yritän säästää lapsia näiltä ikäviltä asioilta, jotka oikeasti meidän aikuisten kuuluisi hoitaa”, Harkki sanoo.

Populismia autoilijoille

Sini Harkin mielestä Suomen tulevat eduskuntavaalit ovat ilmaston kannalta tärkeät koko maapalloa ajatellen.

Suomi on nimittäin EU:n puheenjohtajamaa ensi syksynä, jolloin päätetään päästövähennysten kiristämisestä. Sillä taas voi olla ratkaiseva merkitys sen suhteen, saadaanko vuoden 2020 ilmastokokouksessa sovittua globaalisti tiukemmista päästövähennyksistä.

Siksi Suomeen tarvitaan nyt ilmastonmuutoksen torjumiseen konkreettisesti sitoutunut hallitus.

”Meillä on aivan ainutlaatuinen paikka vaikuttaa.”

Viime vuoden lopulla kaikki eduskuntapuolueet perussuomalaisia lukuun ottamatta sitoutuivat ajamaan politiikkaa, jolla ilmaston lämpeneminen pyritään rajoittamaan puoleentoista asteeseen. Puolueiden yhteisessä ilmastolinjauksessa todetaan, että esimerkiksi sähkön ja lämmön tuotannon tulee olla lähes päästötöntä 2030-luvun loppuun mennessä.

Liikenteen osalta linjaus on väljempi: pyritään edistämään vähäpäästöistä ja päästötöntä liikennettä.

Erityisesti henkilöautoilu tuntuu olevan monille herkkä aihe, mikä houkuttelee puolueita populistisiin heittoihin ennen vaaleja. Esimerkiksi kokoomus julisti huomiota ja ihmetystäkin herättäneessä tienvarsimainoksessaan, että ”Autot kuuluvat teille”.

Sini Harkki muistuttaa, että fossiilisia polttoaineita käyttävien polttomoottorien kielto ei ole tärkein keino liikenteen päästöttömyyteen, vaan tarvitaan yhdistelmä erilaisia toimia.

Syrjäseuduilla ihmisten ei voida olettaa siirtyvän sähkö- tai bioautoihin yhtä nopeasti kuin kaupungeissa, missä on tarvittavaa infraa jo olemassa.

”Kysehän ei ole siitä, että oltaisiin ihmisten pihasta viemässä ne polttomoottoriautot. Siitä ei ole kenellekään hyötyä, että tehdään ilmastopolitiikkaa, joka tekee ihmisten elämän mahdottomaksi. Ei sellainen toimi.”

Sini Harkin mukaan ilmastokeskustelussa yritetään luoda sellaistakin kuvaa, että voitaisiin yhä olla tekemättä mitään. ”Mutta sitä vaihtoehtoa ei oikeasti ole. Ilmastotiede on vaan niin kylmää ja tiukkaa.” Pekka Nieminen / Otavamedia

Keskusta takamatkalla

Sini Harkin mielestä puolueiden yhteinen ilmastojulistus osoittaa, että poliittisesti vallitsee jo laaja yhteisymmärrys siitä, että aika on käymässä vähiin eikä vaikeitakaan päätöksiä voida enää lykätä.

Toisaalta puolueiden on pärjätäkseen pakkokin lukea kansan mielialaa, joka on ilmaston suhteen yhä kriisitietoisempi.

”Ihmiset ovat alkaneet ymmärtää, että nyt on oikeasti kysymys siitä, onko lapsilla ja lastenlapsilla siedettävät elinolosuhteet vai ei.”

Mutta kun tullaan keinoihin ja muutoksen aikatauluun, puolueiden erot näkyvät selvästi.

Ei liene yllätys, että Harkki kiittelee erityisesti vihreiden ohjelmaa, joka noudattelee kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) aikataulutusta päästöjen vähentämisessä. Sama koskee vasemmistoliittoa. Sdp on Harkin mukaan petrannut viime aikoina; puolueen ohjelmaan kuuluu esimerkiksi tavoite hiilineutraaliudesta vuoteen 2035 mennessä.

Harkki on varovaisen toiveikas myös sen demarilupauksen suhteen, että hiilinieluja ei pienennettäisi, mikä merkitsisi metsien hakkuiden vähentämistä.

”Herää kuitenkin kysymys, onko todellista valmiutta vähentää hakkuutasoa, kun puolueen lausunnot asiasta ovat hakeneet sävyään.”

Suurista puolueista keskusta on Harkin mielestä eniten takamatkalla ilmastopolitiikassaan. Puolue tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2045 mennessä, mikä on Harkin mukaan aivan auttamattoman myöhään. Keskustan peruskannattajakunnan vuoksi puolueella on myös suuria vaikeuksia sitoutua turpeen käytön lopettamiseen ja metsähakkuiden vähentämiseen.

Kokoomuksen ohjelmaa Harkki pitää ristiriitaisena; yhtäältä puolue tavoittelee fossiilisten polttoaineiden käytön lopettamista 2030-luvulla mutta toisaalla ohjelmassaan pitää sitä kuitenkin epärealistisena. Myös riittävistä keinoista on Harkin mukaan puutetta.

Ilmastoahdistuneen äänestäjän kannalta on kuitenkin lohdullista, että jokaisesta puolueesta löytyy ehdokkaita, joille ilmastokysymys on niitä tärkeimpiä, ellei tärkein.

Harkki kehottaa kiinnittämään erityisesti huomiota siihen, millä vauhdilla ehdokas haluaa ilmaston lämpenemistä torjua.

”Olennaisin kysymys on se, ollaanko oikeasti valmiita ottamaan toinen vaihde päälle siinä, että me tehdään Suomesta yhteiskunta, joka luopuu riittävän nopeassa tahdissa fossiilisista polttoaineista. Sitä ei voida aste asteelta vähän hivuttaa, vaan tarvitaan visio, jolla Suomi on 2030-luvulla fossiilivapaa hyvinvointiyhteiskunta.”

Tekopyhää puuhastelua?

Oman kulutuksen säätäminen ilmastoystävällisemmäksi ja esimerkiksi oman hiilijalanjäljen laskeminen on ollut jo pitkään helppoa ja suosittua. Sitä on kuitenkin yhtä helppo kritisoida pelkäksi omantunnon hiljentämiseksi ja tekopyhäksi puuhasteluksi, jolla ei ole todellista merkitystä.

Sini Harkin mielestä on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että kaikki ilmastosta huolestuneet tekevät ratkaisuja myös omassa elämässään.

”Ensinnäkin sillä on oikeasti merkitystä, mitä sähköä hankkii, miten lämmittää, liikkuu ja mitä syö, mutta lisäksi se muokkaa yhteiskunnallista ilmapiiriä.”

Ilmapiirin muuttuminen kertoo poliitikoille, että hankaliakin ihmisten arkeen liittyviä päätöksiä on mahdollista tehdä. Keskustelun painopiste onkin siirtymässä poliittiselle tasolle.

”Päästöttömästä elämäntavasta ei pystytä tekemään valtavirtaa, ellei ole poliittisilla päätöksillä varmistettu, että se on helpoin ja halvin tapa elää.”

Siksi lähiviikkoina kansalaisen tärkein ilmastoteko on ilmaston kannalta hyvän ehdokkaan etsiminen ja vierailu vaaliuurnalla.

”Jos pitäisi päättää, ryhtyäkö vegaaniksi vai äänestää, mä sanoisin, että äänestä.”

Hyvä tulevaisuus

Vuodesta 1971 toiminut Greenpeace on tullut tunnetuksi suorasta toiminnasta. Suomessa järjestö sai ristiriitaista huomiota viimeksi pari viikkoa sitten, kun sen aktivistit kiipesivät eduskuntatalon pylväisiin vaatimaan ilmastonmuutoksen torjuntaa.

Sini Harkki sen sijaan esiintyy lähes korostetun rauhallisesti ja puhuu mielellään toivosta ja mahdollisuuksista.

Harkki on tehnyt koko työuransa luonnonsuojelun, erityisesti metsien suojelun parissa.

Huoli ympäristöstä heräsi voimakkaasti, kun hän näki parikymppisenä Kainuussa aarniometsän tilalle ilmestyneen hakkuuaukion. Itä- ja Pohjois-Suomen metsät tulivat sen jälkeen tutuiksi mielenosoitusten näyttämöinä.

Kettingeissä Harkkia ei sentään ole nähty.

Espoossa syntynyt Harkki ei pidä itseään järin urbaanina ja viihtyy esimerkiksi suvun mökillä Keski-Suomessa. Suurimpana ympäristörikoksenaan hän pitää kahta koiraansa.

Puolustuksekseen hän huomauttaa, että toinen on löytökoira Virosta ja toista hankkiessa kiinnitettiin huomiota koiran kokoon – pienempi syö vähemmän ja siten rasittaa ilmastoakin vähemmän.

Harkilla on myös yksi lapsi. Hänestä ei kerrota tässä jutussa edes sukupuolta, koska

Harkki on asemansa vuoksi joidenkin tahojen maalitaulu, miltä hän haluaa varjella jälkikasvuaan.

Päätöstä äidiksi ryhtymisestä edelsi pitkä pohdinta: onko oikein tehdä lapsi maailmaan, jonka tulevaisuus näyttää pahimmillaan synkältä, ja miten sen huolen lapsen puolesta kestäisi?

Yllättävästi Harkin päätös syntyi vuonna 2009 Kööpenhaminan ilmastokokouksessa, joka epäonnistui täydellisesti, kun mitään sitovaa ei saatu maiden välille sovittua.

”Jos me luovumme lasten hankkimisesta ja toivon ajatuksesta, heitämme hanskat tiskiin.

Meillä on edelleen mahdollisuus pitää ilmaston lämpeneminen puolessatoista asteessa.

On voitava nähdä, että tulevaisuus voi olla myös hyvä”, Harkki sanoo.

”Jos lapseni saa aikuistua 2030-luvulla Suomessa, jossa on luovuttu fossiilisista polttoaineista ja jossa ajatellaan, että elämän merkitys tulee muusta kuin kertakäyttökuluttamisesta, niin voi olla, että lapsemme elävät paremmassa maailmassa kuin nyt.”

Rovaniemen Pöykkölässä, Lapin Metsämuseon pihapiirissä linnut laulavat kevään merkiksi ja lumi putoilee raskaina kimpaleina kuusten oksilta maahan.

Viiltosuojahousuihin ja -takkiin sonnustautunut metsuri Pirre Nissilä, 50 kiskoo turvasaappaat jalkoihinsa, nappaa moottorisahan mukaansa ja lähtee astelemaan hangen halki kohti vanhojen savottakämppien takaista pöpelikköä. Huulille nousee hymy. Ja miksei nousisi? Onhan hän matkalla maailman parhaaseen paikkaan.

”Metsässä oleminen on ihan mahtavaa ja sillä on tutkitusti voimauttava vaikutus. Puut kertovat omaa tarinaansa niille, jotka osaavat kuunnella ja pitävät metsistä huolta. Itse halaan puita ensin ja kaadan ne vasta sitten. Välillä miespuoliset kollegat kyllä vähän ihmettelevät touhujani,” Nissilä nauraa.

Nainen on metsurina vielä harvinaisuus. Eikä Pirre Nissilällä ollut alunperin aikomustakaan lähteä alalle, mutta sitten elämä pakotti pysähtymään ja miettimään asioita uudelleen.

Uraputki ja ruuhkavuodet

Korkkarit, farkut ja kauluspaita. Ergonominen työtuoli ja ikkunan takana avautuva kaupunkimaisema. Lounaspalavereja ja asiakastapaamisia. Motivoiva työyhteisö ja antoisa ammatti matkailumarkkinoinnin vaihtelevien ja kiinnostavien projektien parissa.

Siltä näytti Nissilän työrutiini vielä muutama vuosi sitten – ja jotakuinkin saman kaavan mukaan, vaihtelevien työtehtävien siivittämänä, oli vierähtänyt jo parikymmentä vuotta.

”Yläasteen jälkeen muutin Rovaniemelle ja menin suoraan kauppaopistoon opinto-ohjaajan suosituksesta. En ehtinyt juuri ajatella omia ammatillisia unelmiani.”

Nissilä valmistui sihteerilinjan merkonomiksi vuonna 1987 ja teki monenlaisia töitä toimisto- ja asiakaspalvelualalla. Vuosien myötä toimenkuva laajeni myyntiin ja markkinointiin matkailun kohisten kasvavalla saralla.

”Se oli mukavaa ja hektistä aikaa. Sain työskennellä kansainvälisessä porukassa erilaisten ihmisten ja asiakkaiden parissa. Työyhteisö oli motivoiva ja töitä oli paljon. Kun sait yhden tehtävän tehtyä, oli edessä heti seuraava, eikä laakereilla voinut lepäillä.”

Perheen lapset syntyivät vuosina 2001 ja 2003, ja niin alkoivat ruuhkavuodet. Avioliitto lasten isän kanssa päättyi myöhemmin, ja Nissilä jäi yksin kahden lapsensa kanssa.

Se oli ensimmäinen avaintekijä edessä siintävän suuren muutoksen kintaalla.

Pirre Nissilä ei pelkää hypätä uusiin asioihin. Tässä hän osallistui vielä toimistotyötä tehdessään Rovaniemen markkinointivideon kuvauksiin Jukka Mäyrän (oik.) ja Pera Hussin (vas.) kanssa. @visitrovaniemi

Kohti irtisanoutumista

Työ alkoi kääntyä kuormittavaksi. Samaan aikaan lapset toivoivat äidin olevan enemmän kotona: leikkimässä, pelaamassa, viemässä harrastuksiin ja odottamassa koulun jälkeen lämpimän ruoan kanssa.

Työpaikalla oltiin joustavia, ja Nissilä sai tehdä kuusituntista työpäivää. Sen oli määrä helpottaa koko perheen elämää. Mutta kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan.

”Kun yhteistyökumppani soitti vaikkapa Englannista, jossa kello oli vähemmän kuin Suomessa, en voinut olla vastaamatta puheluun. Lopulta tein kuusituntista päivää töissä, mutta jatkoin töitä vielä kotona usein iltamyöhään asti,” Nissilä muistelee.

Tiukka ja tinkimätön tahti pysyi yllä neljän vuoden ajan. Kun lapset kasvoivat ja rästitöitä kertyi yhä enemmän kotona tehtäviksi, Nissilä päätti palata tekemään kahdeksantuntista työpäivää toimistolle.

Siellä odotti sama, jo tutuksi tullut savotta. Rutiini tuli selkärangasta, mutta jokin oli muuttunut. Kuusituntiset päivät olivat antaneet sopivasti etäisyyttä ja perspektiiviä työhön, jonka Nissilä nyt näki uusin silmin.

”Ihmettelin, kun en enää saanut työstäni juuri mitään irti. Se näkyi siinä, että työ ei enää innostanut kuten ennen eikä tarjonnut sen enempää iloa, inspiraatiota kuin uutta opittavaakaan.”

Hän myös havahtui siihen, ettei itsekään pystynyt antamaan enää parastaan.

”Huomasin, että suoritin sen sijaan että olisin nauttinut.”

Loman jälkeen jo pelkkä ajatus töihin paluusta stressasi. Tieto saman kaavan ja rutiinin toistamisesta ahdisti myös työajalla ja viikonloppuisin. Rauhoittuminen oli vaikeaa.
Nissilä uskalsi myöntää itselleen tärkeimmän: Sydän ei ollut enää tekemisessä mukana.

