Joulukuussa 2013 erään suomalaispankin aulassa istui hieman nukkavierun näköinen kuusikymppinen mies vaimoineen. Kepin kanssa liikkunutta miestä saattoi luulla eläkeläiseksi, joka oli tullut nostamaan vähiä pennosiaan kauppareissua varten.

Tietysti mies oli ottanut kiltisti vuoronumeron, niinhän pankissa kuuluu tehdä.

Pankkivirkailijan hämmästys olikin melkoinen, kun mies viimein tiskille päästyään ilmoitti haluavansa tallettaa seitsemän miljoonaa euroa.

Tietämätön voittaja

Turkulainen Heikki Talo sai lotossa seitsemän oikein lokakuussa 2013, mutta hän ei itse tiennyt siitä seitsemään viikkoon. Talo on asunut Ruotsissa lähes 30 vuotta, ja hän osti valmiiksi täytetyn kupongin käydessään Suomessa tätinsä hautajaisissa.

Voitto valkeni Talolle vasta itsenäisyyspäivänä, kun hän tuli Turkuun vaimonsa Riitan kanssa viettämään hääpäivää. Parin päivän miniloma venyi pyhien yli, kun piti käydä Veikkauksen pääkonttorissa Helsingissä näyttämässä voittoon oikeuttavaa kuponkia.

Sitten piti tietysti myös tallettaa valtava voittosumma.

Heikki Talo ei ollut siihen asti ollut mikään pankkien toiveasiakas – eikä hänellä ollut pankeista järin miellyttäviä kokemuksia.

Rännitkin myytiin talosta

Nuorena alkoholi vei Heikki Talon kirjaimellisesti kadulle, nukkumaan pahvinkeräyslaatikkoon, ja lopulta vankilaan 26-vuotiaana. Kiven sisällä Talo tuli uskoon, ja vapauduttuaan hän rakastui Riittaan Raamattuopistossa.

Pariskunta sai lapsia ja teki kovasti töitä; Heikillä oli muun muassa rakennusalan yritys pääkaupunkiseudulla. Terveysongelmien vuoksi Talot muuttivat kuitenkin Pohjois-Pohjanmaalle ja perustivat leipomon Riitan kotiseudulle.

Leipomo meni nurin heti 1990-luvun laman alettua. Perhe menetti kaiken: Talot myivät jopa rännit talostaan velkojen kattamiseksi. Tuska ja häpeä korvensivat, varsinkin kun kummankin sukulaiset olivat taanneet yrityksen lainoja.

Katkeruutta lisäsi se, että Talot katsoivat pankin toimineen tilanteessa vilpillisesti.

”Meidän pankinjohtaja sai oikein paperit siitä, että hän on menettänyt muistinsa”, Heikki Talo kertoo.

Talot päättivät muuttaa Ruotsiin, koska Suomessa ulosotto olisi vienyt palkasta niin suuren osan, ettei perhe olisi sillä pärjännyt. Muovikasseihin sullottu ”muuttokuorma” kannettiin länsinaapurissa kolmenkymmenen neliön yksiöön, ja Talot maksoivat velkojaan seuraavat kymmenen vuotta.

Lottovoiton saatuaan Heikki Talo miettikin tarkkaan, mihin pankkiin miljoonansa kantaa.

Eri kerroksen asiakas

Kun pankkivirkailija tokeni hämmästyksestään miljoonavoittajan edessä, hän totesi Heikki Talolle, että tämän pitäisi tulla uudestaan seuraavana päivänä, kun itse pankinjohtaja olisi paikalla.

Talo alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, että tästä lähtien hän olisikin hiukan toisenlainen pankkiasiakas. Sellainen, jonka pitää asioidakin pankissa ihan toisessa kerroksessa kuin ”tavallisten” asiakkaiden.

Se tuntui entisestä roskalaatikon asukkaasta aluksi nololta.

”Totta kai tuntui. Katsovat, että mikä mies tuokin on.”

Nykyään Talo käy säännöllisesti pankkiirinsa kanssa lounastamassa, ja asiat hoituvat sutjakasti.

”Jos menen pankkiin ja sanon, että tarvitsen viiskyt tonnia, niin kohta tulee tytöt kirjekuoren kanssa. Jos sä menet hakemaan, saat viikon odottaa.”

Heikki ja Riitta Talo ovat käyttäneet lottovoittoaan pääasiassa hyväntekeväisyyteen. Rahoilla on muun muassa hankittu erikoisvarusteltu ambulanssi Pohjois-Israeliin ja rakennettu kirkko Etelä-Sudaniin. Talot ovat myös ostaneet Turusta oman tilan hengellisiä tilaisuuksia varten.

Seitsemän miljoonaa on muuttanut Talojen elämän, mutta ihmisinä he uskovat olevansa samanlaisia kuin ennenkin.

”Ollaan tavallisia pulliaisia edelleen. En usko, että meillä on nenä mennyt pystyyn. Ollaan yritetty pitää huolta siitä, että tämä ei nouse hattuun.”

Lue lottovoittajien koko haastattelu Seurasta 2/2019.

Jos laihdutat, tee se vain ja ainoastaan itsesi vuoksi.

Varmasti ihan järkevä neuvo, mutta nyt oli kerta kaikkiaan sellainen tilanne, että sääntöä oli pakko rikkoa.

Tony Tähti oli 24-vuotias ja rakastunut. Nainen oli sanonut Tonylle, että tämä muistutti hiukan erästä toista miestä. Tämä mies oli hänen suuri rakkautensa. Oli vain yksi ongelma: Tony ymmärsi heti, että tällaisenaan hän ei missään nimessä muistuttaisi tätä miestä riittävästi. Hänen paitansa niskalapussa oli monen monta X-kirjainta ennen ällää; ne olivat kuin risuaita, jonka toisella puolella ruoho oli vihreämpää.

Elämä oli paiskannut Tonylle käsikirjoituksen, jossa hänelle oli annettu rooli nokkimisjärjestyksen alaportaalta. Kun mies on oikein lihava, se porras on hänen kohtalonsa. Hänestä tulee reppana, rassukka ja ällötys. Hänen ruokavalintojaan arvuutellaan. Hänen ulkomuotoaan kauhistellaan.

Kuinka tuo on päästänyt itsensä tuollaiseen kuntoon? Tekisi itselleen jotain! Ihmiset ajattelevat, että tällainen pohdiskelu on jo kansanterveydenkin nimessä sallittua. Se on seuranpidon muoto, viihdettä. Sitä tehdään TV-ohjelmissakin, miksei sitten kassajonossa.

Kommentoijien raati ei yleensä tiedä, millaisia taakkoja lihava ihminen kantaa kilojensa lisäksi. Mitä hänelle on tapahtunut, ja miksi hänestä tuli lihava. Mitä on kerätä nahkoihinsa sääliviä katseita ja ulkopuolisuutta, joka ainoa päivä. Tai mitä se vaatii, jos eräänä päivänä päätät saaneesi tarpeeksesi siitä kaikesta.

Tonyn urakan valtavauus aukeaa vasta ennen ja jälkeen kuvista. © TONYN KOTIALBUMI

Karkuun pahaa oloa

Tony oli yksinäinen jo lapsena. Hän oli iltatähti, veljet olivat kuusitoista ja kaksikymmentä vuotta vanhemmat. Isällä oli paha alkoholiongelma, kotona oli turvatonta, ja äidillä ja Tonylla täysi työ selviytyä.

Huoli ja epävarmuus muovasivat Tonysta taistelijan; kun päiväkodissa tuli kinaa siitä, kuka saa laskea ensin pulkkamäestä, Tony pani kiistan poikki lyömällä liukurilla päähän.

Kun äiti ja Tony muuttivat kahdestaan Littoisista Kaarinaan, Tonyn ongelmat matkustivat mukana. Vanhempien eron jälkeen hänen halunsa ottaa palautetta vastaan laski minimiin, ja hän turvautui yhä enemmän nyrkkeihinsä.

Koulukiusaamisesta tuli vuosikymmenen pituinen painajainen, joka sammutti pellavapäisestä pojasta viimeisenkin ilonkipinän. Lapsuusmuistot sekoittuivat rumaksi, kaoottiseksi mössöksi, jossa hauskat, seesteiset ja iloiset hetket ovat harvassa kuin mantelit joulupuurossa.

Niissä muistoissa Tony on vihaisempi kuin koskaan. Tony lyömässä itseään pidempää kaveria suoraan nenään. Tony nostamassa kaveria luokan seinälle ja puoli luokkaa repimässä häntä irti.

Tony psykologilla. Tony tarkkailuluokalla, sitten ympärivuorokautisessa lastenkodissa, jonka ikkunoissa on kalterit ja joululomat varattu vain niille, jotka lakkasivat puolustautumasta ja oppivat nöyrtymään.

Onneksi oli pakopaikkoja: tonnikalaa, riisiä, ketsuppia ja tietokone. Tony rauhoittui pelin ääreen ja hiljensi ruualla sisältään kaiken sen, mikä jäi vaille vastakaikua.

Mutta koska huonoja hetkiä oli paljon, siitä kehkeytyi vielä yksi murhe lisää: Tony alkoi lihoa. Ja sitä mukaa, kun hänen kokonsa kasvoi, ongelmatkin paisuivat.

Hyvä vain kaulasta ylöspäin

”Hmm. Katsotaanpas. Tähän asti olet ihan ookoo. Mutta tästä alaspäin… ei kiitos.”

Ihmisen pää painaa nelisen kiloa. Jäljelle jäi parisataa kiloa Tony Tähteä, joka ei kelvannut. Tyttö oli havainnollistanut ongelman Tonylle leikkaamalla hänet käsieleellä poikki kaulan kohdalta. Siellä, kaulan alapuolella, oli suurin osa Tonya, sitä vääränlaista.

Tony seisoi tytön edessä tyhjäksi lyötynä. Jossain tuntui hiljalleen voimistuvaa kirvelyä, kun tytön suolahapposanat syöpyivät hänen loppuelämänsä matkatoveriksi.

Tony oli tsempannut. Siitä huolimatta, että kiusaaminen jatkui vielä ammattikoulussakin, hänestä oli kuoriutunut selviytyjä.

Hän oli onnistunut löytämään ensin tekemistä, sitten töitä, sitten paikkansa yhteiskunnassa. Hän oli opetellut elämään ihmisiksi. Hän oli kehittänyt itselleen huumorintajun ja supliikkimiehen taidot häivyttääkseen sitä tosiasiaa, että hänen kehonsa ei varsinaisesti saanut naisia painamaan tykkää-napista.

Hän oli ehkä valovuosien päässä Instagramin tähtipölyisistä muskelikuvista, mutta silti varsin mainio tyyppi. Hänellä oli kiltit silmät, aseistariisuva hymy ja mielenkiintoisia harrastuksia. Hän oli musiikkimiehiä ja soitellut bassoa useammassakin kokoonpanossa. Hän oli tehnyt monta vuotta töitä teatterissa, sekä kulisseissa että näyttämöllä.

Tietyllä tavalla naiset myös tunnistivat hänen vetovoimansa. Hän kelpasi sydänsurujen kuuntelijaksi, uskolliseksi kaveriksi, pikkutuntien luottokuskiksi. Mutta yhtä usein myös unohtui, että lihavalla pojalla oli sydän.

Melko pitkään Tony jaksoi uskoa, että maailmassa olisi tilaa hänellekin, kunhan vain tekisi asiat oikein. Pitäisi kavereista huolta, kierrättäisi roskat, olisi kunnon kansalainen.

Olet vain oma itsesi, Tonylle oli neuvottu. Rakkaus ei katso kokoa eikä muotoa. Ne olivat pelkkiä kliseisiä elokuvarepliikkejä, paksua valetta. Kuin neuvoisi miinakentälle astuvaa sotilasta, että kävelet vain rennosti.

Painonhallinta on vaativa laji, joka ei onnistu ilman jatkuvaa liikkeellä pysymistä. Tony on tehnyt liikkumisesta sekä arkirutiinia että ammatin. © SUVI ELO

Hyvää oloa omaksi iloksi

24 vuoden ikään päästyään Tony oli jo oppinut läksynsä: hänestä kelpasi vain pää. Nyt hän oli rakastunut, ja hän tiesi tarkalleen, mitä hänen oli tehtävä. Hänen oli laihduttava. Paljon.

Ja niin hän tyhjensi jääkaappinsa ja aloitti sodan itseään vastaan. Se oli kova rääkki.

Hän laihdutti täysin ilman tietoa ja taitoa, ypöyksin, apinan raivolla. Vuoden ja kolmen kuukauden kuluttua hän oli kiduttanut itsensä yli sata kiloa hoikemmaksi.

Löytyikö rakkaus? Tavallaan. Nainen, jonka vuoksi hän oli tehnyt tämän kaiken, löysi onnensa – siitä elämänsä suuresta rakkaudesta, jota Tony oli muistuttanut.

Kun vielä työtkin menivät alta, elämänhallinta lipesi käsistä kuin märkä saippua. Parin vuoden päästä hän vietti 28-vuotissyntymäpäiviään lähes 170-kiloisena ja myönsi olleensa tyhmä. Omaa hyvinvointia ei kannattanut rakentaa toisen ihmisen varaan. Ei kannattanut muuttua kelvatakseen muille.

Mutta miten tästä jatkaisi eteenpäin? Tony oli jo ehtinyt iloita hyvästä olosta, jota hoikkuus toi tullessaan. Liikunnasta tuli hyvä olo. Kilojen alla oli ollut jotakin, joka tuntui häneltä itseltään.

Tony päätti yrittää vielä kerran. Hän tekisi sen oman itsensä takia. Tällä kertaa Tony hankki muutoksen tueksi myös tietoa.

Hän oli määrätietoinen, mutta armollinen; hän opetteli arvostamaan itseään ja huolehti itsestään syömällä terveellisesti ja treenaamalla määrätietoisesti. Se tuntui oikealta. Hän alkoi laihtua, ja ihmisiltä alkoi tulla palautetta.

Älä nyt enää laihduta. Kuihdut olemattomiin, he toppuuttelivat, vaikka Tony ei ollut vielä lähelläkään normaalipainoa. Se ärsytti Tonya. Vuosikaudet häntä oli haukuttu lihavuuden takia. Miksi hänelle ei nyt haluttu sallia terveyttä, hyvinvointia ja mukavaa ulkonäköä? Pelkäsivätkö ihmiset, että mies nokkimisjärjestyksen alaportaalta häviäisi – että heidän alapuolellaan ei olisi kohta enää ketään?

Tony viittasi kommenteille kintaalla ja jatkoi eteenpäin. Sauvakävelyä, kuntosalitreeniä, vähähiilihydraattista ruokaa ja lepoa. Parin vuoden kuluttua hän painoi 80 kiloa. Eroa suurimman ja pienimmän Tonyn välillä oli noin 125 kiloa.

Laihdutus itsessään ei ratkaise vielä mitään. Valinta pysyä tässä koossa on tehtävä arkisilla valinnoilla uudelleen joka päivä. © SUVI ELO

Arpinen soturi

Hymyilevä mies seisoo Kaarinan Kotosalla-talon ovenraossa. Hän on tämän paikan liikunnanohjaaja, ja kohta alkaa taas tuolijumppa. Ikäihmiset pitävät ohjaajastaan, ja ohjaaja pitää siitä, että voi auttaa asiakkaitaan voimaan hyvin.

Sitä lihavaa miestä, joka on tämän tarinan päähenkilö, ei enää ole. Hänestä jäi muistoksi valtava kasa ylimääräistä nahkaa ja sen sisältä kuoriutunut Tony Tähti.

Hänen ihoaan on jouduttu kiristämään neljässä isossa leikkauksessa. Valtavat arvet paidan alla tulevat muistuttamaan Tonya koko loppuelämän tästä kummallisesta matkasta, joka on ollut kuin avaruuslento toiselle planeetalle: yhtäkkiä olet ihmisille olemassa. Kaikki on harjoiteltava uusiksi: puhumisen tapa, se, miten ollaan esillä, miten kerrotaan mielipiteitä.

Opiskeluvuosista Varalan urheiluopistolla tuli Tonyn harjoitusleiri. Koulukavereiden kanssa tuntui turvalliselta testata uutta minää ja tyyliä. Ja överiksihän se joskus meni: välillä Tony huomasi olevansa yli-itsevarma ja äänekäs öykkäri.

Jos olet ajanut vuosikaudet Transitilla ja pääset Ferrarin rattiin, mukavilla suorilla ja poutakelillä tekee mieli antaa moottorin ärjyä. Mutta kun matka jatkuu, menokin tasoittuu.

© TONYN KOTIALBUMI

Tony on ollut normaalipainoinen kohta kuuden vuoden ajan. Se tekee hänestä ennätyksiä rikkovan luonnonoikun; ne, jotka pystyvät tähän, ovat maailmanlaajuisestikin harvassa.

Muuttuiko elämä? Kyllä ja ei. Laihdutus ei ole mikään taikaluoti, mutta se tuo mukanaan hyviä asioita: hyvää oloa, suuntaa elämälle, uusia tuulia työhön, jaksamista. Ihmissuhderintamalla Tony on erittäin tyytyväinen tilanteeseensa.

On selvää, että Tony on muuttunut mies. Hänellä on oma Instagram-tili ja hienoja treenikuvia. Virnistys on leveä, rauta nousee ja neuvot ovat rohkaisevia. Mutta Tonylla on myös toinen, vakava puoli. Vähemmän hymyä ja enemmän piinattua lihaa. Yksinäinen kulkija lihavan miehen tiellä, jonka varrella ei ole tsemppaajia eikä selkääntaputtajia.

Se Tony seisoo yksin nyrkkeilykehässä. Kuva on tumma, sinisävyinen, ja alla on viesti meille kaikille.

”Olemme kaikki samassa pelissä, vain eri tasoilla. Osanamme on sama helvetti – vain pirut vaihtuvat.”

Tony Tähti seisoo yksin kehässä, vastuksenaan oma pitkä, musta varjonsa. Ottelu ei ole ohi – mutta sitä ei ole myöskään lähdetty häviämään.

Pieni mökki kiinnittää huomion, kun ajaa Laukaan Vuonteen läpi. Mökin piha on koristeltu omaperäisesti.

Levyjen päälle on aseteltu pölkkyjä, joiden väleissä kiiltelee kirjavia graniittikiviä ja metalliesineitä. Auringon säteet heijastuvat kahvipannun kyljistä.

Taideteoksien takaa pilkottaa pieni jalasmökki.

Reijo Hänninen, 72, nousee pihan puutarhatuolista ja toivottaa mutkattomasti tervetulleeksi.

Alkajaisiksi hän innostuu lausumaan oman runonsa kantavalla mutta vivahteikkaalla äänellä:

Lennä leivo liidellen/
Kun taivas on niin sininen/
Sielt’ ylhäält’ näät maat metsät vihreät/
Myös järven pinnan välkkyvän/
Luot lujan uskon maan lapsille/
Kun äänes kiirii yli peltojen.

Sitten Reino katsoo kuulijaa silmiin ja sanoo: ”Minulla on erittäin ankara elämäntarina.”

Tragedia vammautti

Reijo Hänninen syntyi vuonna 1945 Lievestuoreen Hohon kylässä. Hänninen nimesi kylän Sylvi Saimon valtakunnaksi, kun oman kylän tyttö voitti kultaa melonnassa.

Reijon lestadiolaiset vanhemmat elättivät pienviljelijöinä yhdeksän lastaan apunaan hevonen ja kolme lypsävää lehmää. Isä kävi vielä savotalla.

Reijo Hänninen valmistui Toivalan metsäkoulusta, mutta työura jäi väi parin vuoden pituiseksi. Väliin tuli tragedia.

Huhtikuussa 1976 kaveri työvoimatoimiston järjestämältä varastotyöntekijän kurssilta puukotti pikaistuksissaan nuorta Hännistä keuhkoihin. Rintavaltimokin vahingoittui.

Hänninen oli vähällä kuolla. Hän rukoili apuun Jumalaa, johon ei isän ja äidin opetuksista huolimatta edes usko.

”Lääkärit sanoivat minulle, että Jumala ei nyt voi tehdä mitään, mutta he auttavat.”

Reijo Hänninen pelastui, mutta jäi pian tapauksen jälkeen sairauseläkkeelle. Fyysisesti raskas metsätyö ei tullut enää kyseeseen.

Miten kolmekymppinen vammainen mies rakentaisi loppuelämänsä?

Aloittaminen tyhjästä

Vanhempien koti tarjosi taas katon Hännisen pään päälle. Hän asui siellä pari vuotta, mutta yhteiselo ei enää onnistunut ilman riitoja. Hännisen oli mietittävä uutta kotia vammastaan ja työkyvyttömyydestään huolimatta.

Vuonna 1978 Hänninen onnistui ostamaan entiseltä työnantajaltaan, metsäteknikko Olavi Humbergilta metsätontin. Sinne elämä oli mahdollista koota vaatimattomista paloista.

”Kaiken olen saanut muilta.”

Äiti teetti pihaan kaivon, tuttu hevosmies antoi saunan kiukaan. Katto pään päälle järjestyi asuntoparakista.

Reijo Hänninen eleli parakissaan kolmisen vuotta, kunnes parakki paloi kaasuvahingon takia.

Taas oli aloitettava tyhjästä.

Onneksi parakki oli vakuutettu. Sen tilalle nousi noin kymmenen neliön jalasmökki, johon Hänninen on itse rakentanut laajennusosan: aitan ja saunan.

Aika pysähtyi Hännisen jalasmökissä vuonna 1984. Silloin hän sai sähköt mökkiinsä. Sen myötä sinne tulivat patteri, televisio, radio, mikro, keittolevy, kahvinkeitin ja porinmatti. Sen jälkeen lisämukavuuksia ei ole tullut.

Vieläkään mökissä ei ole jääkaappia, vaan maakellari. Vesihanan virkaa toimittaa kaivo, joka on hellekesän jäljiltä melkein kuiviin imetty. Sieltä Hänninen kantaa vetensä. WC:nä on ulkohuussi.

”Seinissä ja lattiassa on tuulensuojalevyt ja karhunvillaa. Edes 25 asteen pakkasella en ole herännyt yöllä kylmään. Sisällä on kovilla pakkasilla 16 astetta, jos sitäkään.”

”Omille silmilleni minä nämä olen tehnyt, en ihmisille”, Hänninen sanoo pihansa koristeista. © HANNE MANELIUS

Yksineläjän mökki

Asumustaan esitellessään Hänninen sanoo: ”Tämä on yksinäisen erakon mökki.”

Pian hän korjaa, ettei ole yksinäinen, vaan yksineläjä.

On yksi tuttu, joka kyyditsee joka viikko kaupalle pientä korvausta vastaan. Aikaisemmin Reijo kulki pyörällä Vihtavuoren kauppaan 11 kilometriä, mutta ei jaksa enää.

Lähin naapuri on puolen kilometrin päässä. Pari kaveriakin asuu noin kilometrin päässä, ja sisarukset piipahtavat joskus.