”Huomasin pohtivani, etten voi jatkaa työssäni ja että nyt tarvitaan rohkeita päätöksiä, jos ei muuten niin ainakin oman hyvinvointini takia. Uskalsin alkaa miettiä, että voisin tehdä elämässäni vielä jotain ihan muuta.”

Mutta uskaltaisiko irtisanoutua? Ja mitä sitten tekisi?

Nissilä ajatteli sitäkin, että joku muu voisi haluta hänen työnsä ja tekisi sen ehkä suuremmalla sydämellä.

”Tiesin, ettei minun enää kannattanut jatkaa ja että paikkani pitäisi vapauttaa jatkajalle.

Ajatus irtisanoutumisesta tuntui kuitenkin pelottavalta.”

Pelot liittyivät ennen kaikkea talouteen: miten hän tulisi toimeen yksinhuoltajana.
Sekin mietitytti, miten muut suhtautuisivat päätökseen.

Miettimistauko

Lopulta Nissilä rohkaisi mielensä ja tempaisi itsensä irti uraputkesta.

”Se ratkaisu oli lopulta helppo, kun sen päätöksen oli tehnyt. Se vaati vain rohkeutta ja sopivasti hulluutta.”

Seuraavien kahden vuoden ajan hän oli kotona ja lapsilleen läsnä. Se tarkoitti juuri sitä, mitä lapset olivat toivoneet: äiti osallistuu leikkeihin, kuljettaa harrastuksiin, kuuntelee ja peittelee nukkumaan.

”Liiton päiväraha mahdollisti kotona olemisen, ja minulle jäi aikaa pohtia, mille alalle voisin ja haluaisin suuntautua.”

Uudelleen kouluttautuminen alkoi tuntua järkevältä, koska aiempi tutkinto mahdollisti vain toimistotyöt, ja niihin hän ei halunnut palata. Mutta mitä se uusi voisi olla?

Hän alkoi kartoittaa omia mielenkiinnon kohteitaan ja itseään kiinnostavia vaihtoehtoja.

Etsiskely kiteytyi lopulta kahteen asiaan: luontoon ja käsillä tekemiseen.

”Muurarin tutkinto kiinnosti todella paljon, mutta siihen ei ollut koulutusta Rovaniemellä. Pian löysin jotain vielä parempaa: metsäalan koulutuksen. Siinä yhdistyy luonto ja luovuus, joita molempia kaipasin.”

Kun Pirre Nissilä suoritti puolitoistavuotista tutkintoa, hän tunsi olevansa vahvasti oikealla tiellä. Naisopiskelijat otettiin hyvin vastaan miesvaltaisella opintoalalla eikä sukupuolten välistä jaottelua tai arvostelua ilmennyt.

”Olimme innokkaita ja kovia tekemään töitä jo opiskeluaikana. Opiskelimme päivät ja menimme illaksi asiakkaiden luokse kaatamaan puita. Tunsin kuuluvani metsään ja koin, että kaikki pihapuut kuuluvat minulle”, hän nauraa.

”Toimistoon mennessä ja sieltä lähtiessä saattoi stressata ja ahdistaa usein. Metsään meneminen on vapauttavaa, eikä metsästä palatessa mikään ota päähän”, metsuri Pirre Nissilä vertaa. Jouni Porsanger

Puunhalaaja

Tänä päivänä Pirre on yksi Suomen harvoista naispuolisista metsureista. Hän elää unelmaansa.

”Nykyään olen positiivisempi ihminen kuin ennen. Nauran ja hassuttelen paljon, enkä ota elämää tai itseäni niin vakavasti. Metsään meneminen on vapauttavaa ja opettavaista, eikä metsästä palatessa mikään ota päähän,” hän vertaa.

Ammattiin kasvamisen myötä Pirren elämään tuli puiden halailu. Se ei ole ihan jokaisen metsurin juttu.

”Olen aina ollut puuihminen. Metsurin ammatin myötä olen oppinut, että puut ovat lämpimiä, eläviä ja hengittäviä olentoja. Niissä on energiaa ja viisautta ja ne ovat alkaneet kutsua minua luokseen.”

Pirren työyhteisössä nauretaan paljon. Yhteishenki on rento, ja nauru kirpoaa monesta syystä. Kuten vaikkapa puunhalailusta.

Mutta on myös yksi toinen seikka, joka saa sekä hänen kollegansa että teini-ikäisen poikansa hykertelemään huvittuneina. Elämänmuutoksen myötä Pirre on nimittäin alkanut löytää ja keräillä sydämiä kaikkialta: kivistä, kannoista, lumesta ja jopa arjen askareista.

”Yhtenä päivänä poikani teki lasagnea, ja vuoasta lennähti lasagnenpalanen pöydälle.

Hihkuin, että sehän on ihan sydämenmuotoinen. Ja kerran puunkaadossa ollessamme huomasin maassa kannon, joka oli ihan sydämen muotoinen. Ilmoitin siitä puussa olevalle kollegalleni, joka sai hyvät naurut,” Pirre muistelee.

Kaikki alkoi merkillisestä sattumasta.

Pari vuotta sitten Paula Nivukoski halusi lähettää kirjeen ystävälleen, johon oli tutustunut opiskeluaikoinaan Vaasan yliopistossa. He olivat olleet yhteydessä lähinnä puhelimella viestitellen.

”Minulle tuli sellainen olo, että haluan kirjoittaa kirjeen, koska siinä pääsee eri tasolle. Kirje on kuitenkin kokonaisuus, toisin kuin semmoinen puhelimella viestittely, joka ei varsinaisesti ala tai lopu koskaan”, Nivukoski, 33, sanoo.

Hän oli itse hiljattain eronnut ja asui omakotitalossa Laihialla kahden lapsensa kanssa.

Kirjeessään Nivukoski kertoi, mitä ystävä merkitsee hänelle. Sitten hän etsi ystävänsä osoitteen verkkopalvelusta.

Kävi kuitenkin niin, että hän otti ylös väärän ihmisen osoitteen: nimi ja kaupunki olivat kyllä oikein, mutta kyseessä oli ystävän kokonimikaima.

Kirjeen vastaanottaja tietysti avasi kirjeen, olihan kuoressa hänen oma nimensä ja osoitteensa. Huomattuaan, ettei kirje ole hänelle, hän teki salapoliisityötä netissä ja sai yhteyden Nivukosken ystävään. He tekivät treffit, ja ystävä sai kirjeensä. Kaikki siis hyvin.

Paitsi että asia jäi vaivaamaan Nivukoskea.

”Mietin, kokiko se kirjeen saanut ihminen olleensa jotenkin väärä ihminen. Eihän hän ollut väärä ihminen, vaan kirje oli hänelle väärä.”

Niinpä Nivukoski kirjoitti uuden kirjeen ihan tarkoituksella ihmiselle, jolle alun perin lähetti kirjeen vahingossa.

Se vei hänet yli sadan kirjeen mittaiselle matkalle – ja lopulta esikoiskirjailijaksi.

Sanat, jotka tarvitsin

Kirjoittaminen sinänsä on Paula Nivukoskelle sangen luonnikasta.

Viljelijäperheen nuorin tytär Isostakyröstä on viestinnän ja suomen kielen kaksinkertainen maisteri. Työkseen hän toimii tuntiopettajana Vaasan yliopistossa.

Rustatessaan kirjettä tuiki tuntemattomalle ihmiselle Nivukoski joutui kuitenkin heittäytymään tekstiin aivan eri tavalla. Piti uskaltaa olla avoin ja yrittää kuvitelmissa kohdata toinen ihminen, josta ei tiennyt juuri mitään.

Se oli niin kiehtovaa, että Nivukoski sai idean: hän kirjoittaisi sata kirjettä tuntemattomille, koska sattui olemaan Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuosi.

Nivukoski julkisti projektinsa Twitterissä, jossa kuka vaan sai pyytää häneltä kirjettä joko itselleen tai jollekin toiselle.

Paula Nivukosken juuret ovat syvällä Isonkyrön mullassa. Lapsuudenkodin seinällä on isoäidin muotokuva. Marko Koivuporras / Otavamedia

Kirjeitä kertyi vuoden mittaan lopulta enemmänkin.

Pyynnöt olivat hyvin erilaisia, osa liikuttavia. Eräs mies halusi Nivukosken kirjoittavan kirjeen ex-vaimolleen, jolta hän halusi pyytää anteeksi mutta koki, ettei hänellä ollut siihen oikeutta. Joku taas pyysi lohdun sanoja omaishoitajana toimivalle ystävälleen.

Nivukoski keräsi kirjepyynnöt vihkoon ja valikoi sieltä aina uuden kohteen, uuden tuntemattoman, jonka kanssa kulki mielessään hetken ja mietti, mitä juuri tämä ihminen tarvitsisi. Kirjeet eivät olleet kovin pitkiä, ehkä parin käsinkirjoitetun sivun mittaisia.

”Siinä oli usein niin kova henkinen lataus, ettei kirjeitä voinut kirjoittaa kuin yhden, korkeintaan kaksi illassa.”

Jotkut vastasivat kirjeeseen ja kertoivat, että Nivukoski oli kirjoittanut juuri ne sanat, joita he olivat tarvinneet.

”Ihan hiljattain eräs kirjeen saanut laittoi viestin, että kantaa edelleen laukussaan minun kirjoittamaani kirjettä, ja kun kerroin tämän Twitterissä, moni muukin kertoi samaa.”

Nivukoski arvelee, että kirjeet tuntuivat ihmisistä merkityksellisiltä, koska nykyään viestiminen on niin nopeaa, ettei toisen ihmisen ääreen ehditä kunnolla pysähtyä.

Traagisin tapaus oli itselleen kirjettä pyytänyt nuori nainen, joka oli vakavasti sairas ja menehtyi ennen kuin Nivukoski ehti kirjoittaa hänelle.

Nivukoski kirjoitti hänelle silti ja kätki kirjeen lomamatkallaan Sveitsissä alppipolun varteen.

Rohkeutta unelmoida

Kirjeitä kirjoittaessaan Paula Nivukoski joutui vaientamaan äänen, joka intti hänen sisällään, että kuka muka sinun lauseitasi haluaisi lukea.

”Olihan siinä se riski, että joku pitää hölmönä. Mutta joku pitää hölmönä joka tapauksessa. Se, miten paljon joku sai niistä kirjeistä, antoi rohkeutta kuunnella itseä. Aloin ajatella enemmän sitä, mitä haluan tehdä ja mistä unelmoin.”

Kesken kirjeprojektinsa Nivukoski rohkeni kaivaa esiin romaanikäsikirjoituksensa, joka oli lojunut pöytälaatikossa pari vuotta.

Hän oli osallistunut isoäitinsä elämään pohjautuvalla tekstillä erääseen kirjoituskilpailuun siinä kuitenkaan menestymättä. Sen jälkeen hän oli ajatellut, että kustannussopimuksen saa niin harva, että on turha edes yrittää.

Nyt hän antoi itselleen luvan muokata tekstiä ja lähettää sen kustantamoihin.
Kustannussopimus tehtiin vielä saman vuoden lopulla. Romaani Nopeasti piirretyt pilvet ilmestyi helmikuussa Otavan kustantamana.

Romaanissakin kirjoitetaan kirjeitä – Atlantin yli.

Kirjeprojektia varten Paula Nivukoski hankki oman sinetin, jossa on P-kirjain. Marko Koivuporras / Otavamedia

Kyyneliä puurossa

Pirä sinä tila suvus, isä sanoo tyttärelleen Paula Nivukosken esikoisromaanissa.

Niin sanoi oikeastikin Nivukosken tilan isäntä tyttärelleen Susannalle ennen kuolemaansa.

Talo Kyröjoen rannalle Isoonkyröön oli rakennettu 1840-luvulla. Vuonna 1896 syntynyt Susanna oli vain noin viidentoista, kun hän joutui ottamaan vastuun tilasta. Isä, äiti ja sisarpuolikin olivat kuolleet.

Susanna oli Paula Nivukosken isoäiti. Romaanissa hänet on nimetty Liisaksi, ja joitakin yksityiskohtia on muutettu. Pääosin romaani noudattelee kuitenkin Susannan vaiheita.

Susanna meni naimisiin, toi taloon isännän ja sai hänen kanssaan pojan ja kaksi tytärtä.

Kun lapset olivat vielä aivan pieniä, aviomies lähti siirtotyöläiseksi Amerikkaan vuonna 1923.

Moni oli Pohjanmaalta jo aiemmin lähtenyt ja tullut takaisin enemmän tai vähemmän vaurastuneena. Niin piti Susannan miehenkin palata, mukanaan lihava palkkapussi, jolla tilanpito ja perheen elättäminen helpottuisivat.

Monena vuonna mies lähetti ennen joulua perheelleen kirjeen, jossa hän lupasi tulla jouluksi kotiin.

Joulut tulivat ja menivät. Miestä ei kuulunut. Ehkä hän ei ollut saanut tarpeeksi rahaa kokoon, tai ehkä hän oli ne pelannut tai juonut.

”Ajattelen, että hän olisi halunnut tulla takaisin, mutta ei ollut rahaa. Tuskin hän ilkeyttään kirjoitti, että tulen jouluksi”, Nivukoski sanoo.

Susanna oli jälleen yksin tilansa kanssa, helmoissaan kolme lasta. Tyttäret ovat myöhemmin kertoneet, miten isää oli ikävä.

”Oli keitetty puuroa niin, että kyyneleet olivat valuneet kattilaan.”

Susanna otti miehestä eron, rakennutti tilalleen komean navetan ja tapasi uuden miehen, Paula Nivukosken isoisän.

Sitä Nivukosken romaani ei kerro, että vuosikymmeniä myöhemmin Amerikkaan lähtenyt mies palasi Isoonkyröön. Kerran hänelle järjestettiin tapaaminen Susannan kanssa.

Mitä siellä kahden kesken puhuttiin, ei tiedä enää kukaan.

Susanna kuoli 1990, kun Paula Nivukoski oli 5-vuotias.

”Muistan vain arvokkaan naisen, josta huokui lempeys ja viisaus.”

Paula Nivukosken isoäiti Susanna äitinsä, isäpuolensa ja pikkusisarpuolensa kanssa. Marko Koivuporras / Otavamedia

Keskellä peltoa

Pohjanmaalta pois lähteminen ei ole ollut Paula Nivukoskelle koskaan vaihtoehto. Juuret ovat niin syvällä ja vahvat, hän sanoo.

Nivukoski asuu edelleen Laihialla, parinkymmenen kilometrin päässä Isostakyröstä, jossa jo iäkkäät vanhemmat edelleen viljelevät suvun tilaa.

Jossain vaiheessa Nivukoski aikoi sukutilan jatkajaksi. Hän on suorittanut maisterintutkintojensa jatkeeksi viljelijäntutkinnonkin Ilmajoen maatalousoppilaitoksessa. Avioeron myötä suunnitelma hiukan mutkistui. Moneen tilan työhön tarvitaan kuitenkin kaksi ihmistä.

Tavallaan hänen pitäisi siis tehdä kuin Susanna: ottaa yksin tila haltuun. Toisaalta nykynaisella on paljon enemmän vaihtoehtoja kuin hänen isoäidillään oli.