Ihmisiä Hänninen tapaa, kun käy karaokeravintola Tarvaalan Mustassakorpissa.

”Käyn laulamassa ihmisille. Kun laulan Tapio Rautavaaran Uralin pihlajaa ja Tamara Lundin Lapin tangoa, ne kehuvat: Sehän meni Hännisen erakolta hyvin.”

Kolmisen vuotta sitten Reijo Hänninen alkoi tehdä omaksi ilokseen taidetta, aikaa kun oli. Hän haki läheisiltä hakkuutyömailta puupölkkyjä ja keräili tienoon kauneimpia kiviä. Yhteen kiveen

Reijo on erityisen tyytyväinen.

”Tämän meteoriittikiven löysin tien varrelta. Avaruuskiven, jossa on tällaisia reikiä”, Hänninen esittelee.

Kivistä on syntynyt kolme omaleimaista sommitelmaa, joissa oman paikkansa ovat löytäneet niin mopon sylinteri kuin kivet ja puupalatkin.

”Omille silmilleni minä nämä olen tehnyt, en ihmisille.”

Hänninen haluaa pihansa olevan erityinen, niin kuin koko elämänsäkin.

Palveluja hän ei juuri käytä. Hän on asettunut hiukan syrjään yhteiskunnasta. Miehen ainoat, eläkkeestä maksettavat laskut ovat sähkölasku, jätemaksu ja kiinteistövero.

Lääkäriä hän ei ole nähnyt moneen vuoteen, mutta kunnan palotarkastaja sentään löysi tien syrjäiselle mökille.

”Pitäisi kuulemma rakentaa uusi hormi, mutta eihän tuo ole 40 vuoteen syttynyt palamaan.”

Muutto edessä

Vuosikymmenet Hänninen on väistellyt vaatimuksia muuttaa keskustaan nykyaikaisempiin oloihin, mutta nyt muutto on edessä.

Kiuas hajosi viime talvena, kun puu kaatui saunan päälle. Katto onnistuttiin paikkaamaan, mutta uuteen kiukaaseen Hännisellä ei ole varaa. Kun vettä ei ole voinut marraskuun jälkeen lämmittää saunassa, peseytyminen on käynyt hankalaksi.

Vesi pitää kantaa kaivosta, keittää levyllä isossa kattilassa ja sekoittaa viileän veden kanssa saavissa. Ei ihme, että Hänninen ”huuhtelee” itsensä vain harvoin.

Talvella systeemi ei oikein toimi, sillä veden kanssa lotraaminen on lämmittämättömässä lisärakennuksessa liian kylmää puuhaa.

Reijo Hänninen on taipunut ajatukseen, että muutto on edessä. Hän on viemässä hakemuksen Laukaan kunnan vuokra-asuntoon.

”Kyllä tässä mökissä olisin, jos pystyisin. Kunpa olisi peseytymismahdollisuus. Nyt pitää kokeilla sitä vuokra-asuntoa. Saa nähdä, kuinka vanhan ukon käy.”

Hänen äänessään on epäilystä. Miten mökin erakko sopeutuu enää tavalliseen vuokra-asuntoon?

Kummitusmökin asukki

Luonnon helmassa Reijo Hänninen on tottunut syöttämään lintuja: lintulaudan kymmentä harakkaa ja uskollista tikkapariskuntaa. Ne rakastavat pullaa ja kaurahiutaleita.

”Täällä ei tule yksinäiseksi. Enhän minä tarvitse kuin lintuja, joita syötän. Samalla seuraan aikaa Järvi-Suomen radiosta.”

Toisenlaistakin seuraa kuulemma on. Reijo Hänninen kutsuu mökkiään kummitustaloksi.

Viimeksi Hänninen näki henkiolennon kaksi vuotta sitten aamukolmelta. Tumma varjo liikkui jättämättä jälkiä lumeen. Täräytti mökin päätyä. Koputti ikkunaan ja useamman kerran oveen.

”Olisikohan Arvi-isän henki ollut. Olisiko hänellä jäänyt jotain mielen päälle, kun meillä oli niitä riitoja”, Reijo Hänninen pohtii.

Nyt kummitus on jättänyt mökin rauhaan. Pian sen pitkäaikainen isäntäkin poistuu metsämaisemista kirkonkylälle.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 10/18.

Kahdeksan. Asteikolla yhdestä kymmeneen Kari Vainion, 63, eturauhassyövän vakavuusaste oli kahdeksan. Yliopistosairaalan lääkäri selitti, että syöpä oli edennyt myös luustoon ja sisäelimiin.

Ainoa hoito, jota annettaisiin, oli testosteronin tuotantoa ehkäisevä hormonihoito. Sen avulla syövän etenemistä voisi ehkä hidastaa muutamalla vuodella.

Vainion sydän hakkasi rinnassa, ja koko ympäristö tuntui kadonneen. Sellaisessa paniikissa hän ei ollut aikaisemmin ollut.

Jostakin vierestä Vainio kuuli naisystävänsä Satu Aarnion kysyvän, eikö syövän hoitoon käytettäisi lainkaan sytostaatti- tai sädehoitoa. Lääkäri vastasi ei, muttei perustellut asiaa tarkemmin.
Vainion mielessä laukkasi vain yksi ajatus: hän oli kuolemassa. Mutta kuinka pian?

”Tivasin moneen kertaan lääkäriltä, paljonko elinaikaa minulla oli jäljellä. Lopulta hän suostui vastaamaan, että luultavasti noin kolme vuotta.”

Sinä heinäkuisena keskiviikkona vuonna 2015 Vainiosta tuntui, että se oli aivan liian vähän vasta 59-vuotiaalle miehelle.

Hoidon aloitus

Kaksi päivää myöhemmin turkulainen Vainio istui ylilääkäri Timo Joensuun vastaanotolla syöpäsairaala Docratesissa Helsingissä. Asiat olivat edenneet vauhdilla. Vainion ystävä oli vinkannut, että Helsingissä on yksityinen sairaala, jossa hoitoon voi päästä heti. Sen jälkeen Vainio ei tuhlannut aikaa miettimiseen.

”Kuusi päivää Tyksin käynnin jälkeen olin jo ensimmäisessä hoidossa yksityissairaalassa. Heti tuli olo, että olen osaavissa käsissä. Aloin uskoa paranemisen olevan mahdollista.”

Ensimmäisissä hoidoissa Vainiolle annettiin testosteronin tuotantoa estävää hormonihoitoa, jonka tarkoituksena oli hidastaa eturauhassyövän etenemistä. Kolme viikkoa myöhemmin aloitettiin sytostaattihoidot.

”Silloin lähtivät hiukset. Työkaverit vinoilivat, että olin saanut uudenlaista katu-uskottavuutta.”

Sytostaattihoitoja annettiin kuukauden välein joulukuun 2015 alkuun asti. Sen jälkeen alkoivat sädehoidot, joita Vainio sai kahden kuukauden aikana 40 kertaa.

”Ajoin joka arkipäivä Turusta Helsinkiin hoitoja varten. Pystyin käymään normaalisti töissä.”

Muuten Vainion olo alkoi olla todella kamala. Sädehoito oli polttanut virtsatiet, minkä takia hän joutui yölläkin ravaamaan vessassa reilun tunnin välein. Lisäksi hormonihoito oli sekoittanut koko elimistön. Hän sai joka yö voimakkaita hikoilukohtauksia.

”Hikoilin niin paljon, että jouduin vaihtamaan peiton ja lakanat jopa 5 kertaa yössä. Olo oli niin huono, että kieltäydyin jatkamasta hormonihoitoja enää pitempään.”

Karin pelastusrenkaat

Huumori

Ilman huumoria ja ystäviä en jaksaisi elää. Sairastumisen jälkeen huumorini muuttui vähän mustemmaksi. Olen esimerkiksi ajatellut järjestää omat hautajaiseni, kun olen vielä elossa. Söisimme porukalla hyvin ja pitäisimme puheita. Kuvassa ystäväni Jukka Vesalainen.

Kari Vainio ja Jukka Vesalainen. © SUVI ELO / OTAVAMEDIA

Työ

Olen onnekas, sillä nautin työstäni rakennusmestarina ja työkavereistani. Sairauslomaa olen pitänyt koko sairauden aikana vain muutaman viikon, kun kunto on ollut huono. Muuten olen käynyt normaalisti töissä. Joka kerta kun tulen hoitojen jälkeen töihin, työkaverit tulevat kysymään, mitä minulle kuuluu. Heiltä saamani tuki on ollut valtavan tärkeää.

Aurajoki

Käyn joka ilta kävelemässä Aurajoen rannassa Turussa. Teen melkein aina saman kierroksen. Menen Föri-lautalla joen yli, ja kävelen vastakkaista rantaa takaisin. Välillä istun penkillä ja vain ihailen maisemia. Siten saan ladattua akut. Naisystäväni Satu tietää, että haluan usein mennä yksin.

Matkustaminen

Matkustaminen on ihanaa. Olen reissannut paljon ympäri maailmaa, viimeksi olin katsomassa tytärtäni Siiriä Australiassa. Muuten minusta tuntuu, että kaukomatkat on jo tehty. Nykyään tykkään koluta Euroopan kaupunkeja, joista suosikkini ovat Wien, Budapest ja Barcelona.

Aurajoen ranta. © SUVI ELO / OTAVAMEDIA

Kokeiluasteella olevaa hoitoa

Maaliskuussa 2016 ylilääkärillä oli onneksi hyviä uutisia. Vainion kaikki arvot olivat hyvät, ja syöpä näytti olevan poissa. Hoidot lopetettiin, ja kontrollikäyntejä oli muutaman kuukauden välein.

”Oloni parani nopeasti. Nautin elämästä ja ympärilläni olevista ihmisistä.”

Puolitoista vuotta terveen papereilla hurahti ripeästi. Sen jälkeen synkät uutiset yllättivät jälleen: vuosi sitten kontrollikäynnillä huomattiin, että syöpä oli edennyt selkärankaan.

”Vaarana oli, että syöpä etenisi selkäytimeen asti. Silloin minulla olisi ollut vain kuusi viikkoa elinaikaa jäljellä”, Vainio kertoo.

Edessä olivat uudet hoidot. Kuuden sytostaattihoidon avulla syöpäpesäkkeet lähtivät selkärangasta. Kallonpohjassa ja niskanikamassa syöpää sen sijaan oli vielä jäljellä.

Silloin Timo Joensuulla oli Vainiolle uusi ehdotus, vielä kokeiluasteella oleva Lutetium-PSMA-hoito. Kyse oli hoidosta, jossa verenkierron kautta kuljetetaan radioaktiivista lääkettä syöpäkasvaimeen ja etäpesäkkeisiin. Hajotessaan Lutetium-isotooppi lähettää säteilyä, joka tuhoaa kasvainta.

”Oli myös hyvä uutinen, että hoito säästäisi ympärillä olevan terveen kudoksen”, Vainio kertoo.

Kokeellinen hoitomuoto kuulosti kiinnostavalta, mutta hinta kauhistutti Vainiota. Hän oli vuosien varrella säästänyt eläkepäiviä varten, mutta kahden vuoden hoidot olivat maksaneet jo noin 100 000 euroa. Lutetium-PSMA-hoito oli vielä edellisiäkin kalliimpi; ensimmäinen kerta oli 13 000 euroa ja sen jälkeiset kerrat 11 000 euroa. Kelan korvausta hän sai 138 euroa kerralta.

”Vastasin kuitenkin kyllä. En halunnut antaa periksi.”

Käytännössä hoito ei tuntunut sen kummallisemmalta kuin aikaisemmatkaan. Vainio istui tunnin suonensisäisessä tiputuksessa, minkä jälkeen hänet ohjattiin muutamaksi tunniksi tarkkailuun.

”Ainoa ero aikaisempiin hoitoihin oli se, että poskia alkoi kuumottaa niin, että niitä piti viilentää jääpalapussin avulla. Lisäksi loppupäivän oli kova jano. Pelkästään kotimatkalla join 4,5 litraa vettä.”

Jatkoajalla

Syyskuun alussa syöpä oli kadonnut kallonpohjasta kokonaan. Niskanikamassa sen sijaan on vielä pieni etäpesäke jäljellä.

”Jos asiat menevät hyvin, viimeinen hoito hävittää syövän kokonaan. Jos niin ei käy, hoitoa jatketaan jollain tavalla.”

Vainiolla on jo suunnitelmissa nauttia keväällä alkavista eläkepäivistä laskemalla vene vesille.

”Minusta tuntuu, että elän jo onnellisesti jatkoajalla. Ensimmäiseltä lääkäriltä sain elinaikaa noin kolme vuotta. Se tuli täyteen viime kesänä, kun olimme tapaamassa Australiassa asuvaa tytärtäni.

Juhlimme ”kuolinpäivää” syömällä ja juomalla hyvin.”

Kuolemasta puhuminen ei ole Vainiolle vaikeaa. Hänellä on ollut aikaa tottua ajatukseen.

”Olen jo saanut elää pitkän ja hyvän elämän. Tällä hetkellä kirjoitan jäähyväiskirjeitä perheelleni ja ystävilleni. Niiden kirjoittaminen on mukavaa, sillä ympärilläni on upeita ihmisiä.”

Toivoaan hän ei ole kuitenkaan menettänyt. Jäähyväiskirjeet ehtii postittaa ajallaan, ehkä vasta vuosien päästä.

”Syövän myötä olen alkanut nauttia elämästä yhä enemmän. Kaikki epäolennainen on jäänyt pois. Jäljellä ovat vain rakkaat ihmiset ja asiat. Niiden kanssa haluaisin jatkaa vielä pitkään.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 11/18.

Paula Himasella, 55, oli jo alle parikymppisenä opiskelijatyttönä nukahtelutaipumusta. Kun Paula päätyi töihin kaupan kassalle, alkoivat oireet pahentua.

Väsymys ei tuntunut enää normaalilta ja mukaan tulivat myös voimakkaista tunteista alkunsa saaneet kummalliset kohtaukset, joiden aikana Paulan polvet alkoivat notkua.

”Silloin hakeuduin työterveyshuoltoon, josta minut lähetettiin neurologille. Hän kertoi, että tällainen sairaus on olemassa, mutta se toisaalta on hirvittävän harvinainen. Neurologi lähetti minut sitten Meilahden sairaalaan tutkimuksiin”, Paula Himanen muistelee.

Kukaan ei tiennyt, miten sairaus rajoittaisi elämää

Tutkimukset varmistivat narkolepsian, nukahtelusairauden, jolle ominaista on päivittäinen pakonomainen nukahtaminen paikallaan ollessa sekä unikohtaukset odottamattomissa tilanteissa, kuten syödessä, keskustellessa tai kävellessä.

”Tuolloin Suomessa oli noin 200 narkolepsiaa sairastavaa. Kukaan ei osannut sanoa, millä tavoin sairaus tulisi vaikuttamaan elämääni. Tiesin vain, että se oli parantumaton.”

Parantumattoman sairauden diagnoosi tuntui parikymppisestä tytöstä maailmanlopulta. Tuolloin sairauteen kuuluvat katapleksia- eli lihasvelttouskohtaukset olivat niin pahoja, että ne saivat hänet kaatumaan.

”Nuorena kaikki ovet olivat vielä auki. Mietin silloin, rajoittaisiko sairaus elämääni. Päätin kuitenkin, etten antaisi sen estää minua elämästä”, Paula kertoo.

Säännöllisyys avaimena normaaliin arkeen – kotona saattoi olla oma itsensä

Paula tarttui tuumasta toimeen ja mietti, minkälaisia järjestelyjä voisi tehdä, että normaali elämä luonnistuisi.

Hän oli maalaistalon tyttö ja maatalouslomittajan työ sopi narkolepsiaa sairastavalle erinomaisesti. Koska maatalouslomittaja työskentelee aamuin ja illoin, Paula saattoi levätä päivät.

Myös vapaa-aika piti miettiä uudestaan.

”Minä en voinut romuta ja ryypätä niin kuin muut nuoret. Sain sitten kipinän lavatanssimiseen. Se kun oli tosi mielekästä, ei siinä mitään muuta kaivannutkaan.”

Paula nukkui automatkat tansseihin ja sieltä kotiin. Ystävät tiesivät sairaudesta, joten nukahtelu ei herättänyt ihmetystä. Moni muu ei kuitenkaan arvannut, että nuorella naisella oli parantumaton neurologinen sairaus.

Säännöllinen elämä auttoi pitämään sen kurissa. Joskus se kuitenkin vaati uhrauksia.

”En mennyt paikkoihin, missä oli hauskoja ihmisiä, koska voimakkaat tunteet saattoivat laukaista katapleksiakohtauksen. En voinut myöskään osallistua esimerkiksi hautajaisiin”, Paula sanoo.

Kotona kaikki oli kuitenkin toisin. Sängyssä selällään hän saattoi katsoa tunnepitoisia elokuvia, kun kohtauksen tulo ei haitannut.

”Kotona sai sattua vahinkoja. Ei haitannut, vaikka heräisi naama ruokalautaselta”, Paula naurahtaa.

Riskiraskauden myötä rankkoihin äitiysvuosiin

Kun Paula oli 27-vuotias, alkoi hänen sisällään kasvaa uusi elämä. Raskaus oli yllätys ja Kouvolan terveydenhuollossa sitä pidettiin riskiraskautena. Paula lähetettiin Kotkaan, jossa hän oli käynyt neurologillakin.

Paulan katapleksiakohtauksiin käyttämien lääkkeiden oli todettu voivan aiheuttaa sikiövaurioita, joten ensin hän lopetti niiden käytön. Kohtaukset kuitenkin pahenivat huomattavasti ja niitä alkoi tulla koko alati.

Paula aloitti lääkityksen uudelleen, mutta syntymättömän lapsen tilannetta seurattiin koko ajan muun muassa lapsivesimittauksilla.

Pauliina-tyttö syntyi terveenä, mutta Paulalla alkoivat raskaat vuodet.

Lapsen isä oli paljon poissa kotoa, joten Paula huolehti tyttärestään pääasiassa yksin.

”Olin silloin vielä aikaisempaa väsyneempi. Siinä sitten lapsi imi tissiä, ja minä nukuin. Muistan, että toivoin aina, että tyttö kasvaisi nopeasti sen verran isoksi, että osaisi itse syödä ja käydä vessassa.”

Kasvaessaan tyttärestä oli monesti jopa apua. Esimerkiksi silloin, kun kotona kävi vieraita ja Paula sai katapleksiakohtauksen.

”Niiden aikana minä näen ja kuulen kyllä kaiken, mutten pysty liikkumaan, avaamaan silmiäni tai puhumaan. Tytär sitten selitti aina vieraille, että ’ei mitään hätää, äiti nukkuu siinä hetken ja tokenee sitten kyllä’”, Paula muistelee nauraen.

Käärmeitä sängyssä ja tunkeilijoita ovella – unihalvaukset toivat pelkotiloja

Kun maataloudella alkoi mennä huonommin, alkoi Paula miettiä muuta työpaikkaa. Hän opiskeli työn ohessa itselleen uuden ammatin ja lopulta päätyi puolustusvoimille varastonhoitajaksi.

Kun töissä alkoi unettaa, Paula meni vessaan avaimien kanssa, antoi itsensä torkahtaa ja heräsi, kun avaimet kilahtivat osuessaan lattiaan.

Yöt olivat Paulalle vaikeita. Hän sai kammottavia unihalvauksia, joiden aikana näki asioita, jotka eivät olleet todellisia.

Kohtauksen aikana Paulan oli hankala erottaa, oliko hän unessa vai valveilla. Pelkotilat olivat sanoinkuvaamattoman kamalia. Hän saattoi nähdä jonkun yrittävät asuntoonsa ja luulla käyneensä ikkunassa tarkistamassa asian.

”Tai sitten näin jotain elukoita”, Paula kertoo nauraen.

”Olen aina pelännyt käärmeitä. Saatoin nähdä, että sellainen oli sängyssäni, enkä saanut sitä pois.”

Jo toinen neurologinen sairaus

Seitsemän vuotta sitten Paula havahtui vessan peilin edessä siihen, että hänen kasvojensa toinen puoli roikkui. Naama tuntui muutenkin puutuneelta.

Paula soitti sisarelleen, mutta sisar ei saanut hänen puheestaan selvää. Paula puhui mielestään kuitenkin aivan selkeästi.

”Helena pyysi minua avaamaan ulko-oven, hän tulisi heti paikalle”, Paula muistelee.

Helena löysi Paulan lattialta makaamasta. Paula ei pystynyt puhumaan, suusta tuli pelkkää mongerrusta. Hän näki kaiken kaksoiskuvina ja näkökenttään ilmestyi myös omituisia sahalaitakuvioita.

Paulan diagnoosiksi tuli autoimmuunisairaus multippeliskleroosi eli MS-tauti – jo toinen parantumaton, neurologinen sairaus.

Paula ei lannistunut.

”Ei sen kuuleminen mitenkään pahalta tuntunut. Minulla kun on jo yksineurologinen sairaus. Ainut pelkoni oli se, kun sairaus voi pahimmillaan tehdä liikuntakyvyttömäksi, mutta minun sairauteni on hyvin hitaasti etenevä”, hän kertoo.

Tuet piti hakea itse, niitä ei kukaan tullut tarjoamaan

MS-taudin mukanaan tuoma uupumus on ollut Paulan mukaan suurin haitta.

Paula oli 53-vuotiaaksi kokopäiväisesti työelämässä, mutta jäi lopulta osa-aikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle. Hän haluaa kuitenkin yhä käydä töissä aina perjantaisin, kerran viikossa.

”Kasvatuksessani on korostunut se, että elämän ei tarvitse olla helppoa. Olen aina ajatellut, että töitä pitää tehdä”, Paula toteaa.

Ennen MS-taudin puhkeamista Paula oli hakenut erilaisia etuuksia narkolepsian vuoksi, mutta hän sai ne vasta MS-tautiin sairastumisen jälkeen. Paula kokee, että ne ovat olleet etuja ennen kaikkea narkolepsiaan.

”Saan sote-kortin kunnalta, jolla voi käydä töissä taksilla. Minun ei tarvitse ajaa itse autoa, enkä nykyään edes pystyisi siihen. Olen saanut myös hyvin pientä vammaistukea sekä kuntoutusta”, Paula kertoo.

”Se tieto piti itse hakea. Niitä ei kukaan neurologi tai Kela kerro sinulle automaattisesti”, hän jatkaa.

Kannattelijoina mies ja kissa

Paula on ollut nyt osa-aikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä kolme vuotta. Pauliina-tytär on jo 29-vuotias, ja Paulalla on uusi miesystävä. He asuvat eri osoitteissa, mutta mies on tärkeä osa Paulan elämää.

”Hän on ymmärtäväinen, eikä kaikkoa siitä, vaikka minä välillä vähän romahdankin”, Paula kertoo.