Nivukoski kokee syvää yhteyttä omaan maahan – suvun tilaan ja peltoihin.

”Jo ihan pikku kersana istuin traktorissa isän kanssa, nojasin päätäni sivuikkunaan ja katselin sitä peltoa ja mietin, miten se on ollut siinä aina. Vieläkin koen ehkä eniten vapautta silloin, kun pellot tarkastetaan aina heinäkuussa hukkakauran varalta. Ne kierretään läpi monta kertaa kävellen ja poimitaan rikkakasvit käsin. Se kulkeminen siellä hitain askelin, keskellä isoa peltoa, kun saa pitää käsiä viljan päällä ja se tuoksuu, se on ihanaa.”

Maa on se, joka pysyy. Sen päällä ihminen kulkee, ja kun yksi jää juurilleen, toinen lähtee.

Paula Nivukoski ymmärtää, ettei häntä olisi, jos isoäidin ensimmäinen mies olisi tullut Amerikasta takaisin.

Kohtalo voi olla oikukas, ja joskus matkan varrelle osuu sattuma. Kuten väärään osoitteeseen lähetetty kirje.

”Miten merkillisten tapahtumien seurauksena kukin meistä ylipäätään on maailmassa.”

Minua on ihmetyttänyt jo vuosia sukuni tarina.

Mummoni Martta asui siskonsa Siirin kanssa Karjalan kannaksella Kivennavan Vehmaisten kylässä Vaittisenmäki-nimistä maalaistaloa, jonka he menettivät sota-aikana.

Kivennapa-nettisivun mukaan heidät on merkitty vuoden 1939 karttaan Vehmaisten kylän talon numero 40 ainoiksi omistajiksi.

Mutta kun sota tuli ja talo meni, tilalle ei tullutkaan uutta asuntoa.

Siiri muutti kotiapulaiseksi Helsinkiin. Martta-mummo asui aina vuoteen 1959 ”muiden nurkissa”, vaikka yleensä evakot majoitettiin toisten asumuksiin vain tilapäisesti.

Miksi ihmeessä?

Toimittaja Hertta-Mari Kaukosen isoäiti Martta, Vaittisenmäki-sukutilan viimeisimpiä asukkaita Kivennavalla. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Siiri-isotäti. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Miehen hommia

Kun selvitän, mitä mahdollisuuksia ilman miestä elävillä naisilla on ollut hankkia uusi koti menetetyn tilalle, vaihtoehdot kuulostavat kovilta.

Taloja omistanut tai hallinnoinut siirtoväki oli oikeutettu tonttimaihin ensin vuoden 1940 pika-asutuslain ja vuonna 1945 voiman astuneen maanhankintalain mukaan.

Menetetystä tontista ja talosta sai korvaukseksi usein vain raivaamattoman maan ja talo piti rakentaa itse.

”Evakkoperheet pyrkivät mahdollisimman nopeasti siirtymään majoitustaloista omille tiloille. Erityisesti kylmien tilojen alueilla se oli usein pystymetsää, mitä siirtoväelle ja rintamamiehille lohkottiin. Kaikki piti tehdä itse. Kannot piti perata pois ja maa kuokkia”, ortodoksievakkojen sopeutumisprosessista väitöstutkimuksen tehnyt Heli Kananen sanoo.

Maanhankintalain nojalla oman maatilan saaneista evakkoperheistä enemmistö oli jo 1950-luvun alkuun tultaessa rakentanut itselleen pysyvän asunnon.

Fyysisesti kovaan raivaustyöhön ei ole pystynyt kovinkaan moni nainen ilman miehen apua, vaikka evakot saivat rakennustoimintaan halpaa lainaa.

Sotaleskien ja sotaorpojen osuus maanostolainoista onkin ollut ainoastaan yksi prosentti.

Karttaan on merkitty menetetty Vaittisenmäki-tilan talo. Kivennapa.fi

Kivennapa kuvattuna vuonna 1941. OM-arkisto

Ei valmistaloja

Valmiita rakennuksia, esimerkiksi asevelitaloja oli tarjolla vähän.

”Heillä, jotka eivät maahankintalain mukaisia tiloja lunastaneet, oli vaihtoehtona muuttaa kaupunkiin tehdaspaikkakunnille. Kaupungissa asuvien asuintilanne oli pidempään huonompi kuin maaseudulla ja evakot saattoivat pahimmillaan asua jossain pihan perällä. Vielä 1950-luvun lopullakin oli asunto-ongelmia, sillä asunnoista oli huutava pula”, Kananen sanoo.

Piti siis muuttaa ahtaasti kaupunkiin, esimerkiksi alivuokra-asuntoon tai tuttujen koteihin maalle.

Mummoni päätyi jälkimmäiseen sen jälkeen, kun hänestä oli tullut sodan aikana yksinhuoltajaäiti.

Sukutilasta on säilynyt vain ulkorakennuksen pohjapiirros, ei ollenkaan päärakennuksen pohjapiirrosta. Tämä johtuu siitä, että talojen päärakennukset poltettiin talvisodan jälkeen. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Yksinhuoltajien maa

Lapsen kasvattaminen ilman miestä on ollut sota-ajan jälkeen yllättävän tavallista.

Yksinhuoltajaäitejä on ollut vuonna 1950 yhteensä 75 000.

Valtaosa heistä oli leskiä. Myös avioerojen määrä yli kolminkertaistui sotien jälkeen.
1940-luvulla avioliiton ulkopuolella syntyi vuosittain noin 5600 lasta eli noin kuusi prosenttia kaikista lapsista. Esimerkiksi vuonna 1948 au-lapsia oli vajaat 40 000, lähes yhtä paljon kuin sotaorpoja.

”Yleensä yksinhuoltajat ovat menneet naimisiin tai sukulaisten luokse asumaan. Moni nainen asui vuokralla ja oli tehtaassa töissä kaupungissa. Asutuksessa etusijalla ovat olleet siirtoväen perheet ja perheeksi ajateltiin miestä, naista ja lapsia”, historian väitöskirjatutkija Riku Kauhanen sanoo.

Toimittaja Hertta-Mari Kaukosen Martta-mummo (alhaalla oikealla) osallistumassa kotitalouskurssille Kivennavan Vehmaisissa. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Hermot kireällä

Suomessa oli sotien jälkeen 3,5 miljoonaa asukasta. Yhtäkkiä piti 420 000 ihmistä sijoittaa uusiin koteihin.

Ahtaiden olojen takia evakoihin ei jaksettu aina suhtautua ystävällisesti. Tässä tilanteessa mummoni on ollut vuodesta 1939 vuoteen 1940 asuessaan vieraiden ihmisten talossa Anttolassa ja vielä sen jälkeenkin Pälkäneellä.

En koskaan pystynyt kysymään mummoltani evakkoajasta, sillä hän on kuollut ennen syntymääni.

Pystynkin seuraamaan hänen vaiheitaan vain Siirtokarjalaisten tie -kirjan haastattelun ja perimätiedon perusteella.

Mummoni ei saanut omaa kokonaista kotia vuosina 1940—1942, kun hän pääsi muuttamaan Anttolasta sukulaisten kanssa Pälkäneen Epaalaan ensimmäistä kertaa.

Ei myöskään vuonna 1944, kun mummoni joutui jättämään kotitilansa Kivennavalla lopullisesti.

Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Pälkäneen Kansikantien asunto oli vaatimaton, mutta tunnelmallinen. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Kansikantien asuntoon kuului myös ulkorakennus, jossa oli sauna ja varasto. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Talollisen tytär

Mummoni henkilötiedoissa luki, että hän oli talollisen tytär. Hänet sijoitettiin Pälkäneen Epaalaan ensin väliaikaisasuntoon ja sen jälkeen omakotitalon yläkertaan, jossa myös siskonpojan kuusilapsinen perhe asui. Kuten myös mummon Juho-eno ja Anna-sisko.

Lopulta kirvesmiehenä työskennellyt siskonpoika rakensi vuonna 1959 mummolleni omakotitalon Epaalan Kansikantielle.

Sodan jälkeen koko suvun yhteisasuminen on ollut aika tavallista. Mutta miksi oman talon saaminen kesti yli kymmenen vuotta?

Valtio korvasi menetetyn omaisuuden siirtoväelle rahana ja obligaatioina.

Suvussani on arveltu, että pelkistä naisista koostuvat perheet eivät saanet samalla tavalla korvauksia kuin ydinperheet tai eivät niitä edes samalla tavalla hakeneet.

Se ei pidä paikkaansa: laki on ollut kaikille sama.

Käytännössä omaisuus on voinut ilman talon rakentamista kyllä jäädä menetettyä pienemmäksi.

Kansallisarkistossa on säilynyt evakkojen korvausasiakirjoja. Niiden mukaan naiset ovat hakeneet korvauksia siinä kuin miehetkin.

Juho Tanelinpoika kuvattuna Vaittisenmäki-sukutilan edessä. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Kolmen kuun vuokra

Arkiston tilillepanokuiteista näkyy, että mummoni ja isotätini Siiri ovat saaneet omaisuuskorvauksena 11 965 markkaa syyskuussa 1957, 13 vuotta talon menetyksen jälkeen.

Karjalan evakoille maksettiin korvauksia ensin talvisodan ja jatkosodan jälkeen.
Vuonna 1955 säädettiin lisäkorvauslaki, joka toi osalle evakoista lisää rahaa. Tuo löytämäni kuitti oli tästä lisäkorvausvaiheesta.

”Korvaussummaa ei voi tarkasti muuttaa nykyrahaksi, vaan sitä kannattaa verrata ostovoimaan, sillä rahanarvo on ollut niin pientä. Talon rakennuttaminen on ollut kallista”, historian emeritusprofessori Ilkka Nummela sanoo.

Vuonna 1944 sorvaajan kuukausipalkka on ollut 5000 markkaa ja helsinkiläisen 38,5 -neliöisen asunnon vuokra 3810 markkaa kuussa.

12 000 tuhatta on siis voinut mennä kolmessa kuukaudessa kaupunkilaisasunnon vuokraan.

Navetta, riihet ja ladot

Tilaan Mikkelissä sijaitsevat korvauspaperit nähtäväkseni, jotta saisin tietää koko mummoni korvaussumman.

Paperien saamisessa on ongelmia. Mummoni ja Siiri-isotädin korvauspapereista löytyy vain lisäkorvausanomus, ei varsinaista korvausanomusta 1940-luvulta.

Anomus löytyy lopulta Anna-siskon nimellä, joka on kirjoitettu Anniksi.

Käy ilmi, että mummoni ja Siiri-isotäti eivät olekaan omistaneet kokonaan Kivennavan Vehmaisissa sijainnutta tilaa. Yksi osa siitä on kuulunut luonnollisesti kolmannelle, naimisissa olevalle Anna-siskolle.

Paikan päällä Mikkelissä tulee vastaan yllätys.

Sukuni menettämä talo on korvausanomuksen mukaan kuulunut isoäitini isoisä Tanelin perikunnalle, jonka perilliset eli mummoni ja hänen sisarensa ja mummon täti ja mummon eno ovat muodostaneet yhtymän maataloustoiminnan harjoittamista varten.

Perillisiä on ollut useita, vaikka ihan kaikki eivät olekaan asuneet tilalla. Mummoni on saanut yhdeksäsosan tilan korvauksista.

Ymmärrän vihdoin, miksi mummoni korvaussumma on jäänyt vaatimattomaksi. Hän ei olekaan asunut Siiri-siskonsa kanssa Kivennavan tilalla ennen sotia kahdestaan, vaan talossa on asunut vaikka kuinka paljon muitakin sukulaisia.

Kutojana työskennellyt Martta Paavontytär kuvattuna ilmeisesti kotinsa edustalla. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

50 000 markkaa

Vaittisenmäki-nimisen tilan koko korvaussumma on ollut talvisodan jälkeen 106 000 vanhaa markkaa, jonka suku on käyttänyt mitä ilmeisimmin uuden talon rakentamiseen talvisodassa palaneen rakennuksen tilalle.

Jatkosodan jälkeen juuri valmistunut talo on menetetty uudelleen ja siitä on saatu korvaukseksi 465 700 markkaa, koska korvaussummia on nostettu uuden lain tullessa.

Mummoni osuus tästä on ollut papereiden mukaan 51 744 markkaa, jonka hän on saanut vuonna 1946. Lisäksi mummoni on saanut lisäkorvaukset eli noin 12 000 markkaa. Koko korvaussumma on ollut siis 63709 markkaa, joka on ollut Tilastokeskuksen rahanarvokertoimen mukaan vain noin 4400 euron arvoinen.

Runsas vuosi lisäkorvauksen maksamisen jälkeen vuonna 1959 siskonpoika on rakentanut mummolleni kahden kamarin omakotitalon Pälkäneelle. Vaikuttaa siltä, että korvauksen jälkeen maksettu lisäkorvaus on vihdoin mahdollistanut vaatimattoman talon rakentamisen.

”1940-luvulla rakennustarvikkeista on ollut pulaa ja rakennuslupiin pitkät jonot”, historian tutkija Antti Malinen sanoo.

Se selittää osaltaan odottamista.

Osa korvaushakemuksesta on kirjoitettu erillisille lapuille käsin. Tiedot ovat hyvin yksityiskohtaisia. Korvaussummat olivat hyvin pieniä nykyrahassa. Hertta-Mari Kaukosen kotialbumi

Mummon mökki

Kun Martta-mummoni kuoli vuonna 1978, Pälkäneen Kansikantien asunto meni myyntiin suvun ulkopuolelle. Talo tuli uudelleen myyntiin vuoden 2017 kesällä.

Silloin kahden kamarin, keittiön sekä ulkosaunan ja ulkohuussin käsittävää puulämmitteistä, vesiputketonta omakotitaloa myytin kesämökkinä, koska se ei enää vastaa nykyaikana talviasuttavaa taloa.

Myyntitekstissä lukee osuvasti ”mummonmökki”. Mökin pyyntihinta oli 34 000 euroa.

Mummoni eli talossaan, kunnes muutti vanhainkotiin.

Mummonmökkiin muutti vanhoilla päivillään Helsingistä myös Siiri, jolloin sisarukset asuivat taas yhdessä, kuten aikanaan Kivennavalla.

Ympyrä oli sulkeutunut.

Lähteet: Antti Malinen, Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset, Erkki Laitinen (toim.): Rintamalta raivioille – sodanjälkeinen asutustoiminta 50 vuotta, Heli Kanasen väitöstutkimus: Kontrolloitu sopeutuminen: ortodoksinen siirtoväki sotien jälkeisessä Ylä-Savossa (1946—1959), Maatalousministeriön asutustilasto 1948—1950, Siirtokarjalaisten tie -osoitehakemisto. Pirkko Kanervo, Terhi Kivistö & Olli Kleemola (toim.): Karjalani, Karjalani, maani ja maailmani ja Kauko Ilonen: Kivennapa kylästä kylään.

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö on tukenut artikkelin kirjoittamista.

Matti Kukkolan ei ollut tarvinnut miettiä työnhakua pitkiin aikoihin. Nokia Networksilla yli 20-vuotisen uran tehnyt tietotekniikkainsinööri oli ajatellut, että kyseessä olisi loppuelämän pesti.

Toisin kuitenkin kävi.