Miehen lisäksi myös Paulan kissa lämmittää hänen sydäntään. Kissalle voi puhua kaikki huolet vapaasti.

”Se ottaa aina autuaasti vastaan, olen minä sitten väsynyt tai mitä hyvänsä.”

Niin kauan kun on halua ja intoa, on elämää

Paula syö päivittäin kaksi pilleriä, jotka vievät katapleksiakohtauksen pois, ellei hän ole erityisen väsynyt tai hurmostilassa. Joskus kohtaus tulee kuitenkin.

Paulaa on aina vienyt eteenpäin halu osoittaa itselleen, että hän pystyy elämään, kuten kuka tahansa terve – ja kenties vielä tarmokkaamminkin. Siinä hän on onnistunut.

Kahden ammatin opiskelemisen, työelämän aktiivisuuden ja tyttären kasvattamisen lisäksi hän on muun muassa hypännyt laskuvarjohypyn ja rakentanut talon.

”Jos on ollut joku sellainen tilanne, että siitä on pitänyt selvitä – esimerkiksi, että haluan rakentaa talon – niin olen ajatellut, että jumakauta minulla on tämä narkolepsia, pieni lapsi ja työ, kyllähän minä tähänkin pystyn”, Paula nauraa ja jatkaa:

”Jos minä olisin terve ihminen, olisinko niin hulluun yritykseen edes lähtenyt.”

Joku voisi kysyä, että eikö 55-vuotiaan sairaan ihmisen voisi olla aika jo hidastaa.

Paula ei sitä allekirjoita.

”Minulla on yhä halua ja intoa tehdä asioita. Niin kauan kuin on niitä, on elämää”, Paula kiteyttää.

Lottovoittaja oli kateissa viikkokausia.

Seitsemän oikein löytyi lokakuussa 2013 Turun Länsikeskuksen Citymarketista ostetusta, valmiiksi täytetystä lottokupongista. Voiton saattoi lunastaa vain kupongin esittämällä.

Voitto oli suuri, seitsemän miljoonaa euroa.

Iltapäivälehdessä jo pohdittiin, oliko kuponki kenties mennyt hukkaan tai olisiko koira voinut syödä sen.

Kuka oikein viivytteli niin valtavan summan lunastamista?

Seitsemän oikein lotossa yllätti hääpäivänä

Itsenäisyyspäivänä 2013 Heikki ja Riitta Talo lähtivät turkulaisesta hotellista kioskille ostamaan limsaa ja nakkeja. Kuusikymppiset Talot olivat tulleet parin päivän minilomalle kotoaan Tukholman lähistöltä.

Oli heidän 35. hääpäivänsä.

Kioskilla Heikille tuli mieleen tarkistaa lottokuponki, jonka hän oli ostanut seitsemän viikkoa aikaisemmin käydessään Suomessa tätinsä hautajaisissa.

Täällä on isompi voitto, kioskin myyjä sanoi.

Kun summa myöhemmin selvisi puhelinsoitolla Veikkauksesta, turkulaisen hotellin käytävälle saattoi yhdestä huoneesta kantautua naurua ja itkua – ja jokunen kiitosrukouskin.

Heikki ja Riitta Talo ovat nimittäin vankasti uskossa. Heille oli päivänselvää, että lottovoitto oli lahja Jumalalta, ja sillä pitäisi tehdä hyvää muille.

Rahoilla on tähän mennessä muun muassa ostettu Turusta tila hengellisiä tilaisuuksia varten, hankittu erikoisvarusteltu ambulanssi Pohjois-Israeliin, rakennettu kirkko Etelä-Sudaniin ja autettu katulasten auttajia ympäri maailmaa, Filippiineiltä Romaniaan, Etiopiasta Brasiliaan.

Erityisesti kärsivien lasten auttaminen on Taloille tärkeää – oli jo ennen lottovoittoa.

Heikki Talo oli itsekin kerran sellainen.

Poika, joka putosi

Aralla pikku Heikillä oli synnynnäinen sydänvika ja jatkuvasti angiina. Sen lisäksi hän pelkäsi kuollakseen monia asioita, kuten aukeita ja korkeita paikkoja.

Turussa kodin lähellä sijaitseva rautatiesilta oli erityisen pelottava.

Erään kerran siitä piti taas mennä yli. Heikki tiesi, miten äitiä ärsytti hänen sairastelunsa ja pelkonsa, mutta silti hän hamusi äidin kättä.

Äidin mielestä poika oli jo niin iso, että hänen pitäisi uskaltaa kulkea sillan yli yksinkin. Siksi äiti ei tarttunut käteen vaan hermostui ja nosti Heikin kainaloiden alta sillankaiteen toiselle puolelle.

Heikki roikkui kauhuissaan tyhjän päällä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen äiti nosti hänet takaisin sillalle.

Mutta kyllä Heikki silti putosi, hitaasti, läpi nuoruusvuosien. Hän alkoi lääkitä pelkojaan alkoholilla teini-iässä. Se tie vei roskalaatikkoon – Heikki todella nukkui pahvinkeräyslaatikossa jonkin aikaa – ja lopulta ryöstöstä vankilaan 26-vuotiaana. Siihen tekoon hän sanoo itse olevansa syytön, vaikka pikkurötöksiä tulikin tehtyä.

Heikki on kertonut lapsuudestaan jonkin verran Riku Rinteen kirjoittamassa elämäkerrassa Talon tarina (Kuva ja Sana, 2016). Kaikkea hän ei halua muistella.

”Se äidin hulluus, siellä on niin paljon asioita…. Mä olen käynyt näitä terapeutin kanssa läpi, ja olen tietoisesti opetellut unohtamaan”, Heikki sanoo.

Vankilassa Heikki koki voimakkaan uskonnollisen herätyksen. Tuomionsa istuttuaan hän hakeutui Suomen Raamattuopistoon Kauniaisiin, rakastui Riittaan ja vei hänet vihille itsenäisyyspäivänä 1979.

Talojen yhteisiin vuosiin mahtuu aikoja, jolloin lottovoittoa olisi kipeästi tarvittu ihan omaan käyttöön.

Heikki koki vankilassa voimakkaan uskonnollisen herätyksen. © SUVI ELO

Elämä muovikasseissa

Heikki, Riitta ja heidän kaksi alakouluikäistä lastaan nousivat Ruotsin-laivaan 1990-luvun alussa ilman paluulippuja. Kaikki perheen tavarat oli sullottu muovikasseihin.

Pohjois-Pohjanmaalle Riitan kotiseudulle perustettu leipomo oli kaatunut heti laman alussa. Konkurssi tuotti voimakasta häpeää ja surua, sillä sekä Heikin että Riitan sukulaiset olivat taanneet leipomon lainoja.

Velkoja maksaakseen Talot myivät aivan kaiken, mikä vain kävi kaupaksi. Ruotsiin he päättivät lähteä, koska ulosotto olisi Suomessa vienyt palkasta niin suuren osuuden, etteivät he olisi pystyneet elättämään perhettään. Heillä oli ennestään siteitä Ruotsiin nuoruusvuosilta.

Tiukoilla he olivat kyllä Ruotsissakin. Elämä piti aloittaa melkein alusta, yksiössä kahden lapsen kanssa.

”Lapset keräsivät tölkkejä roskiksista, että saatiin maitoa tai makaronia”, Riitta kertoo.

Talot saivat onnekseen heti töitä siivousfirmasta, ja Heikki myöhemmin myös paikallisesta seurakunnasta. Riitalla oli jossain vaiheessa jopa kahdeksan eri työpaikkaa.

”Me tehtiin niin paljon työtä kuin jaksettiin, että saatiin velat maksettua. Se oli kauhea kunnia-asia”, Heikki sanoo.

Työt, vapaaehtoistyöt sekä raskas avustustyörupeama Venäjällä johtivat siihen, että Heikin terveys romahti ja hän jäi sairauseläkkeelle vain 41-vuotiaana.

Sydän jouduttiin lopulta leikkaamaan. Synnynnäinen vika eli aortan laajentuma eteni niin pitkälle, että Heikin valtasuoni oli halkaisijaltaan lähes kuusisenttinen. Nyt sen tilalla on muovia.

Sydänleikkauskaan ei ollut Heikki Talon elämän raskain kokemus. Ei liioin vankila tai konkurssi.

Pahin paikka oli vielä edessä.

Ilosta suurimpaan suruun

Kymmenen vuotta sitten Heikki ja Riitta odottivat maailmaan ensimmäistä lastenlastaan. Lapsi oli kovin odotettu, sitä oli toivottu tyttären perheeseen jo viisi vuotta.

Ensimmäinen puhelinsoitto sairaalasta oli riemullinen: tyttärentytär oli syntynyt.

Tunnin kuluttua puhelin soi uudestaan. Tytär pyysi rukoilemaan, sillä vauva oli lakannut hengittämästä.

Matildaksi sairaalassa kastettu tyttärentytär sai elää vain muutaman päivän.

”Sitä ei oikein käsittänyt. Ensin oli valtava ilo, joka muuttui valtavaksi suruksi”, Riitta sanoo.

Matildan hautajaisista jäi kuitenkin kaunis muisto, ja toivo jälleennäkemisestä lohduttaa isovanhempia.

Nykyään Heikin ja Riitan lapsilla on yhteensä yhdeksän lasta. Sen lisäksi Taloilla on asunut yhteensä 52 sijaislasta. He ryhtyivät sijaisperheeksi pian Heikin jäätyä sairauseläkkeelle, nähtyään Venäjällä liikaa kaltoin kohdeltuja lapsia.

Olisihan siinä ollut jo elämäntehtävää riittämiin, mutta lottovoitto eläkeiän kynnyksellä antoi Heikille ja Riitalle vielä yhden tehtävän.

Evankeliumintalon salissa on Suomen lipun rinnalla Israelin lippu. Heikki ja Riitta Talo ovat ohjanneet osan lottovoitostaan Israeliin; rahoilla on ostettu ambulanssi, tuettu sairaalan lastenosaston rakentamista, perustettu kirjakahvila sekä rakennettu leikkikerros betlehemiläiseen lasten päiväkeskukseen. © SUVI ELO

Lottovoittaja hankki itsellekin jotain

Kolme vuotta sitten Talot ostivat baptistiseurakunnan talon Turun keskustan kupeesta. Evankeliumintalon ja samannimisen yhdistyksen toiminta alkoi vuoden 2016 alussa. Heikki sanoo käyttäneensä rakennuksen ostoon, remonttiin ja nykyaikaisiin av-laitteisiin yhteensä noin miljoona euroa.

Talot etsivät omaa tilaa hengellisiä tilaisuuksia varten Ruotsin puolelta itse asiassa jo ennen lottovoittoa.

”Sen takia, kun Ruotsin kirkko ja valtion kirkko Suomessa ovat niin rappiolla. Kirkon oppi ei enää perustu Raamattuun, vaan liberalisoitumisen myötä se vääränlaisen suvaitsevaisuuden nimissä seuraa ajan muotivirtauksia”, Heikki sanoo.

Hän viittaa muun muassa siihen, että kirkon liberaalit hyväksyvät sukupuolineutraalin avioliiton.

Myös Talojen auttamistyö rajoittuu heidän hyväksymiinsä kristillisiin järjestöihin, kuten Patmos Lähetyssäätiöön. Lottovoiton jakamisessa ongelmaksi onkin muodostunut omaan maailmankatsomukseen sopivien välittäjien löytäminen.

Heikki haluaisi auttaa esimerkiksi Kongon lapsisotilaita, joiden kohtalo on järkyttänyt häntä. Avun saaminen perille asti kuitenkin mietityttää Taloja.

Vaikka suurin osa voitosta on määrä käyttää hyväntekeväisyyteen ja hengelliseen toimintaan, Talot ovat käyttäneet rahaa myös itseensä – ihan hyvällä omallatunnolla.

”Jumala tietää, millaista tekoa ihminen on. Ei Jumala ole semmoinen, ettei haluaisi meidänkin saavan nauttia siitä, mitä Hän on antanut. Ei Hän semmoinen diktaattori ole, että sä et itse saisi mitään”, Riitta sanoo.

Ostatteko te siis esimerkiksi kalliimpia vaatteita kuin ennen?

”Näyttääkö siltä”, Heikki kysyy ja nauraa.

”Kulta Katriinaa me juodaan niin kuin juotiin ennenkin. Vaikka kyllä mä käyn joskus hakemassa Heikille kauppahallista lohta leivän päälle”, Riitta sanoo.

Ja on Heikillä sentään yksi ”hullutus”, kuten hän itse sanoo. Hän näyttää siitä kuvan puhelimestaan: Chrysler New Yorker vuosimallia 1959. Keräilijältä ostettu, museorekisterissä.

Autokaunotar seisoo sille ostetussa tallissa Turussa. Heikki käy sitä välillä katsomassa ja taputtelemassa.

”Se on ainutlaatuinen”, Heikki sanoo. ”Ne on liian tavallisia tämmöiset Cadillacit ja muut.”

Annika Lassila oli ratsastamassa, kun kännykkä soi. Oli torstaiaamu, 26. lokakuuta 2017. Kello oli kymmenen. Puhelimessa oli Annikan ex-mies, Affuksi kutsutun Henrik Karl Alfredin isä, Greger Holmbäck.

Hän kertoi, että Dragsvikissä oli sattunut pari tuntia aiemmin onnettomuus. Tasoristeysturmassa oli kuollut kolme alokasta.

”Suojakilpeni meni päälle. Ajattelin, ettei meidän Affulle ollut varmaan mitään sattunut”, Annika kertoo.

Ratsastuksesta ei kuitenkaan tullut sinä aamuna enää mitään.

Hänen taluttaessaan hevosta talliin, puhelin soi toistamiseen. Nyt ystävätär itki, ja sanoi, että hän oli kuullut, että Affu oli todennäköisesti ollut onnettomuusautossa.

Annika ajoi tallilta kotiin pää kylmänä. Paha aavistus oli alkanut nousta mieleen. Tuolloin myös Affun pikkusisko, Leone, oli lähettänyt äidilleen tekstiviestin.

”Tytär kysyi jotain tanssivaatteisiinsa liittyen. Sitten hänkin kirjoitti, että Dragsvikissä oli sattunut onnettomuus. Vastasin hänelle vain kysymykseen tanssivaatteista”, muistelee Annika.

Kolmas puhelu tuli Annikan siskolta. Sisko itki vuolaasti.

Affuksi kutsuttu Henrik Karl Alfred. © TARJA JACOBSEN

”Siskoni sanoi, että hän oli varma, että Affu oli ollut onnettomuudessa. ”

Kotiin päästyään Annika meni nettiin. Loukkaantuneita oli viety Raaseporin ja Töölön sairaalaan. Hän soitti molempiin sairaaloihin. Kummankaan listoilta ei löytynyt Affun nimeä.

”Silloin tiesin, että Affulle oli käynyt huonosti. Päässäni kävi ajatus, ettei Affua ole enää olemassa”.

Aika pysähtyy

Tiedotustilaisuus oli kello 12.00. Siinä kerrottiin, että kaikille menehtyneiden omaisille ilmoitetaan.

”Meille ei oltu ilmoitettu. Toivomme heräsi. Oliko mahdollista, että Affu olisi hengissä? Epätietoisuus oli kamalaa.”

Kello 12.15 Annika soitti varuskuntaan ja kysyi poikansa kohtaloa. Toimistossa puheluun vastannut henkilö ei vastannut Annikan kysymykseen.

”Hän sanoi vain, että minulle tullaan soittamaan myöhemmin. Silloin aika pysähtyi.”

Takaisinsoitto kesti ja kesti. Kello 12.28 Annikan puhelin pirahti. Päällikkö, jonka titteliä Annika ei muista, sanoi: ”Osanottomme. Valitettavasti poikanne oli yksi menehtyneistä.”

”Samalla hetkellä minulle tuli reikä sydämeen.”

Annika on kirjoittanut kuvaan: ”Ihana hetki elämässä valapäivänä Dragsvikissä 19.8.2017.” © Annika Lassilan kotialbumi

Tiedotuskatkos

Annika putosi kuin valtavaan, mustaan aukkoon. Se aukko oli täynnä hätää, surua ja sokkia.

Ja ehkä juuri siksi tuntui niin raskaalta, että epätietoisuus Affun kohtalosta ehti kestää niin kauan.

Puolustusvoimilta kesti yli neljä tuntia ilmoittaa Affun menehtymisestä.

Jälkeenpäin he kuulivat, että Kokkolan lukiossa oli jo pidetty hiljainen hetki Affulle ennen kuin he lähiomaisina saivat tietää pojan kuolleen.

”Kaikki tiesivät Affun kuolemasta ennen meitä. Kukaan ei ottanut vastuuta tiedottamisen virheistä. Se tuntui kohtuuttomalta.”

Näin jälkikäteen Annika ajattelee, että oli kuitenkin hyvä, että hän sai enemmän aikaa henkiseen valmistautumiseen.

”Suurempi sokki olisi ollut se, jos ovelle olisi yhtäkkiä koputettu ja kerrottu, että poikamme on kuollut.”

Leone-pikkusisko oli Affulle tärkeä. 8-vuotias isoveli telmii 1,5 vuotiaan Leonen kanssa. © Annika Lassilan kotialbumi

Ihmiset kannattelivat

Seuraavana lauantaina sotilaspappi ja puolustusvoimien päällikkö tulivat heille kotiin. He toivat samalla Affun tavaroita.

Ensimmäiset päivät Affun kuoleman jälkeen heillä kävi paljon ihmisiä. Leonenkin luokkakaverit tulivat. Toivat mukanaan suklaata, sipsejä ja kauniita kortteja.

”Ihmiset kannattelivat meitä ihanasti.”

Kaksi päivää Affun kuoleman jälkeen Annika tapasi poikansa tyttöystävän ensimmäistä kertaa.

Affu yhdessä tyttöystävänsä, Hanna-Sofian kanssa. © Annika Lassilan kotialbumi

”Hän on aivan ihana nuori nainen. Meistä on tullut Affun kuoleman jälkeen läheisiä.”

Leone meni seuraavana maanantaina kouluun. Päälleen pikkusisko pisti Affun hupparin.

Vuonna 2010 otetussa kuvassa Affu kantaa Leonea reppuselässä. © Annika Lassilan kotialbumi

Vaikea käsittää

Affun ruumis tuotiin seuraavana keskiviikkona kappeliin.

”Oli ihanaa saada nähdä Affu, ja olla hänen vierellään. Hän näytti rauhalliselta.”

Poikaansa katsellessaan Annika yritti sisäistää, ettei Affu ollut enää kehossaan. Mutta sitä oli hyvin vaikea käsittää.

Affun rinnalle oli laitettu punavalkoinen Liverpool-jalkapallojoukkueen huivi, sillä Affu oli ollut kova Liverpool -fani.

”Pistin käteni Affun rinnalle ja puhuin hänelle. En muista kuitenkaan, mitä juttelin. Kaikki oli ohi tunnissa. Olisin halunnut viettää kauemmin poikani vierellä.”

Annika muistaa, että ruumisauton saattuematka oli kaunis ja koskettava.

”Affun kavereiden äidit olivat laittaneet kynttilöitä tienvarteen kilometrin matkan ennen Affun isän kotia.”

Hautajaiset

Annika, Affun isä ja Annikan nykyinen mies, Petri, järjestivät hautajaiset yhdessä.

”Se tuntui oikealta. Ketään ei jätetty yksin”, sanoo Annika.

Täydessä kirkossa oli yli 300 henkeä. Nuoria oli paljon.

”Affun kohtalo kosketti monia ihmisiä. Hän oli hyvin pidetty, vaatimaton ja ystävällinen kaikkia kohtaan”, kertoo Annika.

Arkkua peitti puolustusvoimien lippu. Presidentiltä ja puolustusministeriltä oli tullut adressi.

Tasavallan presidentin lähettämä suruadressi on kirjoitettu Henrikille. Läheiset tunsivat nuorukaisen Affuna. © TARJA JACOBSEN

Kirkossa kaikui Liverpool-joukkueen tunnuslaulu You never walk alone.

”Hautajaiset olivat kauniit – ja raskaat. Itketti kauheasti. Tuli suru muidenkin puolesta”, kuvaa Annika.

Muistotilaisuudessa Affun ystävä piti puheen. Annikan edesmenneen serkun tytöt lauloivat Robbie Williamsin Love My Life– ja Feel-kappaleet.

”Affu oli nuorempana tehnyt pahvista kitaran. Sillä hän soitti huoneessaan Feel-kappaletta innoissaan, niin että kuola valui”, naurahtaa Annika muistolle.

Tyhjyys

Hautajaisten jälkeen oli pelkkää tyhjää. Annika jäi kahden kuukauden sairauslomalle. Sen jälkeen hän yritti olla kokopäivätöissä. Mutta kuukauden jälkeen tuli stoppi. Hän jäi toiselle, pitemmälle sairauslomalle.

Kun Annika ikävöi poikaansa, hän kaipaa erityisesti heidän keskustelujaan. © TARJA JACOBSEN

”Elämässä ei ollut muuta kuin pimeyttä. Tuli tunne, että haluan luovuttaa.”

Työnantajan sairauskassa kustansi Annikalle kolmen kerran terapian.

”Mietin, muun muassa, että olinko tehnyt jotain väärin. Sitten tajusin, ettei luovuttaminen auttaisi. Affukaan ei olisi sitä halunnut, vaan olisi sanonut: Ja, pah, äiti. Elä elämää, kun sitä vielä on!”

Oli keskityttävä hyviin muistoihin. Mentävä eteenpäin. Surtava omalla tavalla.

Annika kiittää työnantajaansa. Seuraavan kevään ja kesän hän sai olla töissä 50 prosentin työajalla.

”Se auttoi todella paljon ja vaikutti jaksamiseen. Antoi aikaa suremiseen.”

Hevosesta turvaa

Annika vietti aikaa Affun isän kanssa hevostallilla.

”Koulutimme ravivarsaa ajoon. Siinä samalla puhuimme ja muistelimme Affua. Leonekin oli mukana. Tuimme toisiamme.”

Annikan hevonen, Lilly, on ollut hänelle parasta terapiaa. Tallilla Annika saa olla luonnon keskellä ja tehdä tuttuja juttuja. Hevonen tuo myös turvaa.

Lilly-hevonen on ollut Annikalle parasta terapiaa ja voima, joka on kantanut häntä läpi vaikeuksien. Suurena tukena on ollut myös Annikan nykyinen mies, Petri. © TARJA JACOBSEN

Annika liikkui muutenkin paljon. Polki pyörällä lumimyrskyssä ja kuunteli korvakuulokkeista musiikkia.

”Raavin haavani henkisesti vereslihalle. Suru pitää puskea läpi.”

Annikan päässä jyskytti kysymys: ”Miksi minä olin yksi niistä, joka menetti lapsensa.”

Jotkut kappaleet aukaisivat padot. Sellainen oli Rita Oran Anywhere.