Vuoden 2016 heinäkuussa Matti sai kultaisen kädenpuristuksen.

”Siinä sitten jäin miettimään, mikä minusta tulee isona.”

Uravalmennuksen pariin kultaisen kädenpuristuksen jälkeen

Matti kaivoi taskustaan vanhan varasuunnitelma.

Ja aloitti uravalmennuksen.

”Olin miettinyt joskus, että jos irtisanominen tulisi eteen, olisin kiinnostunut ammatillisten aineiden opettamisesta.”

Valmennuksen kannustamana Matti hankki opettajan pedagogisen pätevyyden Haaga-Heliassa.

Nyt hän on aloittamassa uutta työsarkaa Stadin ammattiopiston tietotekniikka-asennuksen opettajana.

”En usko, että olisin pystynyt tähän loikkaan ilman uravalmentajaani. Hänen avullaan aloin ajatella toisin.”

Työnhakijan tämän päivän vaatimukset

Matille oli yllätys se, mitä työhön ottajat odottavat tänä päivänä hakijoilta.

”Sain valmennuksessa työkaluja itseni sparraamiseen, jotta olisin kiinnostava työmarkkinoilla. Ennen korostettiin muodollisia työhakemuksia, mutta nyt hakemukset ovat itsensä mainostamista. Muutos on valtava.”

Ajatus itsensä kehumisesta oli aluksi Matille hankala.

”Meille yli viisikymppisille itsensä esille tuominen ei ole luontevaa, mutta tiedostin, että toimintatapa on nyt tämä.”

Matin vinkki 50 vuotta täyttäneille työnhakijoille on selkeä.

”Useimmat ajattelevat, että yli viisikymppinen ei opi enää mitään. Se on hölynpölyä. Kun on tahtoa ja uskoa itseensä, kaikki on mahdollista.”

Ohjelmassa on virhe. Sen mukaan juhlan aloittavat ”pönötys, kättely ja jäykistely”. Eteiseen asti kuuluvat kuitenkin naurunpyrskähdykset ja hilpeä hihkunta.

Hopeanhohtoinen diskodiiva ja riemunkirjava hippi ottavat vastaan vieraat. Moni tunnistaa avioparin vasta äänistä. Hannele ja Arto Hyödynmaa ovat heittäytyneet täysillä illan teemaan, 70-lukuun.

Niin ovat tehneet myös tamperelaiseen ravintolaan saapuneet vieraat. On kimallusta, kukkakuoseja, trumpettilahkeita, hapsuliivejä, tolppakorkoja ja outoja väriyhdistelmiä…

On perjantai, 30. marraskuuta, Arton 60-vuotispäivä.

Hannelella ja Artolla on juhlaan monta muutakin syytä. Joka päivä.

Diskon vakiovaruste

Tunnelmaan virittää katonrajassa välkehtivä, halkaisijaltaan kaksimetrinen ja Euroopan suurimmaksi mainostettu diskopallo. Sen kantamiseen tarvittiin neljä miestä ja ripustamiseen varta vasten valmistettu teline. Sen hankkiminen oli itsestäänselvyys.

Peilinpaloilla päällystetty pallo oli 70-luvun diskojen vakiovaruste.

Iisalmesta 70-luvun alussa Tampereelle muuttanut Arto oli kotibileiden, Linnasalin limudiskon ja myöhemmin hotelli Rosendahlin menomestan vakiokävijä. Vapaa-ajasta niitä suuremman osan sai ainoastaan Solifer-mopo ja myöhemmin 125-kuutioinen Honda-kevytmoottoripyörä.

Diskopallon välkkeessä riittää rauhaa ja rakkautta kaikille. Sara Pihlaja / Otavamedia

Urjalassa lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt Hannele näki diskopalloja vain kuvissa. Kotitilalta oli matkaa taajamaan toistakymmentä kilometriä ja Tampereelle lähes 60 kilometriä.

Sitä paitsi Hannele ei ollut diskoista kiinnostunutkaan. Häntä vetivät puoleensa kirjat, joita portinpieleen pysähtyneestä kirjastoautosta löytyi toistakymmentä joka viikko. Hän oli runotyttö, jonka tuotoksia julkaistiin Urjalan Sanomissa, Toijalan Seudussa sekä Reginassa.

”Töherryksiä rakkaudesta, traagisesta kaipuusta ja sydänsuruista.”

Ripille päästyään Hannele pääsi joskus tansseihin: talvella Humppilan seurojen talolla ja kesäisin Särkän lavalla.

”Opettelen tervettä itsekkyyttä”, Hannele sanoo. Sara Pihlaja / Otavamedia

Runotyttö ja mopopoika

”Mennäänkö vielä kerran?” Pinkit trumpettilahkeet hulmuavat, kun blondi tamperelaisen juhlapaikan lavalla näyttää liikkeitä, joilla John Travolta hurmasi naiset vuonna 1977 ilmestyneessä elokuvassa Saturday Night Fever. Paikalla olijat seuraavat antaumuksella. Bee Gees -yhtye pääsee ääneen. Hannele keinahtelee musiikin tahdissa.

Yksi, kaksi, kolme, taputus, ympäri, nopea potku ja sama uudelleen.

Pinkkiasuista naista naurattaa.

”Menkää omaan tyyliin, omaan malliin! En minäkään tätä osaa.”

Juhlapaikka, vielä 90-luvulla Pirkanhovina tunnettu Hovi Sukkavartaankadulla on nähnyt monen sukupolven tanssiaskeleet, 70-luvulla Artonkin diskoilut muutaman kerran. Hannelea siellä ei nähty.

Miten heistä sitten tuli pari?

”Ilkikurinen ilmassa keikkuva Amor järjesti minut ja Arton, runotytön ja mopopojan, saman katon alle vielä reilusti ennen eläkeikää”, sanailee Hannele.

Se tapahtui juuri silloin kun hän oli lakannut odottamasta unelmiensa parisuhdetta.

Stayin’ Alive! Bee Gees -yhtyeen diskohitti tempaa mukaansa. Sara Pihlaja / Otavamedia

Päättäväisyyttä ja sitkeyttä

Nuorena Hannele haaveili kirjoittavansa kirjan ja ryhtyvänsä ulkomaan kirjeenvaihtajaksi. Artosta piti tulla valokuvaaja. Molemmat päätyivät kuitenkin Tampereelle yrittäjiksi, Hannele markkinointi- ja Arto logistiikka-alalle. Yrittäjäjärjestön toimissa he tunnistivat toistensa kasvot ja nauroivat samoille vitseille, mutta eivät kertaakaan keskustelleet kahden kesken.

Sitten Arton vaimo Kaija sairastui. Työmatkalla Turkissa elimistöön iskenyt kolibakteeri vaurioitti munuaisia. Vaarallisen alas romahtanut hemoglobiini aiheutti infarktin.

Ohitusleikkauksen ja kahden pallolaajennuksen jälkeen ei voitu tehdä enää mitään. Arto ehti hoitaa Kaijaa, surra tämän menettämistä ja 32 vuotta jatkuneen avioliiton päättymistä kaksi vuotta.

Hän ehti myös valmistautua jatkamaan elämää.

Kaija kuoli infarktiin keväällä 2016. Vajaan viikon kuluttua Arto soitti Hannelelle.

”Kaipasin elämääni iloa rankkojen vuosien jälkeen. Hannele oli jäänyt jotenkin erityisenä mieleeni.”

Hannele koki yhteydenoton toisin. Hänestä Arto oli surusta sekaisin ja kaipasi kuulijaa.

Muitakin syitä ennakkoluuloihin oli. Hannelella oli takanaan kaksi kariutunutta avioliittoa, joista jälkimmäisessä hän koki joutuneensa henkisen väkivallan uhriksi.

Artolta vaadittiin suuri annos päättäväisyyttä ja sitkeyttä ennen kuin Hannele alkoi vakuuttua.

”Olin nähnyt riittävästi leukojaan louskuttavia äijiä. Artossa tunnistin hyvyyden.”

Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen Arto kantoi tavaransa Hannelen luo.

Häävalssi tanssittiin 27. elokuuta 2017. Ei ollut mitään syytä viivytellä. Päinvastoin.

”Elän jatkoajalla”, sanoo Hannele.

Entinen runotyttö ja mopopoika. Hannele ja Arto nauttivat tuoreesta rakkaudestaan. Sara Pihlaja / Otavamedia

Uskollinen 70-luvulle

Juhlien ruokalista on uskollinen 70-luvulle: mimosa- ja perunasalaattia, graavilohta ja sinappikastiketta, silakoita, maksapateeta, hirvi- ja paahtopaistia, pippurikastiketta ja kermaperunoita. Jälkiruokana kahvit ja kermakakku. Yöpalana Tampereen oma pikaruoka Peremec eli Pärämätsi.

Drinkkibaarin valikoimassa: Sininen Enkeli, Ampiainen, Auringon Nousu, Tom Collins ja Cuba Libre.

Hannele juo vissyvettä. Tällä hetkellä alkoholi voisi väsyttää liikaa, ja hän haluaa elää juhlahumun täysillä.

Kun Hannelella todettiin rintasyöpä tammikuussa 2008, hän uskoi saaneensa jonkun toisen diagnoosin. Sitten hän teki listan haaveistaan ja antoi itselleen viisi vuotta aikaa niiden toteuttamiseen. Hän ei ehtinyt kunnolla aloittaa, sillä hän sairastui kohdunkaulansyöpään. Se uusi leikkauksesta kolmen kuukauden kuluttua ja leikattiin toistamiseen.

Kolmen syövän jälkeen syntymäpäivillä on ollut erityinen merkitys.

”Jokaista alkavaa ikävuotta kannattaa juhlia.”

Vanha kunnon Sininen enkeli: violettia Parfait Amour -likööriä, vodkaa ja Spritea. Sara Pihlaja / Otavamedia

70-luku hehkuu jopa kengissä. Sara Pihlaja / Otavamedia

Lokakuussa 2018 Arto oli hirvijahdissa ja Hannele istui katsomassa televisiota kotona. Yhtäkkiä iski rintakehään halvaannuttava kipu. Käsistä lähti tunto, hiki valui. Sairaalassa sydämen oikealla puolella olevasta sepelvaltimosta löytyi pieni tukos.

”Ajattelin, että voi helvetti, eivätkö syövät olisi riittäneet? Lopulta olen kuitenkin kiitollinen siitä, että olen saanut elää tähänkin asti.”

Ohitusleikkausta tai pallolaajennusta ei tarvittu. Hoidoksi riittävät lääkkeet, mutta alussa ne väsyttivät.

Hannele pitää kohtausta varoituksena. Takana on liikaa töitä ja niiden vuoksi valvottuja öitä. On aika siirtää vastuu yrityksen päivittäisistä toiminnoista muille.

”Pelkään, että sairastun, enkä enää voi elää kuten haluan.”
Eli nauttia rakkaudesta ja ystävistä.

Artolla on syytäkin irrotella. ”Olen onnellinen Hannelen kanssa.” Sara Pihlaja / Otavamedia

Huolenpitoa arvostaa

Hannele istuu huilaamaan pöydän ääreen keskelle juhlasalia. Arto kiirehtii viereen, vilkaisee huolestuneena ja sipaisee kädellä olkapäätä. Hannele nyökkää vastauksena äänettömään kysymykseen. Kaikki on hyvin.

Seurustelun alussa Hannele hämmästyi, kun Arto muisti hänen lääkärin vastaanotolle varatut ajat ja järjesti itselleen vapaata niitä varten.

”Se oli outoa, koska minusta ei ollut kukaan koskaan huolehtinut. Mielessäni mietin, että eikö hän pidä minua riittävän älykkäänä hoitamaan asioita yksin.”

Nykyään huolenpito tuntuu välittämiseltä, jota on oppinut arvostamaan.
Pelkkää auvoa elämien yhteen sovittaminen ei ole ollut.

”Kun kaksi aikuisella iällä olevaa menee yhteen, toisen oppii tuntemaan vasta pikkuhiljaa”, sanoo Arto.

Hannele on illan kuvatuin disko-kuningatar. Sara Pihlaja / Otavamedia

Seuraavat isot juhlat ovat toukokuussa, kun Hannele juhlii syntymäpäiviään. ”Kiitollisena siitä, että saan kuin saankin täyttää pyöreitä vuosia.” Sara Pihlaja / Otavamedia

Mikä on yllättänyt? Ainakin Arton puheliaisuus.

”Hän on höpöttäjä. Puhe alkaa heti kun hän avaa silmänsä.”

Arto ihmettelee, kuinka kauan Hannelen herääminen kestää. Hiljaa pitäisi olla tuntikaupalla.

Hannele viihtyisi vapaa-aikana kotona kirjaa lukien, mutta Arto järjestää heille ohjelmaa mieluiten jokaiseksi illaksi.

”Hän innostuu kaikesta. Olen kuin jähmeä härkä, joka vasta kääntyy, kun Arto on jo mennyt ja vain perävalot näkyvät.”

Molempia naurattaa. Vuosien varrella karttunut viisaus auttaa erottamaan merkittävät asiat muista.

”Nuorena odotin aina jotain; naimisiinmenoa, lapsia, uutta työpaikkaa, aiempaa parempaa palkkaa… Sellaisia tavoitteita ei ole enää. Nyt korostuvat tasapainoinen arki ja mielenrauha”, Hannele miettii.

Sen vuoksi toisen tavoille on helppo hymyillä hyväntahtoisesti. Toista ei ole tarvetta muuttaa.

”Minulla on käynyt mittaamattoman hyvä tuuri. Olen Artosta hyvin kiitollinen. Toivoin hänen kaltaistaan miestä, mutta en voinut kuvitella unelman toteutumista.”

”So come on, feel the noise
Girls, grab your boys
We get wild, wild, wild
We get wild, wild, wild…”

Karaokessa on kova meno. Arton tulkinta ei häviä Sladen alkuperäisversiolle. Volyymi ja liikkeet ovat kohdallaan. Hannelea naurattaa.

”Haluamme käyttää hyväksi kaikki mahdolliset tilaisuudet iloon ja riemuun. Ystävien kanssa vietetyllä ajalla on todella suuri merkitys. Juhlitaan niin kauan kuin vielä pystytään”, sanoo Hannele.

Ja yltyy villiin tanssiin.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 3/19.

Mervi saapui Markun elämään sinä keväänä, josta ei meinannut tulla loppua. Itseensä ihastunut toukokuu ei tuntunut edes muistavan, että se oli vain ohikulkumatkalla.

Hirvi, metsän lapsi, mustasilmä hoikkajalka, oli haistellut tuulta väsyksiin asti. Venyttänyt kaulaa, avannut sieraimet ammolleen ja toivonut tavoittavansa metsän tuoksussa häivähdyksen maailman keskipistettä.

Äiti, missä sinä olet? Se määkyi onnettomana hongikkoon, joka kuiski sille outoja vastauksiaan.

Kun metsästä viimein alkoi kuulua jonkin neljällä jalalla kulkevan askeleita, vasa lähti koikkelehtimaan ääntä kohti.

Ääni ei tullutkaan yhdestä nelijalkaisesta, vaan kahdesta kaksijalkaisesta. Vasa, joka ei hämmennykseltään muuta osannut, lähti seuraamaan näitä omituisia, värikkäitä, oudosti äänteleviä eläimiä.

Ulkoileva pariskunta, joka sai peräänsä hädin tuskin pystyssä pysyvän hirvenrääpäleen, oli vähintään yhtä hämmentynyt kuin vasa.

Mitä tälle piti tehdä? Missä ihmeessä sen emä oli?

Oli yksi paikka, villieläinhoitola. Se oli kyllä pienen ajomatkan päässä, mutta siellä hirvelle olisi hoitaja. Vasa nostettiin auton kyytiin, ja niin lähti pitkäkoipi elämänsä seikkailulle Seinäjoen metsästä kohti Vaasaa ja Raippaluotoa.

Vasa varasti sydämen

Tuossako se nyt sitten oli? Olipa se pieni. Ja aivan tavattoman hellyttävä.

Markku Harju oli lähtenyt ajamaan tulijoita vastaan ja tavoitti heidät Grönvikissä. Vasan nähdessään hän tunsi rinnassaan läikähdyksen. Hirvi oli ihan vauva vielä – pehmeäkarvainen, töpökuono penska. Pariviikkoinen ehkä.

Markku nosti vasan syliinsä ja kantoi sen autoon. Vasa oli kuitenkin ehtinyt kerätä voimia matkalla. Sitä pelotti, eikä se todellakaan aikonut enää autoilla. Se oli vietävä sylissä.

Markku asetteli vasan itsensä ja ratin väliin pahat aavistukset mielessään: Poliisit toivat usein hänen hoiviinsa loukkaantuneita villieläimiä, mutta jos he löytäisivät hänet antamasta ajo-opetusta hirvenvasalle, asialliselle yhteistyösuhteelle voisi varmaan heittää hyvästit.

Pikku-Mervi piti Markkua emonaan ja seurasi häntä kaikkialle kuin ankanpoika. Marko Koivuporras / Studio Street Oy

Vasa oli paniikissa. Se rimpuili ja potki kojelautaa. Sorkka osui vahingossa ikkunalasin säätimeen, ja auton sivuikkuna surrasi alas. Kun ikkunasta tulviva meren tuoksu tavoitti vasan sieraimet, se rauhoittui täysin.

Raippaluodon sillalta oli vielä pieni ajomatka kotiin. Se antoi Markulle tuokion mietintähetken.

Aikuinen hirvi olisi saanut helposti vatsansa täyteen hiirenkorvalla olevista koivuista ja rantapöheiköistä villieläinhoitolan tiluksilla, mutta vasa oli niin pieni, että sen vatsa ei vielä kestänyt kasviravintoa. Se tarvitsi maitoa.

Kotiin päästyään Markku päästi vasan koikkelehtimaan pihalle ja lähti vaimonsa kanssa lypsämään vuohilaumansa matriarkan. Ilona-uuhi oli onneksi antelias; se lahjoitti pari litraa lämmintä maitoa, jonka Markku kaatoi tuttipulloihin.

Vasalla oli kova nälkä. Se nyhti tuttia ahnaana ja luottavaisena. Kun kylläinen hirvenlapsi köllähti tyytyväisenä sammalikkoon ja nukahti, Markku unohtui toviksi katselemaan vasan täydellisyyttä: terhakoita korvia, sievästi taiteltuja jalkoja.

Hän oli hoitanut satoja villieläimiä. Merikotkat, haukat, saukot, oravanpojat, siilit, ketut ja rusakot olivat saaneet hänen käsissään uuden mahdolisuuden elämään. Mutta nyt hänelle oli käynyt kömmähdys. Vasa oli varastanut hänen sydämensä.

Marko Koivuporras / Studio Street Oy

Kaksijalkainen emo

Vasa rakasti uutta emoa. Emo oli hassun näköinen ja pieni, mutta silti ihaninta maailmassa.

Vasa seurasi rauhallisella äänellä jupisevaa harmaapäistä miestä pitkin metsiköitä. Se oikoi pitkillä jaloillaan vaivattomasti halki ryteiköiden keinoemon könytessä perässä vaivalloisesti, oksia edeltään haroen.

Ihaninta oli puskea läpi rantakaislikon ja porskuttaa veteen, päästellä hurjaa kiitolaukkaa matalassa rantavedessä. Vasa napsaisi kulkiessaan ruohonkorren sieltä, kuusenkerkän täältä, mutta nälkäänsä se joi lämmintä maitoa.

Hirven emolla oli kädet täynnä työtä. Markku kuskasi maitoa läheiseltä maitotilalta ja lämmitti sitä mikrossa, kahdeksan tuttipullollista kerrallaan, viisi kertaa päivässä.

Ensimmäinen ateria oli aamuvarhaisella, viimeinen puoliltaöin.
Markku piti tiivistä yhteyttä hirviasiantuntijoihin Suomessa ja ulkomailla varmistaakseen, että hoito oli asianmukaista.

Terassikahvitkin nautittiin yhdessä. Marko Koivuporras / Studio Street Oy

Hän pyydysti vasankakkaa kämmenelleen varmistaakseen, että koostumus oli oikeanlainen.

Kun oli aika monipuolistaa ruokavaliota, Markku tarjoili vasalle luonnosta keräämiään makuannoksia vihannesten ja hirvieläimille suunnitellun täydennysravintovalmisteen kera.

Vasa kuljeskeli pihapiirissä vapaana ja seurasi Markkua kaikkialle. Se halusi osallistua kaikkiin mahdollisiin askareisiin ja huuteli hädissään, jos Markku katosi näköpiiristä.

Kun Markku ja hänen vaimonsa istuivat terassilla kahvilla, vasa köllähti viereen. Illan tullen vasa marssi vuohien, ankkojen ja hanhien kanssa iltasapuskalle ja talliin nukkumaan.

Kuka huolisi hirven?

Markku oli alkanut kutsua vasaa Merviksi. Mervi-hirvi, se rimmasi hyvin.

Samalla, kun kaksikon kiintymyssuhde vahvistui, Markun murheet syvenivät.

Ihmiseen tottunutta hirvenvasaa ei voinut palauttaa luontoon. Siitä saattaisi tulla häirikköhirvi, joka pyrkisi ihmisasutusten lähelle ja saattaisi aiheuttaa vaaratilanteita.

Eläintarhojen kanssa oli käyty jo neuvotteluja uudesta kodista. Vasa oli kuitenkin täysin riippuvainen Markusta – ja Markku oli alkanut hiljalleen epäillä, että hän saattoi olla hitusen riippuvainen Mervistä.

Toisaalta Mervi ei ollut myöskään mikään lemmikkieläin. Se painaisi aikuisena neljä- tai viisikinsataa kiloa. Mervi oli tavattoman seurallinen ja kesy, mutta minkälainen siitä tulisi aikuisena?

Kun pienokainen riehaantui leikkiessään taistelemaan mättäitä ja kantoja vastaan, mäiski sorkilla korvat luimussa ja nousi kahdelle jalalle etusorkat korkealla pään jatkona, Markku totesi, että ei mielellään kohtaisi suuttunutta, aikuista hirveä.

Mervi-vasa vietti villieläinhoitolan tiluksilla lapsuutensa kesän. Se komenteli koiria ja polski meressä. Markun kesä meni vasaa hoitaessa. Työtä oli yllin kyllin, mutta kaksikolla oli hauskaakin. Marko Koivuporras / Studio Street Oy

Marko Koivuporras / Studio Street Oy

Historian saatossa hirviä on yritetty kesyttää monet kerrat tuloksetta niin Suomessa kuin muinaisessa Neuvostoliitossakin. Ruotsin kuningas Kaarle XI:n mainitaan haaveilleen hirvien kesyttämisestä armeijan käyttöön. Haaveeksi jäi sekin. Hirvi on epäsosiaalinen ja itsenäinen eläin, joka ei kaipaa yhteiseloa edes lajitoveriensa kanssa – saati sitten ihmisen.

Merenkurkun karu, mutta runsas kesä lämmitti kaksikkoa kuin mummin kutoma viltti.

Kun Markku katseli rantakaislikossa loikkivaa Merviä, naurattikin jo. Ehtisi näitä murehtia myöhemminkin.

Sinun paikkasi on luonani

Kesä tuoksui jo kypsältä, pietaryrtiltä ja ohdakkeilta. Mervi alkoi ottaa keinoemoonsa etäisyyttä: se saattoi viettää yön yksin ulkona eikä enää seurannut Markkua kuin varjo.

Mervi oli tullut teini-ikään.

Rajojen kokeilu ja itsenäistyminen toki kuuluivat aikuistuvan hirvineidin elämään, mutta Markku tunsi sisimmässään hivenen haikeutta. Mervin lapsuus oli nyt ohi.

Hirvenmetsästyskausikin oli jo kulman takana. Markkua huoletti, että ympäriinsä juoksevat hirvikoirat saattaisivat äkätä tiluksillaan käyskentelevän Mervin. Oli tullut aika rakentaa Merville aitaus.

Markku aitasi Merville oman kahden hehtaarin valtakunnan. Samalla hän sinetöi myös päätöksen Mervin tulevaisuudesta: Hän haki hirven pitämiseen tarvittavat luvat ja avasi Merville vielä viimeisenkin oven sydämessään. Se oli nyt virallista.

Mervi sai villieläinhoitola Nordic Wildlife Caren tiluksilta oman kahden hehtaarin valtakunnan. Se jäi lapsuutensa maisemiin, Markun hoiviin. Marko Koivuporras / Studio Street Oy

Eihän Markulla ollut sydäntä lähettää Merviä maailmalle. Muutto olisi voinut olla sille rasittava. Nyt se saisi viettää huoletonta elämää lapsuutensa maisemissa, tutussa metsässä.

Aitaus oli ruhtinaallinen: Mervillä oli oma lehtimetsäpöheikkö huikopalaa varten ja pikkuinen lampi, jossa polskia kesähelteillä.

Niin Mervi sitten jäi Markun hoiviin. Siitä tuli täysikasvuinen hirvi. Se sai myös sisaruksia, kun orpovasat Olga ja Helge liittyivät sen seuraksi vuoden 2018 kesällä.

Yhteiseloa

”Hei ötökät!” Markku tervehtii aidan portilla seisovia hirviä. Ne katsovat tulijoita tutkimattomilla, tummilla silmillään. Nyt kaksi uusinta tulokastakin ovat jo vuoden ikäisiä, lähes täysikokoisia, pitkäjalkaisia metsän majesteetteja.

Hirvet tuoksuvat hyvältä, havumetsältä ja vapaudelta. Olemus on lempeän utelias ja lämmin, kuin hevosen tai lehmän. Pehmeä turpa hamuaa nuuhkimaan tulijoita ja antautuu silitettäväksi.

Hirvet ottavat suosionosoitukset vastaan, mutta arvokkuudesta ei tingitä: Helge nuuhkaisee välinpitämättömästi aitaverkon välistä tarjottua porkkanaa ja kääntää päänsä pois.

Hirviä on turha yrittää määräillä. Ne tulevat tervehtimään jos ja kun huvittaa eivätkä lotkauta korvaansakaan kutsuille. Ne siirtävät verkkaisesti takapuolta Markun työntäessä lautasesta ja uppoutuvat sitten omiin toimiinsa.

Hirvet eivät ole laumaeläimiä, ja niiden kesyttäminen on vaikeaa. Mervilläkään ei ole tarvetta totella eikä miellyttää, mutta se tuntuu silti pitävän Markusta kovasti. Marko Koivuporras / Studio Street Oy

Aitauksessa häärivä Markku on turvassa: Hirvet tuntevat hänet, ja hän hirvet. Kun kunnioitus on molemminpuolista ja herkemmän osapuolen mielentiloihin suhtaudutaan ymmärtäväisesti, yhteiselo ei tuota ongelmia.

Mervi pötköttelee muina hirvinä vähän etäämmällä. Ei nouse edes ylös, vaikka kuinka maaniteltaisiin. Katse ja olemus viestivät silti, että vieras on odotettu.

Vanha ystävä, turvakallio ja emonkorvike astelee nöyrästi suuren, ylvään hirvinaaraan luo tervehtimään. Side, jonka Markku ja Mervi solmivat niinä maidonlämpiminä kesäpäivinä, kestää.

Markku köllähtää Mervin viereen ja nojautuu vasten isoa, lämmintä kylkeä. Sillä tavoin ystävykset ovat lepäilleet lukemattomia kertoja, katselleet taivaalla lipuvia pilviä, ilmavirran pehmeillä laineilla liitävää merikotkaa.

Joskus lähelle on pitkä matka. Mutta perillä huomaakin olevansa tervetullut. Se tekee matkasta joka askeleen arvoisen.

Hirvestä on saatu havainto Suojärven mäellä. Parikkalan uukuniemeläiset metsästäjät käynnistävät jahdin.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä maa on jo lumen peittämä. Pakkasta on muutama aste. Suuret kuuset seisovat hievahtamalla aloillaan. Parin kilometrin päässä hiljaiseen metsään avautuu aukea, jonka keskellä kulkee piikkilanka-aita.

Se on Suomen ja Venäjän raja.

Kolmevuotias karkeakarvainen mäyräkoiranarttu Alma on jo ehtinyt ajaa kaksi hirveä kaadettaviksi. Nyt on kolmannen vuoro.

Alma saa vainun ja loittonee metsään. Koiran tutkapannan välittämä signaali piirtyy vihreänä viivana Osmo Melasen puhelimen näyttöön. Hirvi ja koira lähestyvät toisiaan, mutta hirveen ei saada tarpeeksi avaraa näkymää, että se voitaisiin kaataa.

Ajo jatkuu. Alma jahtaa hirveä kohti valtakunnan rajaa.

Sitten hirvi rynnistää metsästäjien muodostaman passiketjun läpi ja loikkaa piikkilanka-aidan yli. Hirveä seuraava koira kaivautuu aidan ali.

Alma on karannut Suomesta Venäjälle.

Pysähtynyt signaali

Tietokoneen hiiri naksahtaa Uukuniemen Niukkalan kylän Kukkurin-talon tuvan pöydällä. Mäyräkoira Alman tutkapannasta tallennettu reitti kiemurtelee näytössä vihreänä ja punaisena viivana.

Alma aloitti ajon aamuyhdeksältä ja se pysähtyi Suojärven itäiselle laidalle, kolmisen kilometriä Venäjän puolella vasta iltapäivällä. Lyhyt valoisa aika oli jo pimenemässä illaksi. Alma oli vilistänyt hirven perässä miltei kuusi tuntia.

”Kun koiran huomattiin pysähtyneen, seisoi rajan pinnassa vakavia metsästäjiä”, Osmo Melanen kertoo.

”Pelkäsimme menettäneemme Alman.”

Ajamisen lopettanut koira oli voinut joutua hirven potkaisemaksi tai ehkä se oli juuttunut pannastaan tai ajoliivistään oksaan tai kivenkoloon.

Alma ei vastannut kutsuihin eikä enää haukkunut. Tutkapanta välitti Melasen puhelimeen lämpötilaksi +4 celsiusastetta, vaikka ilman lämpötila oli laskenut jo alle kymmenen pakkasasteen.

”Ilman ja pannan lämpötilaerosta voitiin päätellä, että Alma oli yhä hengissä.”