”Sitä kuunnellessani ajattelen, että Affu ja minä karkaamme yhdessä pois tästä tilanteesta. Sitten David Guettan ja Sian Flames voimaannutti minut takaisin. Hymyilin kyynelten valuessa poskilla – ja poljin kovempaa.”

”Valitsin kiitollisuuden”

Affun hauta sijaitsee matkalla hevostallille. Se on täynnä kauneutta ja surua. Annika on käynyt haudalla päivittäin. Joskus neljäkin kertaa.

”Toisinaan menen haudalle itkemään. Sen jälkeen helpottaa.”

Kun olo on tuntunut liian rankalta, hän on joutunut pyöräilemään hautausmaan ohi. Annika on uinut syvissä vesissä, mutta ei ole jäänyt niihin rypemään.

”Ihmiset ovat kysyneet, olenko saanut nukuttua. Olen nukkunut elämäni sikeimmät unet Affun kuoleman jälkeen. Suru on myös fyysisesti raskasta.”
Suurena henkisenä tukena on ollut Annett-serkku.

”Olemme nähneet viikoittain ja puhuneet. Annetten avulla valitsin kiitollisuuden katkeruuden sijaan.”

Kiitollisuuden mistä?

”Olen kiitollinen siitä, että saimme pitää Affun elämässämme melkein 20 vuotta”, hän sanoo.

Ajatuksen voima on suuri. Sen suru on Annikalle opettanut. On iso merkitys, mitä ja miten asioista päättää ajatella.

”Monesti ajatellaan, että suru on mustaa ja elämä loppuu siihen. Ei se ole niin. Elämä jatkuu ja suremisen tapoja on monenlaisia”, tietää Annika.

Yksi hyvä tapa surra, on muistella.

Valokuvat muistuttavat elämän hyvistä hetkistä. Kuva Affun ylioppilasjuhlista. © Annika Lassilan kotialbumi

Muistoja

Tämä poika tulee pärjäämään. Hän ottaa asiat rennosti. Näin neuvolantäti sanoi viisivuotiaasta Affusta.

Valokuvissa hymyilee punatukkainen söpö poika, jolta puuttuu hampaita keskeltä. Affu oli esikoinen.

Annikan muistoissa Affu oli helppo ja elämäniloinen lapsi. Hän piti usein sylissään kuusi vuotta nuorempaa Leone-siskoaan. Kuvissa Affun silmät suorastaan säkenöivät. Hän oli ylpeä pikkusiskostaan.

Äiti ja Affu. © Annika Lassilan kotialbumi

”Luonteeltaan Affu oli herkkä, positiivinen ja lojaali. Hän oli niin vaatimaton, ja valoisa, kuin ihminen vain voi olla. Koskaan minun ei tarvinnut ottaa yhteen hänen kanssaan. Ainoastaan teini-iässä hän oli hiukan vetäytynyt.”

Annika ihaili poikansa tapaa nauttia elämästä. Usein poika sanoi äidilleen: otahan iisisti, älä stressaa.

Jalkapallo oli Affulle kaikki kaikessa. Nuorempana hän harrasti sitä aktiivisesti. Affu ehti käydä kolme kertaa Englannisssa katsomassa valioliigan pelejä.

”Kun Affu oli 15-vuotias, olin hänen kanssaan Englannissa kahdestaan. Menimme katsomaan Liverpoolin matsia Evertonia vastaan. Affu oli säästänyt rahaa matkaan jakamalla lehtiä. Hän pääsi näkemään suosikkijoukkueensa livenä täyden katsomon kannustaessa. Jokainen äiti toivoo, että oma lapsi saisi kokea sellaista onnea. Onneksi Affu sai.”

15-vuotiaalle Affulle oli suuri hetki, kun hän huomasi Englannissa Liverpool-pelin jälkeen tanskalaisen Jan Mölbyn, joka pelasi aikoinaan Liverpoolin joukkueessa. Affu tunnisti miehen, vaikkei ollut edes syntynyt miehen aktiivisina pelivuosina. © Annika Lassilan kotialbumi

Annika muistaa, että Lukiossa Affu muuttui sosiaalisemmaksi. Hän koki vanhojen tanssit ja penkkarit. Nuorella miehellä oli mielipiteitä niin politiikasta, uskonnosta kuin ruuastakin. Affu pääsi koulunsa kanssa käymään Afrikassa, Senegalissa.

”Se oli mahtava seikkailu.”

Ylioppilaskuvissa hymyilee onnellinen Affu.

”Ajattelin, että nyt on armeija enää käymättä. Valtio saa tehdä viimeisen silauksensa pojallemme”, Annika muistelee.

Hän kävi armeijassa katsomassa poikaansa.

”Ei Affu siellä tykännyt olla, mutta hän halusi käydä sen velvollisuudesta kunnialla läpi. Affun asenne oli aivan mieletön. Se oli mahtavaa nähdä.”

Miten kuljettajat jaksavat?

Miten Annika jaksaa nyt? Onko hän katkera?

”Ajatukseni eivät ole vihassa eivätkä katkeruudessa. Surun kanssa on ihan tarpeeksi.”

Hän miettii usein myös onnettomuuden nuorta autonkuljettajaa ja junan kuljettajaa.

”Kun puolustusvoimien edustajat kävivät kodissamme Affun kuoleman jälkeen, pyysimme heitä välittämään kuljettajille viestit, ettemme syytä heitä. Koimme tapahtuneen onnettomuutena.

Ajattelen, että kuljettajillakin on tarpeeksi kannettavaa loppuelämäkseen. Monesti olen miettinyt, miten he jaksavat. Että pitäisikö heihin ottaa yhteyttä?”

Annikan mielestä armeijan riskiarvioinnissa oli isoja puutteita.

”Totta kai puolustusvoimat olisi voinut suunnitella radanylityksen toisin. Parin kilometrin päässä olisi ollut turvallinen junanradanylityspaikka.”

Annika ei ole halunnut käydä oikeustaistelua.

”Raha ei toisi poikaamme takaisin. Keskityn hyvään energiaan.”

Annika Lassila, Leone ja Greger Holmbäck Raaseporissa, onnettomuuspaikalla 30.4.2018. © NINA LEPPÄHARJU

Viime talvena Annikan oli vaikeaa hengittää.

”En tiedä, johtuivatko hengitysvaikeuteni siitä, että Affu murskautui keuhkoistaan. Ehkä elin jollain tavalla symbioosissa Affun kanssa.”

Aina lähellä ja rakas

”Aina kun ajattelen Affua, tulen onnelliseksi. Tuntuu, että hän on edelleen elämässämme. Affun menetyksessä ei ole ainoastaan huonoa, siinä on myös paljon hyvää.”

Eräs äiti kirjoitti Annikalle, että Affun kuolema muistuttaa meitä rakkaudesta. Se on yhdistänyt niin monia ihmisiä.

Annikaa on kantanut myös tietynlainen lapsenusko ja Jumalan voima. Vaikka kulunut vuosi on tuntunut pitkältä, ja siinä on ollut vuoristorataa, elämässä on silti vielä hienoja asioita.

Kun Annika ikävöi poikaansa, hän kaipaa erityisesti heidän keskustelujaan.

”Affu on minulle edelleen ilontuoja. Usko siihen, että näen Affun vielä, auttaa.”

Huhtikuussa 2018 Annika, Affun isä ja Leone-pikkusisko matkustivat turmapaikalle.

”Tuntui oikealta käydä turmapaikalla. Se riitti meille. Oli helpottavaa saada tietää, että siinä kohtaa Affu hengitti viimeisen kerran. Se auttoi meitä suruprosessissamme. Se toi meidät lähemmäksi Affua.”

Kesämekkoja, palmuja, puutarhajuhlia, pitkiä työpäiviä, liikunnallisia harrastuksia ja matkustelua. Ne kuuluivat olennaisesti Tia Laurilan, 65, elämään Lanzarotella kuusi vuotta sitten.

Tia muutti Kanariansaarille vuonna 1989 ja sai työtä lanzarotelaisen lääkäriklinikan tulkkina.

”Vuoden sisällä koko elämäni muuttui. Erosin silloisesta aviomiehestäni ja neljän lapseni isästä. Ajattelin, että nyt jos koskaan on minun aikani toteuttaa unelmani ulkomailla asumisesta.”

Kielitaitoinen Tia löysi Lanzarotelta matkaoppaan töitä ja muutti ikuisen kesän saarelle. Isänsä hoiviin Suomeen jäivät Tian lapset, joista vanhin oli 16-vuotias ja nuorin viisivuotias.

”Olihan se raju elämänmuutos koko perheelle, etenkin näin jälkikäteen katsottuna. Minulle ulkomailla asuminen on kuitenkin tavallista. Pikkusiskoni muutti pysyvästi Ranskaan 19-vuotiaana, ja myös vanhempani asuvat nykyään Ranskassa. Perheeni on ollut aina menevää sorttia.”

Tia nautti elämästä uudessa kotimaassaan. Hän viihtyi työssään, sai paikallisia ystäviä ja rakasti lämmintä ja aurinkoista ilmastoa. Tian lapset vierailivat säännöllisesti äitinsä luona.

Tia koki elämässään täyskäännöksen jälleen vuonna 2012. Sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan.

Ensimmäinen sydänkohtaus Lanzarotella

Leutona tammikuun päivänä vuonna 2012 Tia tunsi itsensä poikkeuksellisen väsyneeksi kotonaan Lanzarotella. Päätä kivisti ja lihaksia särki.

Olo oli niin heikko, että Tia soitti aamulla lääkärinä työskentelevälle pomollensa.

Esimies huolestui heti, sillä Tia ei ollut pitänyt ainuttakaan sairauslomapäivää yli 20 vuoden työuransa aikana.

Tia uskoi väsymyksen johtuvan siitä, että hän oli tehnyt yli kymmenentuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa.

Esimies oli toista mieltä. Hän passitti Tian sydänfilmiin sairaalaan. Sitten alkoi tapahtua.

Tia muistaa vain sen, että kaikki kävi nopeasti. Yhtäkkiä häntä nostettiin paareilla ambulanssihelikopteriin, jonka määränpää oli Gran Canarian pääkaupunki Las Palmas.

”Olin tapahtumien nopeasta kulusta ja rauhoittavista lääkkeistä sen verran pökerryksissä, etten pystynyt ajattelemaan selkeästi. Muistan lentomatkan aikana olleeni lähinnä huolissani siitä, miten pilotti ja ensihoitajat mahtuvat istumaan ahtaassa helikopterissa.”

Sairaalassa Tialla todettiin sydänkohtaus, ja hänelle tehtiin kiireinen pallolaajennus. Leikkauksen jälkeen Tiaa pidettiin neljä viikkoa sairaalassa tarkkailussa. 59-vuotias Tia odotti pääsevänsä pian takaisin työelämään, mutta toisin kävi.

”Tajusin tilanteen vakavuuden vasta sillä hetkellä, kun lääkäri alkoi puhua minulle sairauseläkkeen hakemisesta. Hän oli sitä mieltä, että sydämeni ei kestäisi työelämään palaamista.”

Masennuksen oireita ja huono olo – Toista sydänkohtausta seurasi kooma

Lastensa houkuttelemana Tia muutti Suomeen kesällä 2013. Myönnetty sairauseläke vahvisti sen, että työelämään ei olisi enää paluuta. Kesä meni mukavasti mökkeillessä ja viettäessä aikaa lasten ja lastenlasten kanssa, mutta syksyllä Tian mieliala laski.

”Masennuin. En käynyt lääkärissä, mutta minulla oli selkeät masennuksen oireet. Oli vaikeaa tottua siihen, että valo vähenee ja ilma viilenee niin nopeasti.”

Pahimmat koettelemukset olivat kuitenkin vasta edessä. Tammikuussa 2014 Tia hakeutui lääkäriin huonon olon vuoksi. Lääkäri ei nähnyt syytä huoleen, ja hän passitti Tian kotiin. Muutaman viikon päästä Tia sai jälleen sydänkohtauksen.

Tia heräsi sairaalassa oltuaan koomassa useita päiviä. Lääkäri kertoi, että Tian sydän oli ollut pysähtyneenä 17 minuuttia. Ohikulkijan ripeä toiminta oli pelastanut kadulle tuupertuneen Tian hengen.

”Viimeinen muistikuvani on se, että lähdin kotoa kävelemään lähikauppaan.”

Toinen selviytymistaistelu koitti, kun Tia palasi kotiin kolmen viikon sairaalajakson jälkeen. Arki tuntui aluksi lähes ylivoimaiselta. Ulkona paukkui pakkanen, ihmiset olivat kiireisiä ja ystävät asuivat kaukana. Tiaa väsytti, ja pelko uudesta sydänkohtauksesta painoi mieltä. Tian elämässä ei ollut enää tietoakaan spontaaneista puutarhajuhlista tai espanjalaisesta puheensorinasta.

”Tunsin itseni yksinäiseksi. Ikävöin lanzarotelaista kulttuuria, jossa kuuluu asiaan jutella tuntemattomien kanssa. Tuntui tyrmistyttävältä matkustaa Suomessa julkisissa kulkuvälineissä, kun kukaan ei nostanut katsettaan puhelimen ruudusta.”

Elämän eteen tuoma pakollinen pysähdys pelotti.

”Olen aina ollut superaktiivinen. Yhtäkkiä minun oli pakko jarruttaa. Tuntui kuin olisin pudonnut tyhjän päälle.”

Sairaalasta kotiuduttuani olin niin väsynyt, etten jaksanut tehdä kuin ristisanatehtäviä.” © SAMPO KORHONEN / OTAVAMEDIA

Uusi työ tulkkina

Käänne parempaan tapahtui, kun Tia löysi levon rinnalle työtä. Hän näki kirjaston seinällä ilmoituksen, jossa Vantaan tulkkikeskus etsii tulkkeja.

Nykyään Tia on tulkkina asiakkaiden mukana esimerkiksi terveyskeskuksessa, sosiaalitoimistossa ja kahden erikielisen vanhemman pariterapiassa. Työtä Tia voi tehdä joustavasti päivänä tai kahtena viikossa oman jaksamisensa mukaan.

”Osittainen työhön palaaminen on ollut merkittävässä roolissa toipumisessani. Voin paremmin, kun tunnen itseni tarpeelliseksi. Kai se on luonteelleni tyypillistä.”

Kaikkein tärkein voimavara uuteen elämään sopeutumiseen on ollut Tialle hänen perheensä.

”Kaikki lapset asuvat lähelläni, tyttäreni Karolina aivan naapurissa. Parasta Suomessa on se, että voin olla mukana lasteni ja lastenlasteni arjessa.”

Sisukas asenne on ollut myös tärkeä tekijä Tian toipumisessa. Hän päätti, ettei luovuta.

”Sairaalasta kotiuduttuani olin niin väsynyt, etten jaksanut tehdä juuri muuta kuin täyttää ristisanatehtäviä. Ajattelin, että sekin on parempaa kuin sohvalla makaaminen. Menin eteenpäin pienin askelin.”

Kun masennus yritti tehdä paluuta, Tia keskittyi ajattelemaan positiivisia asioita. Hän etsi Suomen hyviä puolia. Iloa alkoi löytyä pienistä asioista: lanttulaatikosta, kuulaista syysaamuista ja suvun yhteisestä kesäpaikasta Kylmälässä.

Haaveissa paluu Espanjaan

Kun samaan aikaan sairastuu, jää pois työelämästä ja vaihtaa asuinmaata, juuri mikään ei pysy elämässä ennallaan.

”Muutos oli niin iso, etten ole vieläkään ihan kokonaan sopeutunut Suomeen. Neljännesvuosisata ulkomailla on pitkä aika. Lanzarotesta asumisesta ehti tulla iso osa identiteettiäni.”

Kun Tialta kysyy, houkutteleeko muutto takaisin etelään, hänen suupielensä kääntyvät ylöspäin.

”Haaveilen usein siitä, että muuttaisin takaisin Espanjaan. Lapseni vähän toppuuttelevat, kun vointini ei ole kovin vakaa, mutta olen tottunut pitämään oman pääni.”

Kanariansaarten sijaan Tia on katsellut asuntoja Manner-Espanjasta. Sinne on lyhempi matka ja edullisemmat lennot kuin entiselle kotisaarelle Lanzarotelle.

Yhdestä asiasta Tia aikoo pitää kiinni niin kauan kun lääkäri antaa hänelle luvan lentää. Joka vuosi tammikuun alussa Tia lentää Lanzarotelle ja palaa maaliskuun puolessa välissä nuorimman lapsenlapsen syntymäpäiväjuhliin.

”Paluu palmupuiden luo auttaa minua pääsemään yli pahimmasta pimeästä jaksosta.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 11/18.

Eron jälkeen Ari Savén tarvitsi uuden sängyn.

Yhteinen omakotitalo oli myyty, ja oululainen Savén oli muuttanut vuokralle rivitaloon. Parivuotias poika asui vanhempiensa luona vuorotellen.

Savén päätti ostaa parisängyn, jotta poika voisi nukkua vieressä isän luona ollessaan.

Eräs huonekaluliike mainosti jenkkisänkyjä. Savén päätti käydä vilkaisemassa, millaisia ne ovat.

Sitä ostosreissua hän sai vuosia myöhemmin katua.

Käteismaksu ei kelvannut

Huonekaluliikkeen yläkerrassa oli halpoja, parinsadan euron hintaisia jenkkisänkyjä, joista näki, että patjat olisivat äkkiä entisiä. Alakerrassa oli hienompia sänkyjä, mutta niillä olikin hintaa sitten jo melkein seitsemänsataa euroa.

Se ei kuitenkaan haitannut, sillä Savén oli säästänyt rahaa sänkyä varten. Hän halusi maksaa sängyn saman tien.

”Myyjä sanoi, että ei tätä voi käteisellä maksaa, vaan meidän pitää tehdä semmoinen tilisysteemi ja sun pitää ottaa Mastercard-luottokortti”, Savén kertoo.

Luottokortin ottaminen arvelutti Savénia, sillä hänellä ei ollut ikinä semmoista ollut. Mutta kaupat tehtiin. Aluksi Savén vain lyhensi ottamaansa luottoa, mutta alkoi sitten käyttää korttia muihinkin menoihin, ruokaan ja bensaan. Talous oli eron jälkeen tiukalla. Rakennusmaalarina työskentelevä Savén kykeni silti hoitamaan lyhennykset säntillisesti, kun luottoraja oli vain 700 euroa.

Pian pankki kuitenkin ilmoitti, että luottorajaa voitaisiin nostaa 1 500 euroon.

Sitten 2 500 euroon.

Noin viiden vuoden kuluttua sängyn ostamisesta Savénin luottoraja oli 5 000 euroa.

”Totta kai se kuulostaa houkuttelevalta, jos saat viisi tonnia rahaa käyttöön. Mutta se lähti lapasesta koko homma. Se oli semmoinen lumipallo, se pyöri ja pyöri ja kasvoi ja kasvoi.”

Kulutusluotolla pikavipit maksuun

Kun Savén ei enää pystynytkään hoitamaan luottoaan, pankki irtisanoi kortin ja ilmoitti, että viisi tonnia pitäisi maksaa heti takaisin. Tuntui aivan toivottomalta saada mistään sellaista summaa kasaan.

Ratkaisu ahdinkoon putosi eräänä päivänä eteisen lattialle.

”Postihan työntää tänä päivänä sen seitsemän lainatarjouspaperia, niitä tulee enemmän kuin mainoslehtiä.”

Savén otti Santanderilta 6 000 euron lainan, maksoi luottovelkansa pois ja alkoi lyhentää lainaa.

Ongelmana oli vain se, että vuodet luottokortin kaverina olivat opettaneet Savénille tietynlaisen tavan käyttää rahaa, ja nyt rahat eivät tuntuneet millään riittävän.

Tässä kohtaa Savén olisi kaivannut hyviä neuvoja. Niiden sijasta hän löysi netistä pikavippifirmat.

”Rupesin lainaamaan niistä satasta ja kahta ja kolmea. Sehän on se kierre valmis, kun otat yhdestä nettifirmasta, niin kohta pitää ottaa toisesta ja kolmannesta, pommittaa kaikki mahdolliset.”

Pian vippejä oli pitkästi toistakymmentätuhatta euroa, ja Savénia uhkasi ulosotto ja luottotietojen menetys.

Hätiin tuli sama pankki, joka oli aiemmin irtisanonut Savénin luottokortin. Nyt Savén kelpasikin kulutusluoton ottajaksi. Lähes 20 000 euron lainalla sai maksettua vipit pois.

Siitä on muutama vuosi, ja jälleen ollaan samassa tilanteessa: tuhansien eurojen pikavipit ovat hyvää vauhtia menossa ulosottoon. Sen lisäksi kulutusluottoa on vielä rutkasti maksamatta, ja Santanderilta myöhemmin otettua toista lainaakin reilut viisi tonnia.

Savén toivoo nyt, että olisi antanut luottotietojensa mennä jo edellisellä kerralla.

”Se olisi varmaan ollut parempi. Se kulutusluotto olisi jäänyt ottamatta ja mulla olisi ollut joku 15 000 näitä nettivippilainoja. Mutta ei sitä tullut ajateltua, siinä pyöri niin monta asiaa mielessä.”

Taakka, joka on kannettava itse

Loppuvuonna Ari Savén hakeutui Takuusäätiön asiakkaaksi ja pyrkii nyt velkajärjestelyyn. Tällä hetkellä hän on lomautettuna vakituisesta työstään maalarina. Töiden pitäisi pian jatkua, ja 57-vuotias Savén haluaa niitä myös tehdä, vaikka tietää, että iso osa palkasta tulee menemään velkoihin luultavasti eläkeikään saakka.

Vaikeasta tilanteestaan hän ei ole juurikaan jutellut.

”Eihän näistä viiti puhua kellekään. Ei tämä hävetä, mutta ei siitä apua ole. Mitä se muita kiinnostaa toisen rahahuolet, ihmisillä on omiakin rahahuolia. Se on itse kannettava taakka, kun sen taakan on itse järjestänyt.”

Arki sujuu jotenkuten, kun läheisestä kaupasta voi hakea päiväyksen ylittänyttä ruokaa. Pahimmalta tuntuu se, ettei pojalle ole antaa rahaa lasketteluun tai muuhun mukavaan.

Savén on miettinyt paljon sitä, miten hän on päätynyt velka-ahdinkoonsa. Eniten hän syyttää itseään, toiseksi eniten pikavippifirmoja.

”Ne tuhoaa monen ihmisen elämän.”

Omasta mielestään hän ei ollut mitenkään holtiton rahankäyttäjä vaan ihan tavallinen työssäkävijä, joka pystyi palkallaan maksamaan elämänsä. Menot pysyivät kurissa, kun rahaa käytettiin vain sen verran kuin sitä oli.