Kun Alma oli kadoksissa, Minna Alestalo-Melanen ja Osmo Melanen kävivät kutsumassa koiraansa Suomen ja Venäjän rajalla sijaitsevan Suojärven rannalla. Nyt Almakin on isäntäväkensä mukana muistelemassa karkuretkeään. Mikko Nikkinen

Yksin petojen armoilla

Karkeakarvainen mäyräkoira Alma syntyi seitsemän pennun pesueeseen Kauhavalla 8. päivä maaliskuuta 2016.

Minna Alestalo-Melanen ja Osmo Melanen noutivat Alman Parikkalaan koiran ollessa seitsemän viikon ikäinen.

Alma on kulkenut pennusta saakka isäntänsä kanssa metsällä ja siitä on kasvanut erinomainen metsästyskoira. Kahden hirven lisäksi Alman ajosta on kaadettu kaksi kaurista.

Energinen Alma vaatii kuitenkin myös läheisyyttä ja hellyyttä; koira nukkuu isäntänsä kainalossa.

Alman karkaamisesta Venäjälle tehtiin ilmoitus Kaakkois-Suomen rajavartiostolle, mutta Suomesta ei oteta koiran katoamistapauksissa yhteyttä Venäjän federaation turvallisuuspalvelun rajapalveluun ennen kuin 24 tunnin varoaika ilmoituksen saamisesta on kulunut umpeen.

Kun Almaa ei saatu yöksi kotiin, Alestalo-Melanen ei saanut nukuttua. Ikävä ja huoli itkettivät.

”Kiusaus karata rajan yli etsimään Almaa oli suuri”, hän tunnustaa.

Rajan taakse metsään jääneen Alman vaarana olivat seudulla usein havaitut ilvekset ja sudet, joille pieni mäyräkoira on helposti napattava saalis.

Venäjän Karjalassa esiintyy vesikauhua eli rabiesta, mutta Alma kuten muut seudun koirat on rokotettu tautia vastaan.

”Koira syö lunta janoonsa, mutta mitä se saa syödäkseen? Miten pitkään säännöllisiin ruoka-aikoihin tottunut Alma pärjää ilman ravintoa?”, Minna huolehti.

Kynsimistä linjoilla

Kun vuorokausi Alman katoamisilmoituksen jättämisestä oli kulunut, Suomen rajavartiosto otti yhteyttä venäläisiin kollegoihinsa.

”Puhelinsoitto rajan taakse ei riittänyt, vaan koiran katoamisesta piti lähettää faksi Venäjän rajavartiopalvelun vastaaville esimiehille Viipuriin”, Osmo Melanen kertoo.

Hän kävi vaimonsa kanssa rajan pinnassa etsimässä koiraa, ja he jättivät katoamispaikan lähelle Suojärven rannalle houkuttimiksi koiranmuonaa, Alman oman viltin ja Osmon villapaidan.

Alueella partioivat suomalaiset rajavartijat lupasivat ilmoittaa Melaselle, jos he kuulevat koiran haukuntaa tai löytävät sen jälkiä lumesta.

Havaintoja Almasta ei kuitenkaan saatu.

Koiran tutkapannan SIM-kortin välityksellä pantaan saadaan ääniyhteys.

Kun Melanen avasi yhteyden, puhelimesta kuului rapinaa.

”Se saattoi olla kynsimistä. Ehkä maastoon pannastaan tai liivistään kiinni juuttunut Alma yritti rimpuilla itseään irti.”

Kaksi päivää Alman katoamisen jälkeen Melanen sai tiedon, että venäläiset rajavartijat olivat käyneet katsomassa metsikön, mistä Alman viimeinen paikannus oli tallentunut puhelimeen, mutta koira ei ollut löytynyt.

”Kieltämättä meille jäi epäilys siitä, oliko paikalla edes käyty”, Melanen kertoo.

Kun tutkapannasta loppui lataus, koirasta ei saatu enää edes havaintoja puhelimeen.
Toivo Alman löytymisestä alkoi hiipua.

Epävarmuus koiran kohtalosta kalvoi koiran omistajapariskuntaa.

”Olisimme halunneet saada selvyyden siitä, onko Alma edes elossa”, Minna Alestalo-Melanen kertoo.

”Meidän oli vain odotettava, vaikka emme tienneet, oliko odottaminen jo turhaa.”

Osmo Melanen on tallentanut tutkapannasta Alman kulkeman reitin näyttöpäätteelleen. Karkumatkalla ollutta koiraa pystyttiin seuraamaan kunnes signaali katosi. Mikko Nikkinen

Kaappaus rajan takana?

Joulukuun alkupäivinä ilman lämpötila pysyi pakkasella ja pyryt kasvattivat kinoksia.

Osmo Melanen ja Minna Alestalo-Melanen jatkoivat etsintäkierroksiaan Suomen ja Venäjän rajan tuntumassa Suojärven rannoilla.

Kun koira oli ollut vajaat neljä vuorokautta kadoksissa, Alestalo-Melanen kuuli järven vastarannalta kantautuvan haukun.

”Äänestä päätellen se olisi voinut olla Alma”, hän kertoo.

Alestalo-Melanen kutsui koiraa, mutta ei saanut vastausta.

Haukku oli vaihtunut hiljaisuuteen.

Osmo Melanen sai ystävänsä kautta välitettyä tiedon koiran katoamisesta noin 30 kilometrin päässä rajasta sijaitsevalla Lahdenpohjalla asuvalle Nikolai Trusinille.

Melanen lähti Venäjälle ja kävi Trusinin kanssa tarkastamassa Alman kulkeman reitin. Hangesta löytyi vanhoja hirvenjälkiä, mutta koiran jäljet olivat jo peittyneet lumen alle.

Vaikka Trusin lupasi jatkaa etsintöjä, ei Melanen enää uskonut löytävänsä Almaa.

”Jos Alma oli ajautunut Venäjän puolella ravintoa etsiessään asumusten liepeille, se oli vaarassa joutua pihakoirien raatelemaksi.”

Melanen epäili myös, että puhdasrotuisena mäyräkoirana Alma oli voinut päätyä kaapatuksi.

”Mikäli joku oli ottanut koiran kiinni, niin ehkä hän suunnitteli hyötyvänsä löydöstään myymällä koiran hyvästä hinnasta eteenpäin.”

Kun Alma lähtee maastoon, se saa ylleen huomioliivin ja tutkapannan kaulaansa. Mikko Nikkinen

Metsästä raja-asemalle

Perjantaina 7. päivä joulukuuta Minna Alestalo-Melanen oli matkalla Parikkalasta Kesälahdelle tapaamaan ystäväänsä, kun hänen puhelimensa soi.

Kaakkois-Suomen rajavartiostosta ilmoitettiin, että Alma oli löytynyt.

”Olimme jo luopuneet toivosta, joten tieto tuntui ihmeeltä. Toinen miltei yhtä suuri ihme oli se, että sain hämmennykseltäni ja liikutukseltani auton pysymään tiellä.”

Nikolai Trusin oli löytänyt Alman Mustalammen rantamailta noin kymmenen kilometrin päästä Suomen ja Venäjän rajalta.

Ensin jänistä ajanut koira ei ollut antanut ottaa itseään kiinni, mutta Trusinin kutsuessa Almaa se tuli vähitellen lähemmäksi ja Trusin nappasi koiran syliinsä.

”Hän vei koiran kesäasunnolleen, ruokki ja juotti Alman ja puki kylmästä hytisevän koiran ylle kolme villapaitaa”, Osmo Melanen kertoo.

Trusin luovutti Alman Venäjän rajavartiostolle, ja illalla Melanen sai vahvistuksen siitä, että koira oli Matrin rajavartioasemalla vain kuuden kilometrin päässä kotoaan.

Almaa ei kuitenkaan voitu palauttaa omistajilleen ennen kuin siihen oli saatu lupa Venäjän rajavartiopalvelun vastaavilta esimiehiltä Viipurista.

Koiran luovutus sovittiin seuraavaksi päiväksi, jolloin faksaamalla anottu luovutuspyyntö olisi todennäköisesti jo hyväksytty.

”Meille ei kuitenkaan kerrottu, miten ja missä Alma palautettaisiin Suomeen”, Melanen kertoo.

Melanen oli huolissaan Alman terveydestä. Hän arveli, että koira kärsi luultavasti aliravitsemuksesta.

”Alma olisi pitänyt saada nopeasti eläinlääkärille, mutta se joutui kyyhöttämään raja-asemalla.”

Erinomainen metsästyskoira Alma on valppaana myös sisätiloissa, jos talossa on vieraita. Mikko Nikkinen

Rajalta nesteytykseen

Rajavyöhykkeellä seisovat venäläiset rajavartijat ovat kunnioitusta herättävä kaksikko.

Kun sitten erottaa pienen mäyräkoiran toisen rajavartijan kainalossa, kaksikosta tulee hellyttävä.
Alma palautettiin Suomeen Uukuniemen entisellä rajanylityspaikalla lauantaina 8. päivä joulukuuta klo 14.00.

Venäläisiä rajavartijoita oli vastassa Osmo Melasen ja Minna Alestalo Melasen lisäksi kolme suomalaista rajavartijaa.

Rajavartijat tervehtivät toisiaan nostamalla kätensä lippaan. Venäläinen rajavartija luovutti koiran suomalaiselle rajavartijalle, joka kantoi sen Melasen syliin.

”Alman ilme oli yrmeä. Ehkä se syytti minua siitä, että se oli jätetty metsään.”

Sitten Alma alkoi heiluttaa iloisena häntäänsä. Koira oli likainen, silmin nähden väsynyt ja laihtunut.

Eläinlääkärin tarkastuksessa Almassa ei havaittu ulkoisia vammoja eivätkä sen tassut olleet haavoilla, mutta koiran paino oli pudonnut yhdeksästä kilosta reiluun kuuteen kiloon. Kuivettunut Alma joutui vielä nesteytettäväksi ennen kuin se pääsi vihdoin kotiinsa.

”Onneksi Alma löydettiin ajoissa”, Melanen kertoo.

”Vaikka koira on sitkeä, niin heikentyneenä se ei olisi pärjännyt enää montaa päivää maastossa yksin.”

Minna Alestalo-Melanen tarjoaa Almalle makupalaa. Oman osuutensa haluaa myös perheen toinen koira jackrusselinterrieri Hertta. Mikko Nikkinen

Takaisin jahtiin

Mäyräkoira ottaa iloisena vieraat vastaan kotonaan Uukunimellä. Se hyppii ja haukahtelee ja jää etutassuillaan nojaamaan polvea vasten. Kun ottaa etutassut käteensä, niin koiran takajalat alkavat liikkua edestakaisin lattialla.

Mäyräkoira on pyytänyt ihmistä tanssiin.

Jäntevästä ja lihaksikkaasta Almasta eivät enää näy karkumatkan rasitukset.

Riistaverinen koira on toivuttuaan käynyt jo kotikonnuillaan ajamassa jänistä.
Minna Alestalo-Melanen suhtautuu miehensä ja Alman metsästysretkiin nykyään hieman varauksella.

”Pelkään yhä Alman puolesta, mutta koiran on päästävä metsälle, koska se on oleellinen osa Alman elämää.”

Myös Osmo Melanen on tullut Alman kanssa metsällä ollessaan entistä varovaisemmaksi.

”Ensi syksyn hirvijahdissa passitusjärjestelmä toteutetaan siten, etteivät koirat pääse tekemään luvattomia rajanylityksiä.”

Alma tulee taas liki eikä vastustele, kun sen nostaa syliin. Koiran pää kääntyy, kun sitä silittää. Alma katsoo suoraan silmiin. Missä se karkumatkallaan oli? Mitä se näki ja koki?

Alman korvat heilahtavat. Koiran suupielet vetäytyvät ja punainen kieli vilahtaa.
Aivan kuin Alma olisi naurahtanut.

Koira yksin tietää, vaan se ei kerro.

Peppi Pitkätossu oli pikkutyttönä suuri idolini ja mieheni asui opiskeluaikoinaan Kotkassa puutalossa, jota kutsuttiin Huvikummuksi. Oli siten itsestään selvää, että Kuusamojärven rannalle vuonna 2004 valmistunut Kannustalojen Rauhala-perinnetalomme sai nimekseen Huvikumpu.

250-neliöisessä talossamme on riittävästi tilaa viisihenkiselle perheelleni sekä temmellyskenttää vehnäterrierillemme Pinnille.

Olen aina rakastanut värejä. Joskus väripalettini on ollut ehkä hieman hillitympi, mutta viime vuosien aikana se on vain villiintynyt entisestään.

Huvikumpu sijaitsee Kuusamojärven rannalla. Talvella talon värikkäästä sisustuksesta vihjaavat pinkit ulkolyhdyt. Vesa Tyni / Otavamedia

Hurahduksia

Rakastan iloisia värejä, kuten pinkkiä, keltaista ja vihreää sekä herkullisia pastellivärejä.
Kahden kauniin värin liitto ei voi olla kuin kaunis. Nykyään tykkään yhä enemmän myös glitteristä ja kimalluksesta! Arvostan kaikkia, jotka toteuttavat omia mielihalujaan rohkeasti, olipa kyse sitten värikkäästä tai vaikka hillityn vaaleasta kodista. Valkoinen koti ei vain ole minun kotini.

On meilläkin valkoiset lattiat ja myönnän kyllä, että kaunis harmaa on todella hyvä taustaväri.

Olen onnellinen, että mieheni on ymmärtänyt, miten tärkeitä värit ovat minulle. Hän antaa minun toteuttaa itseäni. Onneksi hän tykkää väreistä itsekin, se hieman helpottaa.

Vaalea lattia antaa valoa ja tilaa herkkuväreille, joita Huvikummussa on yhdistelty rohkeasti. Vesa Tyni / Otavamedia

Tapettikuosit pirskahtelevat iloa ja elämää. Bambeja voi bongata myös talon seiniltä. Vesa Tyni / Otavamedia

Kotini on iloinen ja värikäs cocktail. Retrojuttujen vuoksi koti henkii myös omanlaistaan mummolameininkiä. Tuunaan itse paljon juttuja.

Retrotäkit ovat suuri rakkauteni, ja niitä minulta löytyy monenlaisissa kuoseissa ja väreissä. Illan myöhäisinä tunteina olen joskus taistellut retroisista kukkatäkeistä

Facebookin kirppisryhmissä muiden 1970-luvun peittoihin hurahtaneiden kanssa. Siellä olen tehnyt hyviä kauppoja.

Rakastan myös joutsenia ja bambeja, joita esiintyy siellä täällä sisustuksessa.

Pohjoisessa kun asumme, niin herkkä ja suloinen bambi on vähän niin kuin poron vasa.

Asumme aika lähellä Kuusamon keskustaa, ja poroja ilmestyy välillä pihapiiriin asti.

Herkkuvärejä

Joskus saattaa mennä pitkiäkin aikoja, etten laita kotona mitään. Esimerkiksi silloin kun esikoistyttöni ja kaksospoikani olivat pieniä, ja päivät täyttyivät äidin askareista.

Kirpparit ovat loistava paikka tehdä sisustuslöytöjä. Puiset kaapit löysin muutamalla kympillä kirppikseltä ja paikallinen luottomaalarini maalasi ne herkkuväreillä.

Esimerkiksi Tikkurilan sävyt Leivos ja Barbie ovat ihania pinkkejä.

Teen löytöjä missä vain ja milloin vain. Rekat kulkevat, ja miehellä on tila-auto, joten aarteiden kotiinkuljetus on usein vain pieni järjestelykysymys.

Punaisesta keittiöstä on näkymä ruokailutilaan. Vesa Tyni / Otavamedia

Pinkki puinen sohva on ruokailutilan aitiopaikka. Vesa Tyni / Otavamedia

Teen usein löytöjä myös lomareissuilla. Japanista olen ostanut Hello Kitty -juttuja.

Miehenikin tuo työmatkoiltaan Japanista joskus jotakin.

Kerään myös aurinkopaneeleilla liikkuvia pieniä figuureita, joita minulla on tällä hetkellä viisi: kuningatar Elisabet, paavi, buddha, Hello Kitty ja havaijilainen tanssijatyttö – kaikki sopuisasti samalla hyllyllä.

Kirkonkylien sekatavarakaupat ovat joskus todellisia aarreaittoja. Talvella teen tutkimustyötä maaseutukuntien pikkuputiikeista ja kirppareista, jotta kesälomareissuilla osaamme pysähtyä kätevästi niiden varrella. Vastahankaiset perheenjäsenet pehmitän tarjoamalla kunnon pitsat!

Yritän olla koskematta teinien huoneisiin. He ovat saaneet tehdä huoneistaan omannäköisensä.

Heitän harvoin mitään roskiin. Tavaran pitää olla todella risa, että en näe sille enää mitään käyttöä.

Värikkäät astiat kruunaavat ruokapöydän. Erilaisia valosarjojakin riittää. Vesa Tyni / Otavamedia

Löysin viime kesänä pieneltä savolaiselta kirpputorilta muovisen ”puuhässäkän”, josta taisin maksaa viisikymmentä senttiä. Sen ainoa tehtävä on tuottaa iloa emännälleen ja siinä se on onnistunut. Monen mielestä se on kamala, minusta kamalan ihana.

Hieman enemmän maksoi olohuoneen katossamme roikkuva Le Klintin lumipallovalaisin jättikokoisena. Se oli ensimmäinen laatuaan, joka Suomeen aikoinaan tuotiin.

Muurahaistuolien keräämisen yksi kerrallaan aloitin jo opiskeluaikoina. Kaurapuuroa syömällä säästin rahaa. Nyt ne sopivat täydellisesti lapsuudenkodistani meille muuttaneen tiikkipöydän ympärille – kaikki erivärisinä tietenkin!

Iloisia ilmeitä

Idean makuuhuoneemme flamingotapettiin sain Instagramista, jossa pidän itsekin sisustusaiheista Mansikkahattara-tiliä.

Joku lapsistani vierasti ensin tapettia ja totesi, että seinillä on liikaa tapahtumaa. Vähän ajan päästä kuulin kuitenkin sanat: ”Äiti, tapettihan on ihan sun näköinen ja sopii tänne.”

Inget-Luikun makuuhuoneen flamingotapetti ja sängyn värikkäät kuosit takaavat asujille iloiset unet. Tilaa talossa riittää myös Pinni-koiralle. Vesa Tyni / Otavamedia

Värien lisäksi myös erilaiset materiaalit yllättävät. Vesa Tyni / Otavamedia

Instagramista saan paljon uusia ideoita. Sisustuksemme elää ja rönsyilee. Seuraavaksi haaveilen uusista olohuoneen sohvien kankaista. Tulisikohan sohvista pinkki ja keltainen?

Olohuoneen korkean seinän tapetti saattaa myös mennä vaihtoon, ja kodinkoneet ovat jossakin vaiheessa päivityslistalla. Karkkiväreissä ovat jo Smegin vedenkeitin ja jääkaappi, seuraavaksi väriä saavat todennäköisesti astian- ja pyykinpesukoneet.

Enkö koskaan kyllästy näihin väreihin? Ehkä, mutta eihän siinä ole mitään kummallista!

Sitten vain vaihdetaan. Väreihin sinänsä en kyllästy koskaan.

Joidenkin mielestä perinnetalossa pitäisi olla perinteinen sisustus. Ja pyh!

Puutarhatonttuja meiltä löytyy myös useita. Ne vaihtavat paikkaa vuodenajan mukaan, mutta yksi asia pysyy: tonttujen iloinen ilme. Surullisia ilmeitä en Huvikumpuun halua.

Kirpputorilta löytynyt muovinen ”puuhässäkkä” on yksi ilon tuojista. Vesa Tyni / Otavamedia

Vaalea keinutuoli tuo väriterapian keskelle ripauksen mummolaa. Vesa Tyni / Otavamedia

Tykkään ostaa hyvin tehtyjä asioita ja suosin ehdottomasti kotimaista.Iso osa huonekaluistamme on lapsuudenkodistani, kuten olohuoneen tv-taso. Sen päällä on alun perin vaihdettu minulle vauvana vaippoja. On kiva juttu, jos tavaralla on historiaa, oma tarina. Lapsuuden huonekaluista en luovu koskaan.

Tonttimme sijaitsee järvenrannassa. Kesäisin kesäolohuoneemme levittäytyy koko talon leveydellä olevalle terassille.

Viherkasveja Huvikummussa on vain parin juorun verran, mutta muovikuusia löytyy ympäri vuoden. Parhaat muovikuusilöytöni olen tehnyt kesähelteellä Helsingissä, kun huomasin yhden kaupan eteen nostetun alekorin, jossa muovikuusia oli hurjassa alessa.

Maaliskuussa alkaa minun aikani. En lakastu tai masennu syksyllä, mutta kyllähän se pimeys hieman latistaa, kun kukat kuolevat ja linnut muuttavat pois. Talvella lumi kimaltaa ihanasti auringonpaisteessa ja kevään koittaessa pyristelen taas valoa kohti. Silloin värit palaavat luontoonkin.

Artikkeli julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 3/19.

Belinda Karalla, 44, on takanaan arjen mullistanut elämänmuutos: vuodesta 2013 lähtien hän on pudottanut yhteensä jopa 150 kiloa. Matkan varrella hänelle on tehty kaksi lihavuusleikkausta, mutta niistä huolimatta paino ei ole karissut helposti.

Kuten monella muulla ylipainoisella, Karallakin paino-ongelmat alkoivat jo hyvin nuorena. Hän muistaa, että hänen neuvolakortissaan luki jo 6-vuotiaana huomautus ylipainosta.

Paino nousi runsaasti ala- ja yläasteen ajan. Myöhemmin seurasi kuitenkin vielä pahempi lihomiskausi.

”Ensimmäisen raskauteni aikana se karkasi kokonaan käsistä. Jo alkuraskautena painoin yli sata kiloa, ja loppuvaiheessa paino nousi lähelle kahtasataa.”

Tätä seurasi myöhemmin pitkä masennusjakso.

”En silloin jaksanut tehdä oikein mitään, enimmäkseen makasin vain kotona.”

Lihavuusleikkaus edessä

Masennuksen helpotettua hieman Kara heräsi todellisuuteen: jos jotain ei pian tapahtuisi, hänen kävisi huonosti.

”Halusin elää vielä. Ajattelin, että jos en ala nyt laihduttaa, kohta minua ei enää ole.”

Silloin hän meni ensimmäistä kertaa lääkäriin keskustellakseen lihavuusleikkauksesta, ja pääsi jonoon.

Hänelle tehtiin mahalaukun kavennusleikkaus 2013 ja myöhemmin mahalaukun ohitus 2017.

Leikkausten lisäksi Karan on täytynyt tehdä myös itsenäisesti paljon töitä päästäkseen ylipainosta. Hän on muun muassa käynyt aktiivisesti kuntosalilla.

Ylipaino sai välttelemään julkisia paikkoja

Lähes 250-kiloisena Kara vältteli julkisille paikoille menoa. Osittain siksi, että hän häpesi itseään, eikä halunnut kohdata tuntemattomia ihmisiä. Kaupassa hän saattoi kuulla vierailta aikuisiltakin huutelua.

”En jaksanut huutelua, joten en halunnut mennä julkisiin paikkoihin. Olin mieluummin vain omien ystävieni seurassa.”

Osittain julkisten paikkojen välttely johtui myös käytännön syistä.

”Painoa oli yksinkertaisesti niin paljon, että jos aioin mennä jonnekin, minun piti olla varma, että siellä on penkki, jossa voin istua.”

Nykyään Kara on jatkuvasti liikkeellä, eikä hän jännitä enää julkisille paikoille menemistä. Välillä hän yhä kuvittelee olevansa ylipainoinen, ja hermoilee siksi tilanteita.

”Jos olen istumassa tuoliin kahvilassa, saatan edelleen jännittää, mahdunko siihen tai kestääkö se painoni. En aina muista, etten painakaan enää kahtasataa kiloa.”

© Belinda Karan kotialbumi

Karan on välillä katsottava peiliin muistuttaakseen itseään, että hän näyttää nykyään aivan erilaiselta.

Motivaatio on tärkeintä

Karalla ei ole yhtä tiettyä vinkkiä siihen, miten sairaalloisen ylipainoinen voi aloittaa laihdutusurakan. Hän haluaa kuitenkin muistuttaa motivaation tärkeydestä.

”Pitää jaksaa uskoa onnistumiseen, koska töitä joutuu tekemään paljon. Lihavuusleikkauksetkaan eivät ole oikotie onneen.”

Mutkia on ollut matkassa Karallakin: esimerkiksi ensimmäistä leikkausta hän joutui jonottamaan pitkään. Lopulta operaation jälkeen Belindan paino alkoi uudelleen nousta, kun hän sai lapsen eikä pystynytkään enää liikkumaan yhtä aktiivisesti.

Laihdutusleikkaukset puolestaan ovat aiheuttaneet ikäviä sivuvaikutuksia, kuten raudan imeytymisongelmia, sokeriarvojen ajoittaista romahtelua ja ruokajumeista johtuvaa oksentelua.

”En silti todellakaan vaihtaisi mitään pois”, hän sanoo.

Hannu Lauerman työhuone on monien lukkojen ja pitkien käytävien päässä Psykiatrisen vankisairaalan Turun yksikön hallintosiivessä. Vitriinissä huoneen ulkopuolella on esineitä sairaalan pitkän historian ajalta.

Lasin takana näkyy kokoelma teräaseita.

”Tässä on rassi, jolla tapettiin ensimmäinen ylilääkäri vuonna 1916. Rassi on omatekoinen pistoväline, joita vangeilla oli aikoinaan paljon, kun ei ollut metallinpaljastamia”, Lauerma kertoo ja osoittaa pientä puuvartista esinettä.

Psykiatriseen vankisairaalaan tuodaan akuuttia psykiatrista sairaalahoitoa tarvitsevia vankeja kaikista Suomen vankiloista. Hoitojaksot kestävät tyypillisesti muutamasta päivästä muutamaan viikkoon.

”Valtaosa potilaistamme on psykoottisia. Heillä on harha-aistimuksia ja outoja uskomuksia. Usein päällimmäisenä on valtava pelko tapetuksi tulemisesta”, sairaalan vastaavana ylilääkärinä toimiva Lauerma kertoo.

Säästetäänkö oikein?

Psykooseja diagnosoidaan vangeilla vuosittain kymmenen kertaa enemmän kuin runsas vuosikymmenen sitten. Vuonna 2016 kuudella prosentilla vangeista todettiin psykoottinen häiriö. Lukema on Lauerman mukaan kehitysmaiden tasoa.

Kasvua ei selitä päihteiden käytön lisääntyminen, sillä huumeiden aiheuttamat psykoosit on jätetty laskelmista pois.

”Syytä selvitetään. Meillä ei ole vielä tieteellisen tarkkaa käsitystä siitä, mistä ilmiö johtuu.”

Lauerma pitää mahdollisena selityksenä sitä, että mielentilatutkimuksia tehdään vähemmän kuin ennen. Siksi vankiloihin päätynee yhä enemmän ihmisiä, jotka tutkimuksissa todettaisiin syyntakeettomiksi ja passitettaisiin vankilan sijasta tahdosta riippumattomaan hoitoon.

”Epäilemme myös, että kunnallisen psykiatrian avohoitopainotteinen hoitotapa ei palvele monisairaita ihmisiä. Nähdäkseni akuutista, välttämättömästä sairaalahoidosta on tingitty jo liikaa.”

Yhden mielentilatutkimuksen kustannukset ovat 20 000 – 30 000 euroa. Paljon kalliimmaksi voi kuitenkin tulla se, että vakavasti sairas rikoksentekijä istuu tuomionsa ja pääsee sen jälkeen vapaaksi.

”Se raha voi kulua todella äkkiä rikoskierteen tuottamiin oikeudenkäynteihin sekä henkilö- ja muihin vahinkoihin. Jos tässä kohtaa yritetään säästää, säästöt tulevat kalliiksi”, Lauerma toteaa.

Puoskarilaki tarvitaan

Lauerma on huolissaan myös vakavien sairauksien valvomattomasta hoidosta terveydenhuollon ulkopuolella. Hän toivoo, että niin sanottu puoskarilaki vietäisiin seuraavaan hallitusohjelmaan.

”Hoitoja annetaan esimerkiksi homeopatian keinoin eli ravistellulla vedellä. Vastaan on tullut muun muassa näin hoidettuja, omaisiaan harhojen vallassa surmanneita nuoria ensipsykoosipotilaita. Oikealla hoidolla heidän todellisuudentajunsa on palannut muutamassa viikossa”, Lauerma kuvailee niin sanottujen puoskarihoitojen ongelmaa.

Lauerma on johtanut Psykiatrista vankisairaalaa vuodesta 1996. Hän on saanut tehdä työtään rauhassa: henkilöstöä uhkaavia väkivaltatilanteita ei sairaalassa pääse juuri syntymään.

”Päihteiden kulkeutuminen sairaalaan saadaan hyvin eliminoitua, ja psykoosipotilailla on asianmukainen lääkitys, joka vähentää väkivaltariskiä dramaattisesti. Lisäksi olemme saaneet itse suunnitella tilat, joten turvallisuutta on painotettu kaikissa ratkaisuissa siinä missä hoidollisuuttakin”, hän kertoo.

Valvontaa ja tukea lisää

Lauerma on arvostettu asiantuntija, jolta on totuttu kuulemaan punnittuja puheenvuoroja rikoksiin ja ihmismieleen liittyvistä kysymyksistä. Suomessa yksi viime aikojen puheenaiheista ovat olleet alaikäisiin kohdistuneet seksuaalirikokset. Mitä Lauerma ajattelee näistä tapahtumista?

”Lasten seksuaalisen riistämisen ja pahoinpitelyn kuvaaminen nettiin on Suomessa uusi rikostyyppi. Ei kuitenkaan ole yllätys, että sitä on tapahtunut myös Suomessa, koska ilmiö on maailmalla laajasti tunnettu.”

Lauerma toteaa, että väestökyselyjen valossa lasten seksuaalinen riistäminen on kuitenkin kokonaisuutena vähentynyt aiemmista vuosikymmenistä, mahdollisesti siksi, että siitä pystytään nyt puhumaan. Hänen mukaansa näitä rikoksia ehkäisee luultavasti eniten se, että niistä kiinni jäämisen todennäköisyys on suuri.