”Raha on varmaan erilaista semmoiselle, jolla on rahaa ja omaisuutta iät ajat ollut. Mutta kun joutuu sen rahan tuolta repimään väkisellä, ja se, mitä sää tienaat, on se sun omaisuus eikä mistään ole muuta tulossa, niin sitten kun saat vaikka viisi tai kymmenen tonnia rahaa yhtäkkiä, se hämärtyy se maailma ja ne tulee käytettyä sen kummemmin ajattelematta.”

Jälkikäteen on helppo viisastella, että Savénin ei olisi pitänyt ottaa koko luottokorttia eikä varsinkaan alkaa käyttää sitä päivittäisiin menoihin.

Mutta eihän hän sitä alun perin halunnutkaan. Hän oli vain eronnut mies, joka halusi itselleen ja pojalleen mukavan sängyn.

”Kai se olisi pitänyt jättää ostamatta. Vaikka kyllä se on hyvä sänky, mulla on se vieläkin.”

Tätäkö elämä on eläkeikään asti?”

Petra Haataja löysi itsensä vähän väliä näistä ajatuksista, tuijottamasta ulos ikkunasta kesken työpäivän.

Petra oli tuohon aikaan hiukan alle nelikymppinen asumispalveluja tuottavan yrityksen palvelupäällikkö.

Hän piti kyllä työstään.

Työssä sai olla mukana varmistamassa, että eri tavoin vammautuneiden ihmisten oikeus päättää asumisestaan ja arkensa sujumisesta toteutui. Pohjimmiltaan työssä oli kyse ihmisen kunnioittamisesta ja tasa-arvosta. Sellaisiin arvoihin oli helppo sitoutua.

Työ oli kuitenkin vähitellen muuttunut yhä hektisemmäksi. Asumispalveluita oli yhtiöitetty, ja alalle oli astunut kova kilpailu.

Petran rooliin päällikkönä kuului ratkoa monimutkaisia ongelmia. Asiat tulivat hänen pöydälleen, kun niitä ei oltu pystytty muualla hoitamaan. Siinä vaiheessa ne olivat yleensä jo isoja vyyhtejä.

”Kuormittavinta oli kuitenkin se, että uudistuksia tuli koko ajan. Kaiken piti tapahtua heti huomenna. Millekään ei ollut kunnolla aikaa.”

Noina vuosina hänen kolmesta lapsestaan kaksi tuli murrosikään. Keskimmäisen kanssa se oli erityisen haastavaa aikaa.

Ruuhkan keskellä Petran oli vaikea saada kiinni omista tunteistaan.

”Ihmettelin itsekseni, miksi mikään ei tunnu miltään. Minulla oli kelpo palkka, autot ja kesämökit. Oli koti, lapset ja hyvä mies. Kaikki oli hyvin, mutta silti tunsin koko ajan, että happi loppuu.”

Petran äiti näki tyttäressään uupumisen merkkejä ja antoi tälle jotain, jonka arveli kiinnostavan tytärtä.

Se jokin avasi polun, joka muutti Petran elämän.

Tie sikhiksi

Se jokin oli kirja kundaliinijoogasta.

Petra oli jo aiemmin kokeillut astanga- ja fitnessjoogaa, mutta ei löytänyt niistä kaipaamaansa henkistä ulottuvuutta.

”Niistä puuttui rauha.”

Nyt lukukokemus sai hänet toiveikkaaksi. Kundaliinijoogan filosofia tuntui vastaukselta sille, mitä hän oli etsinyt.

Petra hankkiutui kundaliinijoogatunnille. Kokemus oli käänteentekevä.

”Olin taivaassa: täynnä rakkautta ja täysin rentoutunut. Pystyin pysähtymään kehooni ja aloin kuunnella mieltäni ja hengitystäni.”

Intian maaseudulla naiset ovat edelleen sukujensa ohjailtavina. Dharam auttaa näitä naisia tulemaan kuulluiksi. © DHARAMIN KOTIALBUMI

Meditatiivinen kundaliinijooga toi Petralle henkireiän arjen oravanpyörään. Hän alkoi harjoitella sitä säännöllisesti, varhain aamulla ennen töihin menoa.

Yhdessä aamuharjoituksessa tuli vastaan runo, joka pysähdytti. Runossa sanottiin, että kaikki ihmiset ovat yhtä, samasta lähteestä peräisin, siskoja ja veljiä keskenään.

Se oli sikhien runo, Sielun laulu.

Petra kiinnostui sikhiläisyydestä ja alkoi tutkia sitä. Hän oppi, että sikhien mielestä ihmisen tehtävä on tehdä omalla käytöksellään ja teoillaan maailmasta mahdollisimman hyvä paikka kaikille.

”Juuri näin olin aina ajatellut. Ja nyt tälle löytyi nimi!”

Turbaani päähän

Vuonna 2009 Petra jättäytyi vuorotteluvapaalle ja opiskeli sen vuoden aikana kundaliinijoogaopettajaksi.

Myös Petran henkinen pohdinta tiivistyi valintaan: hän ryhtyi sikhiksi.

”En ole kovin uskonnollinen. Silti koin, että sikhit toteuttavat filosofiaa, joka tuntui luontaiselta. Halusin toteuttaa sitä käytännössä.”

Valinta näkyi ulospäin: Petra alkoi käyttää turbaania.

Valinta näkyi myös teoissa. Hän alkoi ohjata vapaa-ajallaan kundaliinijoogaa ja laittoi sen tuoton hyväntekeväisyyteen. Hän kouluttautui lisää, valmistui joogatanssin opettajaksi.

Vuonna 2012 hän sai sikhikasteen ja siinä uuden henkisen nimen, Dharam Nivas Kaur Khalsa.

Töissä oli yhtä hektistä kuin ennenkin, mutta Dharamista se ei enää tuntunut samanlaiselta oravanpyörältä.

”Olin saanut välineen, jolla pystyin säätelemään paineita. Ajatusteni painopiste oli muuttunut. En enää miettinyt, olenko riittävä, vaan aloin pohtia sitä, miten voin parhaiten toteuttaa olemassaoloni tarkoitusta.”

Oivallukset eivät kuitenkaan estäneet sitä, että elämä sellaisena kuin Dharam sen tunsi, katosi kahtena helmikuun päivänä 2014.

Suomessa nimilautakunta ei ole hyväksynyt dharamin koko sikhinimeä vaan version Dharam Kaur Waris. © SAMPO KORHONEN / OTAVAMEDIA

Päin seinää

Ensimmäinen sokki tuli aviomieheltä: tämä kertoi olleensa uskoton.

”Olin luottanut häneen kuin kiveen. Olimme olleet naimisissa siitä asti, kun olin 21-vuotias. Teko yllätti eniten siksi, että meillä oli aina ollut hauskaa yhdessä.”

Seuraavana päivänä Dharamilla oli töissä palaveri uuden esimiehen kanssa.

”En tarvitse sinua enää”, esimies ilmoitti.

Dharamista tuntui kuin hän olisi ajanut päin seinää. Hän sai päivän aikaa miettiä, miten reagoi uutiseen.

”Minä ja samaan tilanteeseen laitetut kollegani emme saaneet aikaa päätöksentekoon. Ihminen ei pysty shokkitilassa pitämään puoliaan.”

Dharam pohti asian riitauttamista, sillä irtisanominen olisi ollut laiton. Hän uskoo, että olisi voittanut oikeudessa. Prosessi olisi kuitenkin kestänyt liian pitkään.

”Onnistuin neuvottelemaan kohtuullisen korvauksen. Valitsin vapauden ja rahat.”

Mitä jää jäljelle

Kun ihminen menettää paljon, hän ottaa kiinni siitä, mitä jää.

”Aluksi päätin, että minun ei tarvitse selviytyä muusta kuin seuraavasta hetkestä.”

Sitten Dharam alkoi listata elämänsä saldoa. Jäljelle jäi monta hyvää asiaa: pitkä työkokemus, ystävät ympärillä, sairaanhoitajan koulutus. Oli toivoa ja mahdollisuuksia.

Tilanne toi myös oivalluksen.

”Kaikki mitä meillä on, on vain hetken lainassa, olipa kyse lapsista, omistuksista tai jostain, mitä on rakentanut.”

Vähitellen Dharam alkoi ajatella, että juuri näin pitikin tapahtua.

”Olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsivat kunnon potkun, ennen kuin uskaltavat toimia.”

Dharam nimittäin haaveili joogasalista ja ravintolasta, jossa varattomat söisivät ilmaiseksi. Toiminta olisi yhteisöllistä.

Ensin hän kuitenkin aikoi vetää henkeä ja selvittää ajatuksiaan.

Hän lähti viikkoja kestäneelle matkalle, jonka kohteeksi valitsi summanmutikassa Pohjois-Intian. Siellä hän tapasi amerikkalaisen kaverinsa intialaisen tuttavan.

Se osoittautui uudeksi elämänkäänteeksi.

Intiassa Dharamin koti on Khalsagarh-nimisellä maatilalla, jossa toimii myös sikhien pyörittämä hyvinvointikeskus. © DHARAMIN KOTIALBUMI

Kuin olisi tullut kotiin

Tuttava esitteli Dharamille Himalajan juurella sijaitsevan maatilan.

Vuorten reunustaman maiseman läpi kulki kivikkopolku, jonka päässä seisoi Muumitalon näköinen maatila. Se oli sikhien pyörittämä paikallinen hyvinvointikeskus.

”Minulle tuli siellä outo tunne. Kuin olisin tullut kotiin Lappiin. Näkymä oli kuin sielunmaisemani tuntureineen.”

Tuosta hetkestä on nyt neljä vuotta.

Sinä aikana Dharam on toteuttanut uuden nimensä merkitystä. Se tarkoittaa prinsessaa, joka löytää todellisen kotinsa kulkemalla henkistä tietä.

Dharamin tie johti muumitaloon.

Hänelle tarjottiin mahdollisuutta kehittää keskusta paikaksi, jossa autetaan etenkin naisia, vahvistetaan heidän voimavarojaan.

Dharam tekee keskuksessa myös sairaanhoitajan töitä ja auttaa ihmisiä huolehtimaan itsestään. Siihen kuuluu kaikenlainen oma-apu lasten kasvatuksesta ruukkupuutarhan perustamiseen.

”Tämän on vähän kuin Martta-toimintaa.”

Unelma joogasalista toteutui myös, sillä hän ohjaa keskuksessa kundaliinijoogaa.

Kesät hän asuu Suomessa ja tekee sairaanhoitajan töitä.

”Elämäni on nykyisin täysin muuta kuin olin ikinä osannut kuvitella.”

Intiassa Dharam tekee työtä naisten itsetunnon ja voimavarojen vahvistamiseksi. toimintaa voi tukea Facebookista löytyvän Khalsagarh Society Finland ry:n kautta. © DHARAMIN KOTIALBUMI

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkäri-lehdessä 10/18.

Selässä on tuore tatuointi, kuva timantista. Se muistuttaa Laura Rustholkarhua siitä, että arvokkaimmat aarteet hioutuvat kovassa paineessa.

Timantin vieressä on keijun kuva ja toisella puolella siivekäs hevonen, Pegasos. Jalkaan on ikuistettu nuottiavain ja tanssikenkä.

Jokainen kuva on osa elämäntarinaa, joka jakautuu selkeästi kahteen osaan: elämään ennen reumadiagnoosia ja sen jälkeen.

Viiltävää kipua, jäykkyyttä, väsymystä

Makuuhuoneen seinällä on poikittain kaksi verhotankoa. Niille on asetettu kolmisenkymmentä paria kauniita korkokenkiä. Niillä tanssitaan argentiinalaista tangoa. Nuorena Laura ei osannut edes perinteisiä lavatansseja, vaikka ajatteli niiden kuuluvan yleissivistykseen.

”Siksi päätin opetella ne ennen kuin täytän 30 vuotta.”

Hän ei ehtinyt. Kolmannen lapsen syntymän jälkeen Laura alkoi kärsiä äärettömästä väsymyksestä ja jäykkyydestä. Ranteita särki. Hän hakeutui terveyskeskukseen, eikä tyytynyt lääkärin toteamukseen, jonka mukaan pienten lasten äidit ovat väsyneitä.

”Minusta oireet viittasivat reumaan.”

Laura oli oikeassa. Tutkimuksissa hänellä todettiin sidekudosreuma, autoimmuunisairauksiin lukeutuva niveloireinen Sjögrenin syndrooma.

Oli vuosi 2003. Laura oli 29-vuotias, 8- ja 6-vuotiaiden sekä vastasyntyneen äiti.

Hän oli myös lähes liikunta- ja toimintakyvytön.

Laura ei kyennyt pukeutumaan ilman apua. Kaikenlainen liikkuminen tuotti valtavaa tuskaa. Viiltävin kipu oli ranteissa. Hän ei kyennyt avaamaan maitotölkkiä. Astioita putosi käsistä ja särkyi.

Kerran putosi vauvakin, mutta onneksi vain parikymmentä senttiä sängylle.

”Harrastin leipomista, mutta vuoteen en kyennyt tekemään yhtään taikinaa kipujen ja nivelten jäykkyyden vuoksi.”

Lauraa lääkittiin kortisonipistoksilla, mutta se ei hillinnyt ranteissa olevaa tulehdusta. Ne leikattiin. Ranteiden tueksi teetettiin myös yö- ja päivälastat. Arjen avuksi hankittiin liikuntaelinsairauksien apuvälineitä, kuten tartuntapihdit.

”Elämään piti asennoitua uudelleen. Liikeradat piti harkita ja toteuttaa hitaasti.”

Pahin vaihe kesti vuoden. Sen aikana Laura totesi, ettei kykenisi jatkamaan sosiaalialalla fyysisesti vaativassa lapsiperheiden perhetyössä. Hän päätti kouluttautua sosionomiksi.

Tanssin taikaa reuman sallimissa rajoissa

Laura oli toivonut kolmea lasta. Kaksi ensimmäistä oli syntynyt kahden vuoden välein, mutta kolmanteen tarvittiin lapsettomuushoitoja. Lauralla oli todettu lapsettomuutta aiheuttava munasarjojen monirakkulaoireyhtymä PCOS.

”Oli häkellyttävää mutta ihanaa, että diagnoosia seurasi kaksi yllätysraskautta.”

Neljäs ja viides lapsi syntyivät reumadiagnoosin saamisen jälkeen.

”Naputtelin toisella kädellä lopputyötä samaan aikaan kun imetin.”

Liikunta oli ollut osa Lauran elämää reuman puhkeamiseen saakka. Juoksemaan hän ei enää pystynyt, mutta ohitettuaan sairauden pahimman vaiheen hän päätti opetella vihdoin lavatanssit.

Seuratanssikursseilla hän totesi löytäneensä mieluisan liikuntamuodon.

”Päätin harjoitella niin kauan, että minusta tulee riittävän hyvä. Autolla ajaessa kuuntelin erilaista musiikkia, mietin askelkuvioita sekä laskin tahteja ja fraaseja. Kelasin tanssia jollain tasolla koko ajan. Teen niin edelleen.”

Laura päätti myös, etteivät perustanssit riitä. Seuraavaksi hän syventyi rock- ja swingtanssien maailmaan. Sitten hän osui argentiinalaisen tangon näytetunnille.

”Tiesin heti löytäneeni oman juttuni.”

Laura sanoo syntyneensä farkut ja tossut jalassaan. Niissä hän oli siihen asti tanssinutkin. Argentiinalaisen tangon kautta löytyi uudenlainen naiseuden maailma, korkokengät ja kauniit mekot.

”Tein huiman retken naisellisuuden maailmaan. Tango teki minusta myös entistä avoimemman ja varmemman.”

Laura treenasi keskimäärin seitsemän tuntia viikossa. Paitsi silloin, kun reumaoireet pahenivat.

Lääkkeistä luopuminen auttoi hyväksymään sairauden

Reuma ei parane. Sen hyväksyminen vei pitkän ajan.

”Torjuin ja kieltäydyin uskomasta. Tunsin vihaa, kiukkua ja aavistuksen itsesääliä. Miksi minä?”

Sellaisia hetkiä tulee vieläkin. Kun syksyllä ilmat kylmenevät, ilman kosteus lisääntyy ja tuulee, alkavat jäykkyys, särky ja sairaalloinen väsymys. Toisinaan nousee kuumekin. Oireet kestävät parista päivästä kuukauteen.

”On aina hirveää tajuta, etten pysty. Että minulla on sairaus, en ole aina toimintakykyinen enkä voi elää jatkuvasti omana itsenä.”

Sjögrenin syndroomaan kuuluvat myös silmien, suun ja limakalvojen kuivuus sekä syljen erityksen vähentyessä hampaiden reikiintyminen.

”Sairaus voi tulehduttaa sisäelimiäkin. En käytä juuri alkoholia, mutta maksani voi tulehtua kuten alkoholistilla. Se ei ole reilua.”

On olemassa riski, että oireiden pahentuessa Laura joutuu lopettamaan tanssimisen. Sitä hän kieltäytyy ajattelemasta. Sen sijaan hän venyttää annettuja rajoja. Hän käy tanssimassa tarvittaessa särkylääkkeiden voimalla.

”En anna sairauden määrittää elämääni. En elä sen ehdoilla enempää kuin on pakko.”

Joitain vuosia sitten hän kieltäytyi kortisonista.

”Siitä tulee tosi huono olo ja valtavasti painoa. Minuun ei pistetä sitä enää ikinä ellei henkeni ole vaarassa.”

Sjögrenin oireyhtymään kehitetty lääke ei sovi yhteen auringon kanssa. Laura luopui siitäkin, koska rakastaa aurinkoa ja lämpöä.

Milloin Laura sitten hyväksyi sairautensa? Suurin piirtein samaan aikaan, kun huomasi olevansa siitä kiitollinen.

Laura kuvitteli, että elämässä pärjää järkeilemällä kaiken fiksusti. ”Ei pärjää. Elämä on elämisen arvoista, kun sisin on auki.” © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Elämän opetuksen oivaltaminen

Leipomista ja ompelua. Marjastusta, sienestystä, pakastusta ja mehustusta. Alennusmyynneissä ravaamista.

Kodin ja puutarhan hoitoa. Lasten kuskaamista. Koti- ja kouluyhdistyksen toimintaan osallistumista.

Työtä ja opiskelua. Suorittamista.

Muunlaista elämää Laura ei tiennyt olevankaan.

”Tein asioita, koska se muka kuului asiaan. ”

Enää Laura ei edes silitä, ellei ole aivan pakko. Hän on opetellut makaamaan sohvalla ja ostamaan einesruokia. Laura kiittää elämänmuutoksestaan reumaa.

”Se pysäytti suorittamisen. Elämääni tulivat lempeys ja armollisuus itseäni kohtaan.”

Vuosien aikana on tapahtunut muitakin asioita, jotka Laura näkee nyt opetuksina.

”En enää käytä energiaa tapahtumien kyseenalaistamiseen tai niitä vastaan kapinoimiseen. Otan kaiken vastaan. Asioille löytyy merkitys elämän jossain vaiheessa.”

Lupa heikkouteen

Muutama vuosi sitten Lauran pitkä avioliitto päättyi eroon. Valtavan kriisin jälkeen hän osti rivitaloasunnon, johon suunnitteli tekevänsä pintaremontin kesän aikana.

”Siitä kesästä en muista juuri mitään.”

Ensin asunnosta paljastui vesivahinko toisensa jälkeen. Ensimmäinen löytö itketti, mutta neljännelle Laura vain nauroi. Samaan aikaan läheinen sairastui vakavasti.

”Tajusin saman kuin sairastuessa. Vaikka parhaani yritän, en voi vaikuttaa kaikkeen.”

Laura oli päivät töissä. Illat ja yöt hän remontoi. Ruokahalu katosi, ja pahimmillaan hän painoi 47 kiloa. Mutta jälleen Laura oppi.

”Tunnustin, että en pärjää yksin. Tarvitsen apua.”

Pian apua ilmaantuikin. Yhdellä ystävällä oli aikaa ja toisella taitoa.

”Oli vapauttavaa huomata, että minulla on lupa olla tosi heikko ja tarvitseva.”

Keijumainen asenne

Laura puhuu entisestä ja uudesta elämästä.

”Entisessä ajattelin, että elämässä pärjää järkeilemällä. Luotin ainoastaan siihen, mikä on pääni sisällä eli loogisuuteen, älyyn ja tekniseen toimintaan.”

Kokemusten jälkeen hän on opetellut aistimaan myös sydämellään.

”Kun sisin on auki, elämä on elämisen arvoista.”

Kaikki hänessä ei ole muuttunut.

”Olen edelleen sisukas ja jääräpäinen.”

Entä ne tatuoinnit? Nuottiavain ja korkokenkä kertovat tietysti intohimosta musiikkiin ja tanssiin.

Taru Pegasoksesta, siivekkäästä hevosesta, vetoaa Lauraan kauneudellaan ja lohdullisuudellaan.

”Se viestii ikuista elämää.”

Keiju on lempinimi, jolla muutama ystävä Lauraa kutsuu. Se on myös nykyinen asenne elämään.

”Siinä kiteytyvät ajatukseni elämisen keveydestä, ilosta, tanssista, lempeydestä ja tyttömäisyydestä. Tatuointi muistuttaa, etten saa hukata mielenlaadustani keijumaisuutta, vaikka minulla on viisi lasta, reuma ja olen 45-vuotias.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 11/18.

Facebookiin oli tullut kaveripyyntö. Marjut klikkasi sen auki. Kuvassa oli miehekäs mies armeija-asussa, kasvot päivettyneinä ja hampaat hohtavan valkoisina. Miten söpö ja lusunen, Marjut mietti ja hyväksyi kaveripyynnön.

Mies oli amerikkalainen kapteeni nimeltään Williams Deltufo. Marjut ihmetteli, mistä hän oikein tupsahti ja miksi hän halusi suomalaisen Marjutin Facebook-kaverikseen. Williams näytti olevan myös monen muun suomalaisen naisen kaveri.

”Hey beautiful! How are you doing?” ”Hei kaunotar! Mitä kuuluu?” mies kirjoitti Messengeriin. Keskustelu jatkui englanniksi. Ystävällisen oloisen miehen kanssa oli helppo jutella.

Mies kertoi heti paljon itsestään: Hän oli leski ja yhden pojan yksinhuoltaja. Vaimo oli kuollut synnytyksessä. Poika kävi yliopistoa, ja Williams oli itse rauhanturvaajana Afganistanissa.

Marjutkin kertoi itsestään. Hän oli vähän päälle kuusikymppinen. Taakse oli jäänyt juuri yksi suhde. Leski hänestä tuli yli kymmenen vuotta sitten. Hänellä oli lapsi ja lapsenlapsia.

Lemmekkäitä viestejä

Viestittely Williamsin kanssa muuttui hyvin nopeasti lemmekkääksi. Williams kertoi, kuinka ihana Marjut oli ja miten rakastunut hän oli tähän. Hän halusi pois Afganistanista sodan jaloista rauhalliseen Suomeen, josta hän oli kuullut niin paljon hyvää.

Hän halusi aloittaa uuden elämän Marjutin kanssa. Hän pitäisi tästä huolta.