”On keskeistä lisätä valvontaa, tukea uhreja ja kannustaa heitä avun hakemiseen. Tämä voi vaikuttaa suotuisasti myös seuraavin sukupolviin, koska arviolta 30–80 prosenttia lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten tekijöistä on itse ollut lapsuudessaan uhreja.

Tämä todettu yhteys ei perustu pelkästään rikosten tekijöiden kertomuksiin, vaan myös seurantatutkimuksiin.”

Hannu Lauerman kokemuksista on valmisteilla kirjailija Kari Häkkisen kirjoittama kirja, jonka on tarkoitus ilmestyä tänä vuonna. Petri Hänninen

Kenet voi vapauttaa?

Psykiatrisen vankisairaalan potilaista suurin osa on syyllistynyt väkivaltarikokseen, seksuaalirikollisia tulee hoidettavaksi harvoin. Sairaalassa tehdään myös mielentilatutkimuksia ja muun muassa elinkautisvankien väkivaltariskiarvioita.

Lauerma tähdentää, että oikeuspsykiatrinen arvio ei ole kannanotto siihen, pitääkö ihminen vapauttaa vankilasta vai ei. Se on oikeuden käyttöön tarkoitettu, suuntaa antava arvio riskitasosta.

”On täysin loogista, että suomalaisen laintulkinnan mukaan korkeankin riskin tapauksessa oikeus on taipuvainen vapauttamaan ihmisen, jos tämä on istunut vankilassa jo 20 vuotta.”

Elinkautisen vankeustuomion saaneet ovat vankilassa keskimäärin 14,5 vuotta. Lauerman mukaan he menestyvät siviiliin päästyään keskimäärin paremmin kuin moninkertaiset rikoksenuusijat. Vankilassa on ollut runsaasti aikaa kouluttautumiseen, työntekoon ja kuntoutumiseen, jos mahdollisuuksiin vain on tarttunut.

”Yritämme tehdä vapautuvien osalta osuutemme siinä, että heille ei tulisi uutta 14,5 vuoden tuomiota muurin takana. Keinot voivat olla hyvin yksinkertaisia, esimerkiksi antabuslääkitys, joka tekee alkoholin juomisesta vaikeaa, ellei mahdotonta.”

Demonisointi ei auta

Lauerman puheista välittyvät usein sekä viileä analyyttisyys että myötätunto.

”Myötätunto ei tarkoita koskaan sitä, että rikos olisi hyväksyttävä”, hän painottaa.

”Mutta on pystyttävä näkemään eri puolet ihmisestä ja yritettävä ymmärtää hänen motiivejaan. Siten voidaan pienentää rikoksen uusimisen todennäköisyyttä.”

Hänen mukaansa mediassa kerrottujen uutisten perusteella rikostapauksista saa usein erilaisen kuvan kuin tarkan analyysin valossa ja kokonaisuutena tarkasteltuna.

”Joskus näkee esimerkiksi demonisointia tapauksissa, jotka ovat enemmän inhimillisiä tragedioita kuin jonkun ihmishirviön tekoja. Päinvastaisiakin vääristymiä on. Hyvin harvoin törmään uutiseen tai kuvaukseen, joka olisi tasapainoinen ja objektiviinen. Toki poikkeuksiakin on.”

Kohahduttavista uutisista syntyy helposti myös vaikutelma, että väkivalta aina vain yleistyy. Tosiasiassa henkirikosluvut ja väestökyselyt osoittavat sen pitkällä aikavälillä vähentyneen.

”Esimerkiksi 1950-luvun Suomessa alle 14-vuotiaan lapsen todennäköisyys kuolla tapettuna oli 18 kertaa suurempi kuin nykyään. Vielä 1990-luvullakin se oli tuplasti suurempi.”

Sen sijaan ilmoittaminen pahoinpitelyrikoksista ja seksuaalirikoksista on yleistynyt.

Tämä on Lauerman mielestä vain hyvä asia, koska silloin rikoksiin voidaan puuttua.

Perhe on turvasatama

Lauerma on tehnyt yli 20 vuotta työtä vankien parissa. Miten se on vaikuttanut häneen itseensä?

”Olen kai jollain lailla aina pohtinut ja ihmetellyt elämän varjopuolia. Kun niiden parissa työskentelee, oppii tavattoman paljon arvostamaan ihmisten suhteellista normaalisuutta.

Sitä, että valtaosa ei tapa toisiaan eikä muutenkaan tee mitään erityisen pahaa”, hän sanoo naurahtaen.

Jo 30 vuotta hän on pitänyt päätyönsä ohessa psykiatrin ja psykoterapeutin yksityisvastaanottoa.

”Viime vuosina vastaanotto on ollut vain yhtenä iltana viikossa, mutta se on yhä henkireikä. Siinä pysyy kontaktissa normaalimaailmaan, mikä on huomattavan tärkeää.”

Toinen merkittävä asia on perhe-elämä, jonka hän mainitsee tärkeimmäksi turvasatamakseen. Vastapainoa työlle antavat myös harrastukset, eritoten metsästys.

”Metsästyskoira Honeyn kanssa ei jaksa kovin pitkään olla melankolinen, vaikka siihen kuinka olisi taipumusta. Se on niin hyvää seuraa.”

Viimeksi Lauerma sai metsästysretkellään saaliksi metsäkauriin, jonka hän pääsi yllättämään peitteisessä maastossa puron varressa.

”Kauriit ovat legendaarisia siitä, että ne saattavat sydämen läpi ammuttunakin juosta vielä sata metriä. Tämä tipahti niille jalansijoilleen ottamatta askeltakaan. Tällainen välitön kuolema on varmasti miellyttävämpi kuin päätyminen ilveksen raatelemaksi.”

Heli Laaksonen astuu Torin Kymppiin Vanhassa Raumassa. Hän etsii kirppiksiltä tavaroita tarpeeseen, kuin mistä tahansa kaupasta.

”Viime viikolla löysin täältä tuliterät tissiliivit, mutta nyt on haussa mekaaninen henkilövaaka. Maalaan sen tulipunaiseksi, lukitsen näyttämään maksimia ja nostan siihen yhden munan punnittavaksi. Kannanotto ainaiseen itsensä mittaamiseen pääsee taidenäyttelyyni Erkkolaan,” Heli kertoo.

Hän ei ole erityisen bakteeripelkoinen ja ostaa kirpparilta paljon paitoja ja joskus kenkiäkin. Heli maalaa niitä värikkäiksi keikkakengiksi.

Hän ompeluttaa mekkoja ompelijalla, mutta kirpparilöydöt saattavat päätyä hauskaksi yksityiskohdaksi. Vaikkapa kanavatyö mekon peffan päälle.

”Nykyisessä maailmassa kaikki on kovin ohjailtua, marketit ovat tylsän samanlaisia. Kirppareilla kukkii luovuus, eikä esineiden laatu ole hallittavissa. ”

Heli tykkää varsinkin Torin Kympin romuisasta vintistä.

”Yhtään ei tiedä, mitä tavaroiden alta löytyy. Vertaan reilusti kirpparia taidenäyttelyyn, sillä kummassakaan ei tiedä, mitä saa.”

Epätäydellisyys naurattaa Heliä erityisen paljon.

”Minulla on kotona kauhatelineenä keraaminen 1950-luvun purkki, jossa on tavutettu virheellisesti mannary-yniä. Tulen aina hyvälle tuulelle, kun otan sieltä kauhan.”

Torin Kympin vetäjä Juha Lehtola kertoo naurua pidätellen, että kerran Heli tuli vintiltä tölkki kädessä ja kertoi pelastavansa jonkun vauvan takapuolen. Purkissa luki nimittäin ”vauvan talkkia 2 e” mutta Heli tunnisti sen kipsijauheeksi.

Neuvosto-nostalgiaa henkivä lelu herätti Helissä muistot opiskeluajoista Tartossa. Jussi Partanen / Otavamedia

Silittäminen tuoksuu

Kirpputorit ovat Helin mielestä myös hiukan surumielisiä ja haikeita. Aikoinaan jollekulle rakas tavara on päätynyt sinne.

”Minulle tavaraan ei liity muistoja, mutta rakennan siihen oman tunnesuhteen. Siksi kirppareilla käynti on jopa runollista. Kirjojen omistuskirjoitukset ovat erityisen koskettavia. Lieksassa löysin pihakirppikseltä Heikki Turusen Mustarinnan lapset, jonka hän oli omistuskirjoittanut Helmille 1985. Mietin pitkään, millainen Helmi mahtoi olla.”

Villiys vetoaa

Heli siirtyy vintille ja pysähtyy tutkimaan rottinkista aamupalatarjotinta, joka helpottaisi sängyssä lukemista.

Paksut venäläiset lasit olisivat kivoja maljakoita valkovuokoille, mutta 12 euroa on liikaa.
Heli plärää myös takkeja, sillä hänen pitäisi pukeutua ensi syksynä ilmestyvän Aurinko. Porkkana. Vesi. -kirjan runovideoon kauniiseen takkiin.

”Tangokuningas Kyösti Mäkimattila on videossa hevosen kanssa jäillä, ja minä jännitän, ettei hän vaan putoa jäihin. Video kuvittaa Syrämien kirjois -runoa. Minun pitäisi löytää Kyöstiin sopiva takki. Ei tähä mikkä toppatakki kelppa!”

Venäläiset paksureunaiset juomalasit ovat Helin suosikkeja. Ne eivät hajoa, vaikka putoavat. Jussi Partanen / Otavamedia

Heli pitää kirppiksellä tärkeänä valikoiman vaihtuvuutta ja esillepanoa.

”Paitaa hakiessa on mukava, että pitkähihalliset M-kokoiset ovat henkarissa järjestyksessä. Euran helluntaiseurakunnan kirpputorilla on hienot näyteikkunat, sillä taiteilija Annette Juusela luo vuodenajan mukaan vaihtuvia teemoja myyntitavaroista.”

Helin mukaan Laitilan helluntaikirppiksellä tuoksuu ihanasti silittämiselle, ja Porin SPR:n konttikirppis on hänestä ”varmaan yksi maailman parhaiten järjestetyistä”.

”Mieheni löysi sieltä täydellisesti hänelle sopivan 30-luvun puvun liiveineen 25 eurolla.”

Heli sanoo käyvänsä antiikkiliikkeissäkin, mutta kirpparin villiys vetoaa enemmän hänen metsästäjä-keräilijän vaistoihinsa.

”Nettikirppiksiä en käytä, sillä ne litistävät maailman. Kirppari on moniaistinen kokemus, täytyyhän tavaraa haistaakin, ja tuntea materiaalin nypyt.”

Mikään harrastus ei ole täysin ekologinen, ei kirppistelykään. Nollakulutusta ei ole, mutta maltti ja kohtuus ovat hyveitä. Heli pohtii, kuinka kävisi, jos uuden tavaran valmistus loppuisi tänään.

”Miten olemassa olevat tavarat kiertäisivät? Tehtäisiinkö grillivartaista kukkakeppejä? Kuinka moneksi vuosisadaksi tavaraa riittäisi? Konmaritus on hyvä hullumaisuuksien hillitsijä, mutta elämänfilosofiana se on pinnallinen. Tästä syntyi runo.”

KAIK POIS VAA

Vihro on tavote täys:
Myrnat myytty,
matot lumppuril,
muistot polttouunis,
viimenenki kirja silppuris.

Hyllyl o valkone vaasi
vaasis valkonen lilja,
mikkä ei muistuta mistä…

Onk elämän tarkotus se,
et koti on ko leikkaussali?

Heli Laaksonen tutkii aina runot ja kotimaisen kirjallisuuden hyllyn. Kirjat maksavat SPR:n Puoti ja Wanhat tavarat -kirppu-torilla 0,50 e/kpl. Jussi Partanen / Otavamedia

Kirjafriikki tutkii

Seuraava kohde on Punaisen Ristin kirpputori Puoti ja Wanhat tavarat.

Heli kehuu sen kirjaosastoa mahtavaksi, sillä Esko Hirvonen pitää huolen 3400 kirjan järjestyksestä. Aluksi kirjat pääsevät juuri tulleisiin, sitten uutuuksiin ja lopulta aakkosjärjestykseen ja teemojen mukaisesti hyllyihin.

”Moni kirjafriikki tutkii vain nämä hyllyt. Minä suuntaan aina runopuolelle ja kotimaisen kirjallisuuden hyllylle.”

”Ihanaa, täällä on Eino Säisän romaani, sen ostan heti! Katson myös aina, onko Unto Seppästä. Hän on valtavan ihana humoristi, joka kirjoittaa värikkäästi raja-Karjalasta.”

Runohyllystä Heli nappaa Eira Stenbergin kootut runot ja oman runokirjansa.

”Hyväkuntoiset omat teokseni ostan heti, koska ne on loppuunmyyty. Vaik on tiätyst kauhia nolo osta oma kirja.”

Hirvonen lupaa laittaa sivuun Helille, jos löytyy Säisää tai Seppästä. Heli tramppaa kuitenkin täällä parin viikon välein.

Patalapuilla päällystetty jumppapallo pääsee Helin runokiertueelle syksyllä. Se tarvitsee vielä muutaman patalapun pintaansa. Jussi Partanen / Otavamedia

Vieläkään ei löydy vaakaa, mutta Helin pannulapputarve tulee täällä tyydytetyksi.

”Haluan päällystää vanhan jumppapallon pyöreillä pannulapuilla syksyn runokiertuetta varten. Tykkään show-meiningistä, ja keikka voisi alkaa niin, että patalaputettu jumppapallo vierii yksinään lavalle. Mää olen jumppakammone, nii et luultavast vaa istun sen pääl ko tatti ja esitän runoi.”

Helin kaikkien aikojen isoin kirpparilöytö on Knappikukkane, kolme vuotta sitten Joutsasta ostettu keltainen kuorma-auto.

”Se on ollut postiautona Saksassa ja pölypussikauppiaan kulupelinä Suomessa. Nyt se lähtee kanssani kesäkeikoille. Hyvällä ilmalla parkkeeraan sen vaikka Halikon kirjaston pihalle, avaan sivuluukun ja ryhdyn runoilemaan. Olen teippauttanut siihen tekstin: runonkirjottaja tiän pääl.”

Heli Laaksosen kirppislöydöt

1. Vanha ammusloota. Ostettu jo lopetetulta hämeenlinnalaiselta kirpputorilta. Heli otti vaikutteita taiteilija Juhani Harrista, joka rakensi 70-luvulla laatikoihin maailmoja, ja maalasi ammuslootaansa mateita.

Vanha ammusloota, 5e. Jussi Partanen / Otavamedia

2. Suomenmuotoinen puukello. Ostettu Puoti ja Wanhat Tawarat -kirpputorilta Raumalta. Kelloon Heli teki paperisia suomuja, koska Suomi-nimen kantasanaksi on arveltu suomua.

Suomenmuotoinen puukello, 1,50e. Jussi Partanen / Otavamedia

3. Ojalapio. Ostettu Uudenkaupungin Antiikkiliike PH Virtaselta. Kolmeen ojalapioonsa Heli maalasi Madonna-sarjan.

Ojalapio, 10e. Jussi Partanen / Otavamedia

SPR:n kirpputori Puoti ja Wanhat tavarat, Karjalankatu 15, Rauma, rednet.punainenristi.fi

Torin Kymppi, Kuninkaankatu 25, Rauma, torinkymppi.fi

Artikkeli julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 3/19.