Marjut oli aivan pyörällä päästään. Miehen sanat vaikuttivat häneen kuin huume. Mies kutsui häntä kuningattareksi, haniksi, babyksi. Marjut mietti, että jos suomalaiset miehet kirjoittaisivat noin ihania kirjeitä, maa olisi täynnä onnellisia naisia.

Rakastunut Marjut jäi koukkuun viestittelyyn. Sydän pompahti joka kerran, kun uusi viesti tuli. Mies kirjoitti aamuin ja illoin tultuaan partiolta. Hän kirjoitti, vaikka oli raskaan päivän jälkeen väsynyt ja nälissään. Jos hän lupasi kirjoittaa, hän ei koskaan rikkonut lupaustaan.

Ystävilleen Marjut ei kertonut Williamsista mitään. Kaikki tuntui niin utopistiselta. Miten tällaista voi ollakaan, hän mietti.

Marjutia kuitenkin vaivasivat Williamsin muut suomalaiset Facebook-kontaktit. Hän pyysikin miestä poistamaan nämä kaverit.

Puhetta rahasta

Rahasta mies alkoi puhua noin kuukauden viestittelyn jälkeen. Hän kertoi, että hänellä on hyvä palkka, mutta hän ei saa rahoja ulos Afganistanista. Nyt olisi kuitenkin tilaisuus saada miljoona dollaria Lontoon kautta Suomeen.

”Auttaisitko sinä, Marjut? Tarvitsen vain nimesi ja osoitteesi. Vannon, ettei sinun tarvitse maksaa lähetyksestä mitään”, mies kirjoitti.

Marjut antoi tietonsa. Kuvioon tuli mukaan myös diplomaattien kuriiripalvelu ja sen edustaja Mr Smith.

Pian sähköpostiin tuli ilmoitus ja pakettikortti, jota näyttämällä Marjut saisi noudettua rahalippaan. Sitä ennen hänen pitäisi maksaa 2 000 euron tullimaksu.

Marjut järkyttyi. Williams sai hänet kuitenkin vakuuttuneeksi siitä, että maksut jäävät tähän.

Mutta sitten Mr Smithiltä tuli sähköpostia: Tulli oli läpivalaissut paketin, ja Marjutia epäiltiin rahanpesusta. Hän joutuisi vankilaan, jos ei maksaisi 20 000 euroa.

Kauhuissaan Marjut laittoi viestiä Williamsille.

Mies toisteli, kuinka hän vihaa valehtelijoita ja pettäjiä, eikä hän ikinä huijaisi Marjutia. Hän jopa lähetti Marjutille kuvan Yhdysvaltain passistaan.

Marjut uskoi ja maksoi vaaditun summan.

Mies puhuu ympäri

Mr Smith ei jättänyt Marjutia rauhaan. Hän pommitti tätä sähköposteilla ja puheluilla. Paketti oli vielä jumissa tullissa. Rahaa piti maksaa lisää, jotta paketti saataisiin eteenpäin, ja jotta Marjut välttäisi vankilan.

Välillä Marjut ilmoitti Williamsille, että nyt tämä kyllä loppuu, mutta mies sai aina puhuttua hänet ympäri. Viestittely jatkui, vähemmän kiihkeänä tosin. Mies vetosi kiireisiin.

”Usko minua, maksa nyt vain. Saat kaiken vielä moninkertaisesti takaisin. Kohta olemme yhdessä.”

Marjut vaihteli pankkeja rahaa lähettäessään. Kerran hänet vietiin pankissa sivuhuoneeseen, ja kysyttiin, mitä paketissa oikein oli.

”Läppäri ja koruja”, Marjut valehteli.

Hän oli ahdistunut ja tuskissaan. Uni ei enää tullut ilman lääkkeitä. Hän yritti olla kuin ennenkin: harrasti liikuntaa, tapasi ystäviä, hoiti lapsenlapsiaan. Kukaan ei saisi tietää, mitä hänelle tapahtuu.

Viestittely tapahtui pääasiassa Messengerisssä tai Hangoutsissa. © TOMMI TUOMI / OTAVAMEDIA

Jossakin vaiheessa Marjut sai tarpeekseen Mr Smithin kiristyksestä ja uhkailusta. Hän teki kolme rikosilmoitusta, mutta poliisi ei puuttunut asiaan. Williamsiakin Marjut epäili, mutta mies osasi aina vetää oikeasta narusta.

Sitten asiat saivat yllättävän käänteen. Marjut pidätettiin epäiltynä osallisuudesta rahanpesuun, kun pankki puuttui maksusuorituksiin.

Poliisiasemalla tehtyjen kuulustelujen jälkeen asianajaja totesi Marjutille, että tämä oli joutunut ”nigerialaiskirjeen” uhriksi selittämättä kuitenkaan asiaa sen enempää. Kyse on Nigeriasta alkunsa saaneesta petosmuodosta, jolla pyritään keräämään rahaa lähinnä länsimaissa asuvilta ihmisiltä.

Siihen mennessä Marjut oli lähettänyt noin 150 000 euroa ulkomaille eri pankkitileille.

”Nyt ei enää yhtään”, poliisista sanottiin. He eivät kuitenkaan alkaisi tutkia asiaa, sillä heillä ei ollut resursseja moiseen.

Marjut oli menettänyt kaikki säästönsä.

Hänelle valkeni, että suuressa rakkaudessa olikin ollut kyse suuresta huijauksesta.

Mitään Williams Deltufoa ei ollut olemassakaan.

Häpeä, suru ja itseinho olivat äärettömiä. Hetkittäin Marjut ajatteli, että kuolemakin olisi parempi vaihtoehto.

Rakkaushuijaus paljastuu

”Miksi? Miksi? On täysin käsittämätöntä, miten saatoin antaa huijata itseäni sillä tavalla. Olin kuin ohjelmoitu robotti, kuin aivopesty. Miehen sanat tunkeutuivat aivoihini niin, etten kyennyt ajattelemaan järjellä”, Marjut sanoo nyt.

Koko iso kuvio paljastui, kun Marjut viime kesänä katsoi televisiosta MOT-ajankohtaisohjelman, jossa käsiteltiin netin rakkaushuijauksia. Ohjelmassa kerrottiin, miten varastetuilla Facebook-profiileilla esiintyvät huijarit vedättävät sepitetyillä tarinoilla ikäihmisiltä heidän rahansa.

Haastateltavana oli myös helsinkiläinen Tuula Visa, joka on eläkepäivillään omistautunut nettihuijareiden jahtaamiseen ja heidän uhriensa auttamiseen.

Marjut liimautui ruudun ääreen.

”Tunsin suurta helpotusta, sillä olin siihen asti luullut olevani ainut huijattu. Kuin taakka olisi pudonnut hartioiltani. Seuraavana päivänä soitin Tuulalle ja kerroin kaiken.”

Itsesyytökset piinaavat Marjutia yhä, ja mielialat ailahtelevat laidasta laitaan.

”Tuska on välillä aivan kauheaa. Olen köyhästä perheestä, tehnyt töitä koko ikäni ja säästänyt rahaa, että voisin eläkkeellä nauttia elämästä. Nyt joudun laskemaan joka sentin.”

Marjut tietää, että asiat voisivat olla huonomminkin. Jotkut naiset ovat menettäneet rakkaushuijareille kaikki rahansa, ottaneet pikavippejä ja joutuneet velkakierteeseen. Marjutilla on sentään koti ja pieni eläkkeensä.

Marjut ei ole vieläkään kertonut huijauksesta kenellekään muulle kuin Tuulalle, sillä häpeä on liian suuri. Tuulan kanssa hän juttelee puhelimessa liki päivittäin.

”En olisi enää järjissäni ilman Tuulaa.”

Alussa Marjutissa virisi toivo, että ehkä Tuula voisi auttaa häntä saamaan rahansa takaisin. Se on kuitenkin mahdotonta.

”Kaikesta huolimatta yritän ajatella positiivisesti. Ainakin minulla on vielä terveyteni jäljellä – sen arvoa ei voi laskea rahassa.”

Marjutin nimi on muutettu.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 1/19.

Sofia Renard, 17, näyttää lintumaisen hennolta, kun hän painaa korvansa kiinni iPadiin ja kuuntelee keskittyneenä Pikku Kakkosen Nimipäiväonnitteluja.

Hentous on kuitenkin vain silmänlumetta. Sofiassa on sellaista voimaa, että se on muuttanut ison ihmisjoukon elämän.

Paremmaksi.

Ensimmäiseksi hän muutti äitinsä Riitta Peltosen, 51, elämän.

Jokin on vialla

”Tunsin jo raskauden alussa, että kaikki ei ollut kunnossa. Minulla oli erilainen olo kuin aiemmilla kerroilla”, Riitta sanoo.

Odottaessaan Sofiaa vuonna 2001, Riitalla oli jo kaksi lasta. Amanda oli tuolloin seitsemänvuotias ja Alex kuusi.

Siihen aikaan Riitan sukunimi oli vielä Renard. Perhe oli muuttanut pari vuotta aiemmin Belgiasta Suomeen, kun Riitta oli saanut töitä Nokia Networksin teknisessä tuessa Tampereella.

Raskauden aikana otettiin ultrakuvia 11 kertaa. Yksikään rakeisista kuvista ei paljastanut sitä, mitä oli tulossa.

Pärjään kyllä

Sofia syntyi kuukauden etuajassa.

Synnytyksestä Riitta ei muista muuta kuin kätilön ilmeen, kun tämä tuli kapaloitu vastasyntynyt sylissään Riitan luo. Ilme oli hämmentynyt kuin ihmisellä, joka ei oikein tiedä, miten kertoisi huonot uutiset.

Riitta sai tytön syliinsä.

”Hänessä oli sama ihana vauvantuoksu kuin sisaruksissaan oli ollut. Katselin pieniä kasvonpiirteitä ja tuoksuttelin tyttöä. Sofia tuntui niin pieneltä ja hauraalta. Sillä hetkellä minussa syntyi voimakas rakkaus ja tarve puolustaa häntä.”

Kahden viikon ikäinen Sofia Riitan sylissä sairaalassa. Tyttö pääsi kotiin kolmen viikon ikäisenä. © Peltosen kotialbumi

Seuraava päivä toi järkytyksen. Sofia siirrettiin teho-osastolle. Silloin huoli ja pelko valtasivat elämän.

”En saanut koskea häneen moneen päivään. Sydämeni pamppaili koko ajan jännityksestä ja pelosta. Selviääkö tyttö? Mitä tutkimukset tuovat tullessaan?”

Ensimmäiset viikot Sofiaa tutkittiin sairaalassa intensiivisesti. Iltaisin Riitta meni kotiin ja kertasi miehelleen flaamiksi, mitä oli selvinnyt.

Mutta se mitä selvisi, ei ollut paljon. Sofian tilalle ei ollut nimeä.

Tytöllä oli poikkeavat kasvonpiirteet, epäsymmetrinen selkäranka, kuudet varpaat, peukalot alaspäin ja sydän oikealla puolella. Hän itki taukoamatta eikä syönyt. Kukaan ei osannut sanoa, mitä olisi odotettavissa.

”En osannut kertoa perheelle, miten paha tilanne oli. Ehkä se oli itsesuojelua, jolla kielsin tilanteen myös itseltäni.”

Sairaalan sosiaalityöntekijä valisti Riittaa, missä vaiheessa mitäkin vammaistukea kannattaa hakea ja milloin tytön eläkepaperit laitetaan vetämään. Tämä kaikki meni saman tien toisesta korvasta ulos. Riitta ei ollut valmis vastaanottamaan sellaista tietoa.

Kun Sofia pääsi sairaalasta kotiin, Riitta huomasi olevansa hyvin yksin.

Edellisten synnytysten kohdalla Belgiassa oli ollut aivan toisin. Ensimmäisinä viikkoina vieraita oli käynyt satoja – isoa osaa Riitta ei edes tuntenut.

Mutta nyt: ei vieraita, ei juuri edes puheluita. Hänet jätettiin rauhaan.

”Tuntui kuin minut olisi hylätty.”

Riitta tarrasi arkeen ja toimi kuin robotti. Hän hoiti Sofiaa, joka tuskin nukkui, itki koko ajan ja yökkäsi maidon.

Miehen oli vaikea hyväksyä Sofian poikkeavuutta, mutta sisarukset ottivat tulokkaan mutkattomasti vastaan.

Kun joku soitti, Riitta kertoi pärjäävänsä hyvin.

Kunnes hän eräänä päivänä murtui. Hätiin hälytetty sisko löysi Riitan lattialta itkemästä.

Perspektiivi muuttuu

Kun pahin sokki ja suru hellittivät, Riitta alkoi syyllistää itseään.

”Mietin pääni puhki, minkä virheen olin tehnyt raskausaikana, kun en ollut uskaltanut edes särkylääkettä ottaa.”

Sofia alkoi saada kotikaupunkinsa Nokian kustantamaa kuntoutuspalvelua muutaman kuukauden ikäisenä. Siitä tuli Riitalle käänteentekevä asia.

Kuntoutusohjaaja Tuula Holmström tuli heille kotiin jumppaamaan Sofiaa, mutta tuli samalla terapoineeksi Riittaa.

Siihen asti Riitta oli tuntenut olevansa ainoa maailmassa, jonka elämä oli tällaista. Tuula tunsi työnsä kautta suuren määrän kehitysvammaisten lasten perheitä ja sai Riitan vakuuttuneeksi, että tämä ei ole ainoa.

4-vuotias Sofia, 11-vuotias Amanda ja 10-vuotias Alex poseeraavat lähisukulaisille lähetettävää joulukorttia varten. © Peltosen kotialbumi

”Se oli tosi arvokasta ja muutti perspektiivini.”

Tuulan kanssa jutellessa Riitta alkoi hyväksyä tapahtunutta.

”Olin alkanut rakastaa Sofiaa heti kun hän syntyi, mutta kehitysvammaisuuden hyväksyminen vei aikaa.”

Vähitellen sen hyväksymisestä alkoi syntyä jotain suurempaa: ajatus uudenlaisesta tulevaisuudesta.

Sielultaan yrittäjä

Idea lähti hyvin arkisista huomioista.

Kuten: Miksi hänen on niin vaikeaa löytää tietoa vammaistuista silloin, kun tietoa tosissaan tarvitsee.

Tai: Miksi hän ei saa omaishoitajana Sofialle hoitopaikkaa edes lakisääteisten vapaapäivien ajaksi?

Riitta on sielultaan yrittäjä.

Hän oli 13, kun teki ensimmäisen kerran kauppaa torilla.

Kauppaopiston jälkeen hän oli perustanut ystävänsä kanssa vaateliikkeen teollisuusalueelle Raisioon. ”Olette hulluja”, heille oli sanottu. Mutta paikka oli oiva: kun miehet tulivat huollattamaan autoaan, he kävivät rouvineen samalla vaateostoksilla.

Yrittäjyys kangasteli Riitan mielessä myös Suomeen palatessa.

Sofian takia Riitan päässä alkoi muovautua ajatus, jota ei koskaan olisi syntynyt ilman tyttären kehitysvammaisuutta.

Aluksi Riitta tosin yritti jatkaa entistä elämäänsä.

Sofia oli 8-vuotias, kun hän juhli Riitan sylissä Alexin ripille pääsyä 2010. Samana vuonna avattiin Sofiakylä. © Peltosen kotialbumi

Vanha rooli ei sopinut

Kun Sofia kolmevuotiaana meni avustajan kanssa perhepäiväkotiin, Riitta palasi töihin tietoliikenneverkkojen pariin.

Työkaverit olivat mukavia, eikä työnantajallekaan ollut ongelma, että Riitta joutui usein viemään Sofiaa tutkimuksiin ja hoitoihin.

Silti Riitasta alkoi yhä vahvemmin tuntua, että hän ei ollut oikeassa paikassa.

Sama toistui vapaa-ajalla. Riitta alkoi taas seistä kentän laidalla poikansa jalkapalloharjoituksissa. Mutta ne arjen harmit, flunssat ja muut vastoinkäymiset, jotka puhuttivat muita, tuntuivat hänestä merkityksettömiltä.

Sofia oli muuttanut elämän mittakaavan.

Riitta ei tuntunut mahtuvan vanhaan rooliinsa.

Kaikki entinen meni

Sofia oli viisivuotias, kun hän sai diagnoosin: Rubinstein Taybi -oireyhtymän. Sen osuminen juuri Sofian kohdalle on ollut täyttä sattumaa. Rubinstein Taybi -sydrooma ei periydy vaan johtuu harvinaisesta geenivirheestä.

Sofia oppi ajan mittaan kävelemään, mutta puhumaan hän ei ole oppinut. Hän kommunikoi kuvakorteilla, tukiviittomilla ja GoTalk-ohjelmalla.

Sofian kasvaessa Riitta ymmärsi, että tyttö ei aikuisenakaan pysty asumaan itsenäisesti. Se ymmärrys sysäsi Riittaa toteuttamaan haaveensa yrityksen perustamisesta.

Kun Sofia oli kahdeksan, Riitta perusti Sofiakylä-hoivakodin kehitysvammaisille.

Sofia ei muuttanut vain elämän mittakaavaa ja äitinsä arvoja. Tyttö muutti äidin koko elämän.

”Sofian myötä kaikki entinen meni. Myös avioliitto lasten isän kanssa.”

Pari laittoi eron vireille viisi vuotta sitten. Ero on tavallinen tarina kehitysvammaisten perheissä. Kun kaikista avioliitoista kariutuu puolet, on määrä kehitysvammaisten perheissä vielä paljon suurempi.

Tämä on Riitan mielestä osittain yhteiskunnallinen ongelma. Se kertoo oikeanlaisen tuen puutteesta.

Ilman Sofiaa Riitta ei olisi tavannut myöskään nykyistä miestään ja yrityskumppaniaan Jussi Peltosta. Heidän tiensä kohtasivat työn merkeissä, sillä Jussi on hoivakotiyrittäjä ja vetää perheyritystään Hovikoti-ryhmää. Jussi auttoi Riittaa Sofiakylän käynnistyksessä. Viime vuosina heidän ystävyytensä kasvoi rakkaudeksi. Pari avioitui kaksi vuotta sitten.

Riitan perheeseen kuuluvat hänen lapsensa Amanda, 24, Sofia, 17 ja Alex, 23, sekä aviomies Jussi Peltonen ja tämän 8- ja 11-vuotiaat pojat. Riitan isot lapset ovat lentäneet pesästä. Amanda on jo itsekin äiti ja työskentelee Sofiakylässä. Alex opiskelee. © SARA PIHLAJA / OTAVAMEDIA

Hyvä leviää

Yhdeksässä vuodessa Sofiakylä on kasvanut merkittäväksi työllistäjäksi Nokialla. Palkollisia on 50, lisäksi noin 30 ihmistä tekee työtä osa-aikaisesti.

Riitta on halunnut rakentaa yrityksestä sellaisen pelastusrenkaan, jota olisi itse tarvinnut.

Se on myös paikka, jonne Sofia muuttaa asumaan, sitten kun on sen aika.

Vielä se aika ei ole tullut. Tiiviissä symbioosissa eläneet äiti ja tytär harjoittelevat kuitenkin erossa oloa.

Riittaa on nimittäin viime aikoina pyydetty puhumaan Sofiakylän ideasta ulkomaita myöten.

Yllättävin yhteydenotto tuli joulun alla Saudi-Arabian terveysministeriöstä. He pyysivät Riittaa osallistumaan kilpailutukseen maan kehitysvammahuollon suunnittelemiseksi.

”Kiitin kauniisti, ja selitin, että resurssini eivät riitä sellaiseen.”

Paljoon ne ovat kuitenkin jo tähän mennessä riittäneet. Sofia toi mukanaan niin jykevän rakkauden, että sen voimalla rakennettu Sofiakylä ei muuttanut pelkästään Riitan elämää oman näköiseksi. Sofian synnyttämä rakkaus on tuonut hyvää satojen ihmisten elämään.

Riitta Peltosen ja Sofian tarina Sydän oikealla puolella (Bazar) ilmestyy kirjana 22.2.

Valokuvaaja ja lehdistöneuvos Jorma Poudan ottama kuva Lasse Virénin kaatumisesta 10 000 metrin juoksussa Münchenin olympialaisissa  1972 on yksi hänen palkituista valokuvistaan.

Nyt Pouta kertoo, minne kuva katsosi:

Video: Miikka Järvinen / Otavamedia 2019

Jorma Pouta työskenteli kuvajournalistina vuosina 1965-2009 ensin Savo-lehden, sitten Savon Sanomien ja Lehtikuvan palveluksessa. Pisimmän rupeaman urallaan hän teki Seura-lehden kuvaajana.

Jorma Poudan kuvia on palkittu kotimaisissa tai kansainvälisissä valokuvakilpailuissa:

1971 Kunniamaininta Vuoden urheilukuva -kilpailussa: Ranskalainen aitajuoksija Guy Drut.

1972 III palkinto The World Press Photo Contest –kilpailussa Hollannissa: Israelin pääministeri Golda Meir.

1972 Vuoden urheilukuva Lasse Virénin kaatumisesta Münchenin olympialaisissa.

1973 II palkinto European Press Photo Unionin kilpailussa: Saksan liittotasavallan liittokansleri Willy Brandt.

1973 III palkinto European Press Photo Unionin kilpailu: Israelin pääministeri Golda Meir.

1981 Kunniamaininta Vuoden lehtikuva -kilpailussa: Kuvasarja IRA-aktivisti Bobby Sandsin pojasta.

1989 Vuoden urheilukuva: Hiihtäjä Marjo Matikainen Lahden MM-kilpailuissa.

1993 Vuoden urheilukuva: Kävelijä Valentin Kononen Stuttgartin MM-kilpailuissa.

1993 I palkinto Fuji Finland Press Awards -kilpailussa: Kävelijä Valentin Kononen.

Nykyään Anne Hirvonen, 47, kyykkää bodypumpissa 26 kilon tanko hartioillaan. Se on melkoinen saavutus. Kun Anne sairastui nivelrikkoon nelikymppisenä, eräs ortopedi totesi hänelle, ettei hän tulisi enää koskaan harrastamaan liikuntaa.

Diagnoosi tuli yllättäen, ja mullisti Annen identiteetin. Hän oli aina ollut monipuolinen liikkuja. Yhtäkkiä liikunta tuottikin kipua, eikä uuteen tilanteeseen ollut edes aikaa sopeutua.

Turvotusta ja kipua polvissa

”Olin ystävieni kanssa Helsingissä Tuomaan markkinoilla joulukuussa 2011 ja kävelin paljon mukulakivikatuja. Kun minun piti nousta portaita, en meinannutkaan päästä niitä ylös – niin turvoksissa ja kipeät olivat polveni.

Työterveyslääkäri totesi röntgenkuvat nähtyään, että minulla on nivelrikko. Polvinivelen ulkosyrjät olivat terveet mutta sisäsyrjät täysin tuhoutuneet.

Diagnoosi tuli aivan puskista, sairaus oli edennyt jo hyvin pitkälle. Minulla ei ollut ollut minkäänlaisia kipuja aiemmin, eikä taustalla ollut mitään vammaakaan.”

Ylipaino ja diabetes estivät leikkauksen – sitten ortopedilta hyviä uutisia

”Julkiselle puolelle hoitoon pääsyä odottaessani yritin kivusta huolimatta käydä jumpissa ja kävelylenkeillä. Palasin niistä itkien kotiin. Samaan aikaan tein kiireistä ja stressaavaa työtä Aalto-yliopistossa dekaanin assistenttina.

Ensimmäinen ortopedi, jonka julkisella puolella tapasin, totesi, että koska minulla on ylipainoa ja diabetes, minua ei leikattaisi. Hän sanoi, etten tulisi enää koskaan harrastamaan liikuntaa. Itkin vastaanotolla, että mitä minä sitten teen? Olen vasta 40-vuotias!

Vasta Töölön sairaalassa polvistani otettiin magneettikuvat. Toinen ortopedi antoi minulle elämäni takaisin: Hän totesi, että nivelkierukkani ovat täysin ehjät, ja että minua voitaisiin auttaa sääriluun osteotomialla.”

Leikkaus oli isompi kuin osasi odottaa

”Ennen leikkaukseen pääsyä elin pari vuotta kipujen rajoittamaa elämää. Kivut vaivasivat erityisesti öisin. En saanut nukuttua, mikä vaikutti mielialaan ja jaksamiseen.

Töissä kävin koko ajan, vaikka se vaati sinnikkyyttä. Jo pelkästään bussiin nouseminen oli vaikeaa, kun jalat eivät tahtoneet nousta, ja alaselkä oli jumissa.

Onneksi ystäväni eivät hylänneet minua. Keksimme muunlaista yhdessäoloa kuin lenkkeilyä.

Vihdoin lokakuussa 2013 minulta leikattiin vasen sääri ja marraskuussa 2014 oikea. Molempien leikkausten jälkeen kuljin kolme kuukautta kyynärsauvoilla.

Leikkaus oli iso – isompi kuin edes tajusin. Sääriluun osteotomiassa sääriluun yläosa liki katkaistaan ja väliin pannaan keinoluukiiloja. Asento tuetaan titaaniruuveilla ja levyllä. Näin korjataan virheasento, joka minulla kuormitti polven sisäsyrjiä.”

Laskimotukos yllätti

”Toisen leikkauksen jälkeen olin ehtinyt olla jo kaksi päivää töissä, kun jalkaani tuli syvä laskimotukos. Jouduin jäämään vielä kuukaudeksi sairauslomalle. Sitten tipuin saunanlauteilta. Sain ruhjeita ja mustelmia, mutta onneksi luita ei murtunut.

Keväällä 2016 sääreni leikattiin uudelleen auki ja niistä poistettiin kaikki titaani. Ajattelin, että vihdoin pääsen kuntoutumisen alkuun. Niin ei käynyt, sillä vasen jalkateräni alkoi kipuilla. Keskelle jalkapohjaa oli muodostunut hyytelörakko, joka painoi hermoa. Seurasi taas uusi leikkaus.

Se oli tuskastuttavaa. Tuntui, että minä vain junnaan – ja muiden elämä etenee.”

Nivelrikkoa vain harvalla – vertaistuki tärkeää

”En tuntenut ketään ikäistäni, joka olisi sairastanut nivelrikkoa. Oli ihana yllätys saada yhteys siskoni työkaveriin, jolle tehtiin sama leikkaus kuin minulle. Aloimme kirjoittaa toisillemme kirjeitä, siis ihan perinteisiä.

Halusin sairauslomalla tehdä jotain mielekästä etten masennu. Siksi hain opiskelemaan palvelumuotoilua. HUS:lle tekemäni lopputyö oli suunnitelma virtuaalisen vertaistuen rakentamisesta sairastaville. En silloin vielä tiennytkään, mitä opinnot myöhemmin poikisivat.

Kun palasin töihin, minua tuettiin hienosti. Työkykykeskustelussa keksimme yhdessä keinoja, miten kuntoutumistani edistettäisiin.

Sain apua myös kipuklinikalta, jonne onnekseni pääsin. Alussa minua pelotti käyttää jalkojani. En oikein siedä opioideja enkä muita vahvoja kipulääkkeitä. Kipuklinikan lääkäri etsi minulle sopivan lääkityksen.”

Luonto elvyttää ja voimaannuttaa Anne Hirvosta. © PEKKA NIEMINEN / OTAVAMEDIA

Personal trainer ja liikunnan iloa

”Olin päättänyt aloittaa liikunnan heti, kun voin. Syksyllä 2016 osallistuin työnantajan tarjoamilla kursseilla muun muassa yin-joogaan ja kehonhuoltoon. Laihdutin tiukan ruokavalion avulla 14 kiloa.

Jatkoin rankemmalla kurssilla, jossa tehtiin porrastreeniä ja muita sykeharjoituksia. Otin itselleni myös personal trainerin. Oli mahtavaa saada liikunnan ilo takaisin. Tärkeä osa kuntoutumistani oli myös osteopatia.

Leikkaus ja liikunta poistivat kivut polvista, ääriliikkeitä ja vääntöjä joudun kuitenkin varomaan. Tällä hetkellä minulla on kipuja alaselässä ja leikatussa jalkaterässä. Pärjään tulehduskipulääkkeillä.

Lopulta sairastumiseni johti myös ammatinvaihtoon. Kesällä 2017 Suomen Nivelyhdistys etsi hankevastaavaa hankkeeseen, jossa tuetaan työikäisten nivelterveyttä. Haussa oli ihminen, jolla on nivelrikosta omakohtaista kokemusta. Ajattelin, että tämä on kuin minulle tehty!

Jo samana syksynä aloitin työni Suomen Nivelyhdistyksessä. Vaihdoin vakituisen työpaikan 3,5 vuoden projektiin. Se tuntui oikealta. Joskus pitää vain uskaltaa.”

Artikkeli on julkaistu Kotilääkärissä 11/18.

Metsuri soitti toimitukseen ja kertoi löytäneensä metsästä kummallisen peltipalan. Savon Sanomien nuori valokuvaaja Jorma Pouta ja toimittaja kaasuttivat paikalle.

Pellinpala oli odotettua suurempi. Korkealta kuusen latvasta oli katkeillut oksia. Oli vain yksi vaihtoehto. Esine oli tullut alas taivaalta.

”Se oli silloisen Neuvostoliiton kantoraketin kuorta. Me vietiin metsuri lehden kustannuksella hotelliin asumaan, jotta tieto ei vuotaisi. Ukko asui viikon verran Hotellin Kallassa, toimitusta vastapäätä”.

Juttu ilmestyi ja sen yhteydessä kutsu lukijoille tulla ihastelemaan sirpaletta Savon Sanomien näyteikkunaan.

”Kaksi Suojelupoliisin miestä tuli vähin äänin ja vei sen pois. Laitoimme tilalle lapun, että sirpale on viety pois. Kaikkien piti olla niin rähmällään itään päin. Kansa katseli tyhjää ikkunaa, että jumankauta, te olette huijanneet.”

”Mutta tapaus kertoo jotain yleisön ja median välisestä suhteesta. Jos metsuri luottaa ja ottaa yhteyttä lehdistöön ennemmin kuin virkavaltaan, tällaista suhdetta ei pidä koskaan tärvellä.”

Metsuri Eino Halonen pitelee Neuvostoliiton kantoraketin palasta, jonka Jorma Pouta ikuisti Paukarlahdella 1967. Jorma Pouta / Otavamedia

Ehdot matematiikassa

Rakettiepisodin aikaan elettiin vuotta 1967. Koulua Jorma Pouta oli ehtinyt käydä keskikoulun neljänteen luokkaan asti.

”Matematiikasta tuli ehdot. Kerran suoritin, eikä ne menneet läpi. Siitä läksin töihin.”

Ikää oli 15–16 vuotta, kun Pouta astui ensi kertaa kuopiolaisen SVO-valokuvausliikkeen ovesta sisään.

”Olin kiinnostunut kameroista ja kuvaamisesta. En varsinaisesti ammattia ajatellut, mutta nälkä kasvaa syödessä.”

Pouta pyörittelee käsissään vanhaa filmikameraa, elämänsä ensimmäistä.

”Tämä maksoi 28 markkaa ja sillä tuli huvittavan näköisiä kuvia. Kaksi himmentimen aukkoa ja kaksi sulkijanopeutta, mutta tulipahan aloitettua.”

Sanomalehti Savon palstalta pisti silmään pieni ilmoitus, jossa haettiin lehdelle kuvaajaharjoittelijaa.

”Laitoin paperit vetämään ja tammikuun toinen päivä 1965 tuli kutsu. Jouduin heti kättelyssä kuvaamaan Kuopiossa tapahtuneita nylonsukkamurhia. Kolmantena päivänä päätoimittaja kutsui huoneeseensa. Ajattelin, että tässäkö tämä olikin, mutta se sanoikin vakinaistavansa minut.”

Ensimmäisestä kamerastaan Pouta maksoi 28 markkaa. Hän uskoo filmin paluuseen, koska kaikki vanha tulee taas muotiin. ”Kun CD tuli, julistettiin levysoittimen hautajaisia. Nyt Amerikassa ja Euroopassa painetaan hulluna vinyylilevyjä.” Tommi Tuomi / Otavamedia

Viren lankeaa

Armeijan jälkeen Pouta loikkasi Savon Sanomiin, jossa tutuksi tulivat tiukka työtahti ja kuvalaboratorion kemikaalihöyryt.

”Savon Sanomissa kaikki kuvat piti tehdä itse. Se oli kova koulu, ja ne, jotka sieltä on tulleet näihin hommiin, eivät säikähdä mitään.”

Kuopio vaihtui Helsinkiin 1971, koska Pouta oli saanut puhelun Lehtikuvasta, että valtakunnallisella kuvatoimistolla olisi paikka auki.

”Mulla oli Datsun Bluebird, matkalaukku ja kaksi pahvilaatikkoa, kun lähdin Helsinkiin”, Pouta muistelee.

Savolaiskuvaajan työt oli noteerattu jo aiemmin tiedotusvälineissä, mutta Lehtikuvan leivissä miehen maine kasvoi myös suuren yleisön keskuudessa.

Pouta laskee, että hänen tuotannostaan yhdeksän kuvaa on palkittu kansallisissa tai kansainvälisissä kilpailuissa.

Hänen tunnetuin kuvansa on Vuoden 1972 urheilukuvana palkittu otos kaatuneesta juoksija Lasse Virénistä Münchenin olympialaisissa 1972.

”Se on kautta aikojen eniten julkaistu valokuva Suomessa. Jos minulla olisi tekijänoikeudet kuvaan, Aatos Erkon perikunta olisi minulle kerrostalokaksion verran velkaa, mutta kuva on Lehtikuvan omaisuutta.”

Vuoden urheilukuva 1993 syntyi kyttäämällä. Stuttgartin MM-kisojen kävelijät kiersivät lenkkiä ja Valentin Kononen kaatoi vettä päähänsä aina samassa kohdassa. Pouta halusi ikuistaa pisaroiden kimalluksen auringossa tummaa taustaa vasten, ja onnistui. Jorma Pouta / Otavamedia

Kekkonen ja mysteerinaiset

Poudan uran varrelle mahtui lukemattomia kohtaamisia ja kommelluksia.

”Montrealin olympialaisista 1976 lennettiin Washingtoniin, jossa Kekkonen oli vierailulla. Illanviettoon suurlähetystössä osallistui myös nainen, joka oli koko ajan Kekkosen vieressä. Minä olin, että eikö tuo voisi siirtyä että muutkin pääsevät juttelemaan presidentin kanssa.”

Kukaan suomalaiskollegoista ei tunnistanut mysteerinaista. Asiaa tiedusteltiin lähetystön väeltä. Hän oli 1930-luvun kuuluisin lapsitähti Shirley Temple.

Temple oli itse asiassa lähetystövierailun virallinen emäntä, hiljattain päättänyt pestinsä Ghanan suurlähettiläänä ja aloittanut presidentti Gerald Fordin neuvonantajana.

Hieman vastaava tilanne sattui 1981, kun Mauno Koivistosta oli tullut Suomen presidentti. Juuri Seura-lehden remmiin astunut Pouta seurasi presidenttiä valtiovierailulle Pariisiin.

”Olin illalla menossa syömään ja treffit kollegoiden kanssa olivat hotellin aulabaarissa. Nappasin kameran olkapäälle ja tilasin hissin.”

Samaan kyytiin astui jumalaisen kaunis nainen.

”Pitkä, vaalea mimmi ranteet ja kaula täynnä kultaa. Hän hymyili ja minä hymyilin takaisin. Kun pääsimme alas, siellä oli kymmenen tv-ryhmää sojottamassa kameroillaan.”

Pouta likisti itsensä pieneksi vasten seinää. Paha aavistus sanoi, että nainen olisi pitänyt tuntea.

”Se oli näyttelijä Catherine Deneuve. Ei voi heti tulla mieleen, kun täältä takametsistä sinne lähdetään”, Pouta nauraa.

IRA-aktivisti Bobby Sandsin poika isänsä arkun äärellä toi kunniamaininnan Vuoden lehtikuva -kilpailussa 1981. Jorma Pouta / Otavamedia

Itkua ja naurua

Uransa pisimmän rupeaman Pouta teki Seurassa, jonka palvelukseen hän astui 1980-luvun alussa. Se oli lehdistölle lihavaa aikaa.

”Kaiken minkä pystyi perustelemaan, sai tehdä. Rahaa oli käytettävissä ja työnteko oli kaiken kaikkiaan vapaata.”

Seuran leivissä Pouta sai todistaa historian merkkitapahtumia. Kunniamaininta Vuoden Lehtikuva -kilpailussa 1981 heltisi valokuvalla Pohjois-Irlannista, nälkälakolla itsensä hengiltä näännyttäneen IRA-aktivisti Bobby Sandsin hautajaisista.

”Belfastin mellakat olivat kuumimmillaan. Menimme toimittajan kanssa paikalle. Lentokentältä otettiin taksi hotelliin. Jututimme matkalla kuskia, kuten aina.”

Kun Pouta ja toimittaja Hannu Toivonen olivat illalla lähdössä kaupungille, hotellin eteen ilmestyi kyytiä tarjoamaan sama kuljettaja.

”Kyselimme, mitä täällä tapahtuu ja missä. Kaveri osasi viedä täsmälleen oikeisiin paikkoihin. Kysyimme, missä täällä on turvallista, ja mies vastasi että hänen kanssaan. Hän kertoi olevansa IRA:n jäsen, istuneensa vuosia vankilassa ja tietävänsä kaiken.”

Bobby Sandsin hautajaiset keräsivät Belfastiin arviolta yli 100 000 ihmistä, mutta Pouta kiinnitti huomionsa pieneen poikaan, joka itki arkun äärellä äitinsä kainalossa. Bobby Sandsin poika suri kuollutta isäänsä.

”Päätin, että ei mitään yleiskuvia, vaan nyt keskityn pojan ilmeisiin, kun hän oli siinä haudalla.”

Kolmas sija World Press Photo -kilpailussa 1972 irtosi kuvalla Israelin pääministeri Golda Meiristä Helsingissä. Jorma Pouta / Otavamedia

Vakavien kohtaamisten vastapainoksi Seurassa vietettyyn kolmeen vuosikymmeneen mahtui paljon hulvattomia kokemuksia.

”Seura näkyi kaduilla. Ratsupoliisi King ratsasti Helsingissä pitkin Esplanadia, se oli tämä muusikko Erkki Liikanen. Kesällä, kun poliitikot olivat lomalla eikä mitään tapahtunut, toimittaja Isto Lysmä keksi, että mennään raviradalle testaamaan, kuka voittaa nopeudessa, ravihevonen, juoksija vai ralliauto. Ne olivat erittäin luettuja juttuja.”

Ikuinen journalisti

Eläkkeelle Jorma Pouta jäi Seurasta 29 vuoden jälkeen 2009. Mutta journalisti on aina journalisti, eläkkeellä tai ei.

”Se on verissä. Menen minne tahansa, niin katson heti että tuosta tulisi hyvä kuva. Se visuaalisuus, kun sen on kerran ammatikseen oppinut, ei se katoa mihinkään.”

Pouta tarttuu edelleen kameraan, kun hän lähtee luontoon, tai kun lapsenlapset tulevat kylään.

”Huomasin, että kun niitä lapsia rupeaa kuvaamaan, siitä tulee reportaasi. Kuvaan sitä, mitä ne touhuaa, ihan koko ajan”, Pouta nauraa.

Työhuoneen seinät on peitetty suomalaisen kuvajournalismin merkkihetkillä. Lasse Virénin ja Bobby Sandsin pojan valvovien silmien alle on varastoitu ruskeaan käärepaperiin paketoitu ote miehen elämäntyöstä.

Poudan oma suosikki on kuva Savonlinnan oopperajuhlilta 1967. Jorma Pouta / Otavamedia

”Tuossa on valmis valokuvanäyttely. Kuopiossa on ollut kahdesti ja Helsingissä kolme kertaa. Ei tarvitse kuin seinille nostaa. Mä ajattelin, että jos vielä Tampereelle saisi.”

Matkan varrella kameralle on taltioitunut tuhansia ja taas tuhansia kuvia.

”Kun suomalainen jää eläkkeelle, sitä kelaa, mitä on tullut tehtyä, niin minäkin. Olin ammatissa 44 vuotta ja neljä kuukautta. Sinä aikana tuli kuvattua 850 000 kuvaa.”

Arvio perustuu digikameran kuvalaskurin lukemaan muutaman vuoden ajalta.

”Jos olisin valottanut näitä keskimäärin 1/125 sekuntia per kuva, niin mulla olisi ollut työuran aikana tehokasta työaikaa yksi tunti ja 50 minuuttia. Siinähän pääsee jo Jorma Ollilan tuntipalkoille.”

Kirurgi Santhosh Jacob kaataa lasiinsa kylmää valkoviiniä ja retkahtaa vaimonsa viereen porontaljojen peittämälle sohvalle. Heidän kotiovensa ulkopuolella hehkuu Chennai, kuuma ja kostea miljoonakaupunki Intian niemimaan lounaisrannikolla.

”Rakastan ilmastointia”, hän sanoo.

Isäntä ottaa esiin valokuvan, jossa aurinko laskeutuu mereen. Etualalla on mökkilaituri, näkymästä aistii viilenevän suomalaisen kesäillan.

”Intiassa maisemat voivat olla jopa vielä kauniimpia, mutta niistä ei pysty nauttimaan ulkona.”

Ei siis ihme, että mies viihtyy Suomessa käydessään.

Mutta kaikella on hintansa.

”Kun meidät vihittiin viime kesänä Turun maistraatissa, niin vihkijä sanoi, että meidän pitää kohdella toisiamme yhdenvertaisesti. Sanoin Maarialle, että kuuntele edes häntä.”

Pariskuntaa naurattaa. Mutta lohkaisussa on totta toinen puoli: suomalais-intialaisessa liitossa pitää sopeutua kulttuurieroihin, puolin ja toisin.

”Maaria ei ole kasvanut talossa, jossa on neljä palvelijaa”, Santhosh kiteyttää.

Intia tyrmäsi

Kevättalvella 2014 ekonomiopiskelija Maaria Ajanko sai tarjouksen, josta oli vaikea kieltäytyä. Suomalainen mekaniikan ja elektroniikan sopimusvalmistaja Stera pyysi häntä business controlleriksi konsernin tehtaalle Chennaihin.

Maarian luvut Turun yliopistossa olivat loppusuoralla, joten vakituinen työ kiinnosti.

Kun työnantajakin oli tuttu, hän sanoi kyllä.

Ennen komennuksensa alkua Maaria kävi tutustumismatkalla. Ensi kosketus Intiaan oli tyrmäävä.

”Kaikkialla oli hemmetisti porukkaa, ja liikenne yhtä kaaosta. Kulttuurishokki oli niin täydellinen, etten pystynyt moneen päivään rekisteröimään muuta kuin järkytykseni.”

Kun hän aloitti työt Chennaissa kuukautta myöhemmin, kaikki sujui jo paremmin.

”Aivoni olivat kai alkaneet mukautua”, Maaria arvelee.

Maarian esimies palasi pian Suomeen, ja Maaria peri tältä paitsi kalustetun asunnon, myös sisäkön.

”Ensin ajattelin, että teen ruokani itse. Mutta pomoni muistutti, ettei sisäköstä haittaakaan olisi ja työllistäisin niin yhden ihmisen.”

Ratkaisu oli oikea.

”Oli ihanaa, kun hän valmisti ruuat eikä pyykeistä tarvinnut huolehtia.”

Suomen talvinen harmaus ei hätkähdytä Santhoshia. Helsingissä Maaria vei hänet Senaatintorille. MAARIAN JA SANTHOSHIN KOTIALBUMI

Ulkomaalaisena Intiassa

Kun Maaria saapui töihin, hänet otti vastaan elefanttikasvoinen Ganesha. Hindujen rakastaman jumalan patsas lepäsi alttarilla koristeellisen katoksen alla tehtaan edustalla.

”Joka perjantai se pestiin, sille vaihdettiin vaatteet ja annettiin ruokaa.”

Maarian tehtävänä oli valvoa, että yli 100 työntekijän tytäryhtiössä asiat sujuivat, kuten piti.

”Olin Suomeen palanneen pomoni silmät ja korvat, joskus myös suu.”

Hänet ylennettiin kehitysjohtajaksi.

Lounaansa Maaria sai syödä yksin – työpaikalla ei muodostunut ystävyyssuhteita. Intia on luokkayhteiskunta, ja Maaria poikkesi työtovereistaan asemansa puolesta.

”Myös elämäntyylimme olivat erilaiset.”

Sen sijaan Maaria tutustui expateihin, kaupungin ulkomaalaisiin.

Todelliseksi henkireiäksi osoittautui Hash, brittiupseerien Malesiassa 1930-luvulla perustama yhteisö, joka on levinnyt maasta toiseen yhdistämällä liikunnan ja hauskanpidon. Ilman Hashia Maaria olisi tuskin jäänyt Intiaan. Reilut pari vuotta sitten Maaria nimittäin lähti erään kerhoon kuuluneen Julian kanssa Chennain yöhön.

Vaivalloinen ystävällisyys

”Santhosh oli vetovoimainen”, Maaria muistelee ensi kohtaamista baarissa.
Tosin hän oli myös varattu.

”Kun tapasin Maarian ensimmäistä kertaa sinkkuna, hän oli todella viehättävä – tämä on varmaan viisain tapa vastata”, Santhosh sanoo.

He rakastuivat ja muuttivat yhteen Santhoshin asuntoon.

Ennen pitkää nuoripari teki ensimmäisen matkansa Suomeen.

”Kaikki tuntui heti aivan mahtavalta, jopa harmaan eri sävyt, kun ajoimme lentokentältä Turkuun 22. joulukuuta”, Santhosh muistelee.

Mutta suomalaisista ei ollut helppoa saada otetta.

”Ihmiset tuntuivat epäystävällisiltä. Sitten ymmärsin, että he olivat ujoja.”

Myöhemmät reissut ovat valaisseet ilmiötä lisää.

”Suomalaisilla ei ole pakkoa olla ystävällinen”, Santhosh kiteyttää.

Hänen mukaansa ystävällisyyden osoittaminen näyttäisi vaativan suomalaisilta usein vaivannäköä.

”Joten kun kohtaan ystävällisyyttä, ponnistelen siksi itse kaksin verroin vastatakseni siihen.”

Mikä Maariassa on suomalaisinta?

”Häntä ja kaikkia tapaamiani suomalaisia yhdistää ylpeys siitä, keitä te olette. Te tunnette itsenne, ja vaikka se omakuva olisi vähän tylsäkin, te ette häpeä sitä. Tämä piirre on hyvin viehättävä ja osoitus kansakunnan omanarvontunnosta.”

Rakkausliitto yhä poikkeus

Maarian työnantaja sulki Chennain tehtaan 2018. Nyt hän etsii töitä.

Viisumiongelmien välttämiseksi pariskunta virallisti suhteensa jo viime vuonna, mutta hääjuhlat ovat vielä edessä, niin Intiassa kuin Suomessa.

Maarian ja Santhoshin rakkausavioliitto on harvinaisuus Intiassa, jossa yhdeksän liittoa kymmenestä on vanhempien järjestämiä. Tosin keskiluokka on irtautumassa perinteestä.

”Puolet ystävieni liitoista on rakkausliittoja”, Santhosh arvioi.

”Mutta esimerkiksi sisareni toivoi järjestettyä liittoa. Hän näki miehensä ensimmäisen kerran 15 minuuttia ennen avioitumispäätöstä. En käsittänyt sitä silloin, mutta ymmärrän häntä nyt. He ovat onnellisesti naimisissa ja heillä on kaksi lasta.”
Toisin kuin monet intialaiset naiset, Santhoshin sisar ei jäänyt kotiin.

”Hän on tekniikan tohtori ja professori. Eli näinkin koulutetut ihmiset voivat hyväksyä järjestetyn liiton ja onnistua siinä.”

Chennain rannalla on pakahduttavan kuuma jopa pilvisenä päivänä. H. K. Rajashekar

Verhotut reidet

Maaria ei ole naimisissa aivan tavallisen intialaisen kanssa.

Santhosh on maan kastijärjestelmän ulkopuolella, koska hänen isänisänsä kääntyi kristinuskoon. Jacobien suku kuuluu piskuiseen sadantuhannen evankelisluterilaisen vähemmistöön yli miljardin asukkaan maassa.

Poikkeuksellista on sekin, että Santhosh on toista kertaa aviossa – Intiassa vain yksi liitto sadasta päättyy eroon. Ensimmäisestä liitostaan hänellä on 8-vuotias poika, joka asuu myös Chennaissa.

Lisäksi Santhosh on opiskellut Euroopassa ja hänellä on ollut länsimaisia tyttöystäviä.

Silti kulttuurierot ovat parisuhteessa läsnä päivittäin.

”Jos menemme ravintolaan, Santhosh ei juuri välitä saapua ajoissa. Sillä ei tosin ole niin väliä, jos meitä odottavat ovat intialaisia”, Maaria kertoo. ”Eikä tämä piirre harmita minua enää niin kuin ennen.”

”Hoputat jo aika ystävällisesti”, Santhosh nauraa.

”Intiassa muita kohtaan osoitetaan arvostusta kuittaamalla lasku, ei niinkään saapumalla ajoissa”, hän lisää.

Maarian arki Chennaissa on hyvin erilaista kuin Suomessa. Autolla ajamisesta kaoottisessa liikenteessä ei kannata haaveilla. Lenkille on viisainta lähteä caprihousuissa.

”Reiden puolivälin näyttäminen olisi jo vähän liikaa”, Maaria sanoo.

”Rakastan katsella naisia bikineissä eikä minulle olisi ongelma, jos heitä näkyisi Intiassa. Mutta sellainen pukeutuminen ei sovi useimmille intialaisille miehille”, Santhosh sanoo.

”Olen nähnyt, kuinka suomalaisnaiset nauttivat vapaudesta kävellä öisin ja riisuutua sukulaistensa edessä saunaan mennessään. Tuntuu pahalta, etten voi tarjota Maarialle Intiassa sellaista.”

Oma palvelija lapsena

Pariskunnan palveluksessa on sisäkkö ja autonkuljettaja, mutta tavaransa heidän tarvitsee järjestää itse.

”Maaria on kasvatettu siivoamaan jälkensä. Kun itse olin lapsi, minulla oli henkilökohtainen palvelija, joka toi ruokapöytään maljan vettä, jotta saatoin pestä käteni”, Santhosh muistelee.

Ennen 2000-luvun talouskasvua työvoima Intiassa oli aivan erityisen halpaa.

”Isäni oli virkamies, emmekä olleet valtavan rikkaita. Mutta meillä oli kaksi palvelijaa hallituksen puolesta ja kaksi omasta takaa.”

”En sano, että on oikein olla laittamatta tavaroita paikalleen, mutta en vain tottunut siihen lapsena, koska joku teki sen aina puolestani. Sama on jatkunut siihen asti, kunnes tapasin Maarian, ja osittain sen jälkeenkin.”

Santhosh katsoo edistyneensä.

”Jo se oli iso askel, että opin muutamien esineiden sijainnin kodissani. Nyt olen järjestänyt kahden huoneen tavarat.”

Myös Maaria on sopeutunut.

”En enää räjähdä joka kerta, kun Santhosh jättää jotain tekemättä. Joskus vain annan asioiden olla.”

Suomessa kaikki on toisin.

”Pidän aikatauluista kiinni ja elän muutenkin paikallisten normien mukaan”, Santhosh sanoo.

Mitä se tarkoittaa?

”Hänen pitää siivota”, Maaria sanoo.

Miksi ihmisen pitäisi kiinnostua sijoittamisesta? Eikö elämä ole liian lyhyt tuhlattavaksi rahan ajattelemiseen?

”Juuri siksi pitäisi, koska elämä on lyhyt. Sijoittaminen tuo vapautta”, sijoitusbloggari ja viestintäkonsultti Merja Mähkä, 41, väittää.

Sijoittamista ei tarvitse ajatella paljon, jos asia ei sytytä.

”Kun homman on saanut käyntiin, tunti vuodessa riittää. Sijoittamisen aloitukseen menee hiukan enemmän aikaa.”

Mähkä on huomannut ihmisten kanssa puhuessaan, että suurin ponnistus on juuri päätös aloittamisesta. Se helpottuu, jos selvittää itselleen muutaman asian.

Kannattaa laskea, paljonko on varaa sijoittaa kuukausittain. Summan ei tarvitse olla suuri, jo muutama kymppi auttaa alkuun.

”Sitten pitää tehdä itselle selväksi, että on sitoutunut sijoituksiinsa pitkäksi aikaa ja päättää, että ei panikoi, vaikka kurssit laskisivat.”

Vastapainoa vaikeuksille

Mähkä ei ole itse aina toiminut kuten nykyisin opettaa.

Oppinsa hän on tislannut Unna Lehtipuun kanssa kirjoittamaansa kirjaan Sijoittajaksi 7 päivässä. Siinä on kaikki, mitä maallikon tarvitsee tietää sijoittamisesta päästäkseen alkuun.

Mähkästä itsestään kuoriutui aktiivinen sijoittaja vasta keskellä elämänsä pahinta draamaa.

Hän oli tuolloin 35-vuotias ja tulossa äidiksi. Hän odotti kaksosia, mutta raskaus oli alusta asti vaikea. Se päättyi ennenaikaiseen synnytykseen ja toisen lapsen menehtymiseen.

Myös eloon jääneen lapsen alkutaival oli kivikkoinen.

Mähkä tarvitsi jo raskausaikana vaikeuksien vastapainoksi jotain muuta ajateltavaa.

Jotain, millä ei ollut mitään tekemistä vauvojen, tunteiden tai raskaan arkitodellisuuden kanssa.

Raha oli sopivan neutraali aihe, ja niin Mähkä uppoutui sijoittamisen maailmaan. Hän luki sijoitusoppaita, tutki osakekursseja, vertaili rahastoja – ja alkoi sijoittaa.

Sijoittamisen parissa askartelu oli yhtäältä pakoa vaikeasta tilanteesta. Mutta samalla se oli pitkospuut parempaan tulevaisuuteen.

”Ajattelin, että mitä tästä tuleekaan, ainakin kerään pesämunaa lapsille.”

Sitten tapahtui jotain, mitä Mähkä ei ollut osannut odottaa.

Hän innostui sijoittamisesta tosissaan. Miksi näin kävi, vaatii pidemmän vastauksen.

Isoukin perintö

Merja Mähkä peri satakuntalaisesta lapsuudenkodistaan kaksi asiaa: kulutuskriittisen asenteen ja sijoitussalkun.

”Vanhempani käyttivät rahaa harkiten. Heidän vakiovastauksensa toiveisiini Tampereen Sokoksen leluosastolla oli: ei osteta. Jos halusin hienonnäköisen tikkarin, piti ensin ajatella, haluanko todella maksaa siitä, minkä näköinen se on.”

Lapsuudenkoti oli keskituloinen, isä oli valtion leivissä poliisina ja äiti paikallislehden toimittaja. Erityisesti äiti oli harkitseva kuluttaja, joka lähti siitä, että harvoin on syytä ostaa mitään. Rikki mennyt korjattiin ja marjat haettiin metsästä.

Isänsä suvulta Mähkä peri kiinnostuksen osakkeisiin.

”Isoukki lahjoitti osakkeita jälkipolvilleen. Isäni innostui sijoittamisesta hiukan, mutta ei se kovin aktiivista toimintaa ollut.”

Pikku-Merja sai isältään lahjaksi joitain osakkeita. Niitä ei missään tapauksessa myyty kuluttamista varten. Uusia osakkeita hankittiin satunnaisesti.

Vaikka osakeomistuksista ei juuri puhuttu, ne kiehtoivat pikku-Merjaa.
”Muistan seuranneeni sanomalehdestä omistamieni yritysten pörssikursseja.”
Sitten muut asiat veivät mukanaan ja Mähkä unohti osakekurssit vuosikausiksi.

Täydellinen vapaus

Lapsuudenkodin eväillä Mähkästä kasvoi tarkan markan lapsi, jota raha kiinnosti.
Raha myös motivoi. Hän ei millään oppinut pyöräilemään, mutta kun isä lupasi 50 markkaa, tyttö oppi heti.

Aikuisena harkitseva rahankäyttö auttoi Mähkää asuntolainan lyhennyksessä.

Kolmekymppisenä se auttoi pistämään palkasta syrjään niin paljon, että kertyneen pääoman turvin hän pystyi reppumatkailemaan maailmalla puolitoista vuotta.

Niukasti eläminen ja säästäminen olivat siis tuttu elämäntapa, kun Mähkä äitiyslomalla alkoi perehtyä sijoittamiseen.

Suurin osa hänen tuolloisen osakesalkkunsa sisällöstä oli isältä lahjaksi saatua. Pieni osa oli hänen itsensä vuosien varrella tekemiä puolihuolimattomia hankintoja.

Kun hän äitiyslomalla alkoi toden teolla kiinnostua salkkunsa sisällöstä, sen arvo oli silloin noin 60 000 euroa.

”Aloin ensimmäiseksi haaveilla miljoonasijoituksesta, jotta voisin elää pelkästään sijoitusten tuotoilla.”

Se kuulosti hänen korvissaan täydelliseltä vapaudelta.

Hän käytti hanakasti erilaisia netistä löytyviä laskureita. Niillä voi laskea minkälaisen tuoton saa pääomalleen, kun kasassa on jokin tietty summa.

Merja Mähkä opettaa rahan käyttöä 6-vuotiaalleen.
”Käteisen katoaminen hankaloittaa tehtävää. Enää ei voi vedota siihen, että ei ole rahaa mukana, kun puhelimessa on maksusovellus.” Tommi Tuomi / Otavamedia

Halusin jotain muuta

Jo reppumatka oli ollut yritys keksiä, mitä muuta voisi tehdä työkseen kuin sitä, sitä mitä teki. Mähkä oli tuolloin iltapäivälehden uutispäällikkö.

Reppureissun jälkeen hän oli palannut samoihin hommiin.

Mutta nyt, äitiyslomalla, hauras uusi elämä vastuullaan, paluu entiseen oli alkanut tuntua yhä ahdistavammalta.

Kaikkein tärkein sijoitusinnon sytyttäjä oli juuri tämä tunne.

”Olin kyllästynyt työhöni ja työpaikan ilmapiiriin. Halusin jotain muuta. En vain tiennyt mitä se olisi. Mutta sen tiesin, että sen toteutuminen ei saa jäädä rahasta kiinni. Oivalsin, että sijoittaminen oli tuonut taloudellista liikkumavaraa, ja auttoi tekemään sellaisia päätöksiä kuin haluan.”

Ei yhden kortin varaan

Kun suomalainen haluaa rikastua, hän lottoaa. Se on tutkitusti meille mieluisin tapa tavoitella vaurautta, siitäkin huolimatta, että täysosuman todennäköisyys on yksi 18,6 miljoonasta.

Puolet suomalaisista pitää sijoittamista vaikeana ja kolme neljästä ajattelee sen vievän paljon aikaa.

Siksi me säästämme pääasiassa pankkitilille. Pörssiosakkeita omistaa 19 prosenttia ja rahasto-osuuksia 28 prosenttia suomalaisista.

Pörssikauppa on riskipeliä, koska omaisuus voi hävitä kurssilaskuun.

Tällaisia hetkiä on Mähkäkin kokenut. Hänen tällä hetkellä 300 000 euron arvoisesta osakesalkustaan haihtui syksyllä 50 000 euroa, kun kurssit olivat alhaalla.

”Pään piti silti pysyä kylmänä. Nyt tuo summa on jo tullut takaisin kurssinousussa.”

Pörssin nyrkkisääntö on, että sijoitukset tehdään vähintään seitsemäksi vuodeksi. Sinä aikana kurssit ehtivät taas nousta kuopasta.

Sijoittaessa riskeiltä voi suojautua monin eri tavoin.

Tärkeintä on sijoitusten hajauttaminen.

Tämä tarkoittaa lyhyesti sitä, että mitään ei laiteta yhden kortin varaan. Ei hankita yhdellä hetkellä vain yhden yhtiön osakkeita, vaan hankitaan eri toimialoilla toimivia yrityksiä, ja ostetaan niiden osakkeita eri aikoina.

Mitä tuleva Merja haluaa?

Kuinka nopeasti Merja Mähkä sai sijoitettua niin paljon, että uskalsi lähteä työpaikastaan?

”Palasin äitiyslomalta töihin, mutta jo neljässä kuukaudessa minulle kristallisoitui että lähden. Irtisanoudun, vaikka en tiennyt, mitä seuraavaksi teen.”

Rohkeuden toi lapsuudenkodista saatu osakesalkku, edellisten sukupolvien työ, eivät vielä itse tehdyt sijoitukset. Sijoituksia oli sen verran, että hän tiesi selviävänsä vuoden pari.

Uusi työpaikka ilmaantui kuitenkin yllättävän helposti, jo kuukaudessa. Siitä alkoi muutaman vuoden prosessi, jonka aikana hän vaihtoi pari kertaa työtä ja oppi paljon uutta. Lopulta hän uskalsi perustaa oman yrityksen.

Sijoittamisesta tuli muutosvoima.

”Tässä kävi niin, että taloudellinen liikkumavara toi rohkeutta siirtyä eteenpäin, ja se vei elämää parempaan suuntaan.”

Monet Mähkän sijoitustavoitteista ovat muuttuneet.

Enää hän ei haaveile siitä, että voisi elää pelkästään sijoitusten tuotoilla. Työ on nykyisin niin kiinnostavaa, että hän ei haaveile edes lyhyemmästä työviikosta tai varhaisemmasta eläkkeestä, jonka sijoitukset tekisivät mahdolliseksi.

Miksi hän siis enää sijoittaa?

”Se tuottaa iloa.”

Sitä paitsi tällä hetkellä ei voi tietää, mitä 20 vuoden kuluttua pitää arvossa. Tämän Mähkä on oivaltanut taloyhtiön lenkkisaunassa.

”Juttelen siellä naapurin eläkeläisrouvien kanssa heidän kokemuksistaan ja vaivoistaan.

Välillä joku heistä uhoaa myyvänsä vaikka asuntonsa, että pääsisi yksityiselle lonkkaleikkaukseen. Minä varaudun nyt asioihin, joita tuleva Merja ehkä tarvitsee. Se voi olla lonkkaleikkaus. Tai uusi matka maailman ympäri.”

Jälleen yksi päivä ilman edistystä.

Tuula ja Paavo Tohmola katselivat raskain mielin tytärtään, joka näytti kovin hauraalta göteborgilaisen sairaalan valkoisen peitteen alla. Kolmekymppisen potilaan rintakehä nousi ja laski hengityskoneen avustamana. Oli lokakuu 2002.

Nuorena Volvon tehtaalla Göteborgissa tavanneet vanhemmat olivat perustaneet perheen Ruotsissa. Nyt heidän ainokaisensa Susanna oli ollut koomassa jo kuusi vuorokautta, eikä kukaan tiennyt, heräisikö hän enää koskaan.

Vanhemmat päättivät lähteä siltä päivältä kotiin. Silloin tapahtui jotain, mitä he olivat hartaasti odottaneet.

Susanna avasi silmänsä.

”Äiti, äiti”, hän sanoi ja alkoi itkeä.

Loppukesästä 2003 otettu kuva on Susannalle tärkeä, koska se on hänen ja isän viimeinen yhteiskuva. Lokakuussa 2002 Susanna ei kyennyt edes hengittämään omin avuin. © HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN / OTAVAMEDIA

Elinaikaa luvattiin vain tunti kerrallaan

Viikkoa aiemmin Susanna oli tullut sairaalaan ambulanssilla. Hän oli kärsinyt jo pitkään selkä- ja pääkivuista, jotka olivat lopulta yltyneet sietämättömiksi.

Susannan tavannut lääkäri oli antanut tälle kortisoni- ja morfiinipiikin ja kehottanut lähtemään kotiin. Vanhemmat pelkäsivät, että yksin asuvalle Susannalle sattuisi jotain. He hakivat tyttärensä luokseen yöksi.

Aamulla pelot kävivät toteen, kun äiti ei enää saanut Susannaa hereille. Tytär oli saanut aivokalvontulehduksen, jota oli seurannut verenmyrkytys ja ristiselkään kehittynyt mätäpaise. Sairaalassa hänen sydämensä pysähtyi kahdesti, ja lopulta hän vajosi koomaan.

Lääkärit antoivat Susannalle elinaikaa vain tunti kerrallaan.

Koomasta heräämistä seurasi pitkä leikkaus. Vanhemmat saivat kuulla uutisen, jota potilaalle itselleen ei heti kerrottaisi.

Susanna oli halvaantunut kaulasta alaspäin.

Diagnoosi murensi iidentiteetin

Viikkojen ajan Susanna kärsi kovasta kuumeesta, aistiherkkyydestä ja näköhäiriöistä. Koska syöminen ei onnistunut, 168-senttinen Susanna kuihtui 40-kiloiseksi.

Pahinta oli, että sairastuminen oli pyyhkinyt muistista parin kuukauden tapahtumat. Lastentarhanopettajana työskennellyt Susanna oli täysin vanhempiensa ja ystäviensä kertoman varassa.

Halvaantumisesta kertominen ei mennyt hyvin.

”Tunnetko tämän?” lääkäri kysyi tökkiessään piikillä Susannan jalkoja.

”Ethän sinä edes pistänyt!”

Lääkäri yritti selittää, minkä takia Susanna ei tuntenut hänen pistojaan. Susanna suivaantui ja ilmoitti, ettei todellakaan ole halvaantunut.

”Minä pystyn kävelemään!”

Susanna kirjasi tavoitteensa paperille

Vuoteenomana maatessaan Susanna päätti, ettei jäisi loppuiäkseen muiden armoille. Toivonkipinä syttyi, kun vasen käsi alkoi toimia. Hän sai raapustettua tavoitteensa paperille:

Haluan pystyä seisomaan ja kävelemään.

Haluan tanssia ja palata itsenäiseen elämään.

Vaikka lääkärit sanoivat, ettei Susanna enää kävelisi, fysioterapeutti uskoi kuntoutettavansa mahdollisuuksiin. Kyyneleet kihoavat Susannan silmiin, kun hän muistelee nyt 15 vuoden takaisia tapahtumia. Läpimurto tapahtui kevättalvella 2003.

”Kun oli monta viikkoa yrittänyt siirtää kävelypuomilla jalkaansa eikä se ole liikkunut millimetriäkään, ja sitten se siirtyy… Se oli uskomaton tunne.”

Susanna vietti sairaalahoidossa viisi kuukautta. Kun oli aika kotiutua, lääkäreillä oli hänelle vielä yksi ikävä uutinen.

”Sinä et koskaan saa lapsia, vaikka sinulle tehtäisiin hormonihoitoja. Elimistösi on vioittunut niin pahoin.”

Perhettä toivoneelle Susannalle sanat olivat kuin nyrkinisku vasten kasvoja.

Susanna kantaa elämänsä tärkeimmän ihmisen nimeä lähellä sydäntään. ”Rasmus on lahja. On ihme, että saan olla hänen äitinsä.” © HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN / OTAVAMEDIA

Murheellinen käänne

Susanna muutti asumaan vanhempiensa luokse. He patistivat tytärtään treenaamaan monta kertaa päivässä, vaikka tällä olisi ollut huono päivä. Pikkuhiljaa käsien ja jalkojen liikuttaminen alkoi sujua paremmin. Avustettuna Susanna harjoitteli jo sängystä pyörätuoliin siirtymistä.

Sitten koitti päivä, joka muutti kaiken.

Elokuisena aamuna Susanna heräsi varhain ja jäi odottamaan, että isä tulisi auttamaan hänet vessaan. Kun ketään ei kuulunut, Susanna nukahti uudelleen.

Pari tuntia myöhemmin hän heräsi äitinsä hysteeriseen huutoon.

Susanna ei vieläkään käsitä, kuinka onnistui kampeamaan itsensä sängystä ylös.

”Aivot toimivat hätätilanteessa ihmeellisesti. Muistan, että melkein hyppäsin pyörätuoliini ja kelasin kylpyhuoneeseen.”

Kylpyhuoneessa lattiakaivon päällä makasi isä, jonka takaraivo oli kiinni seinässä ja leuka painunut rintaa vasten. Hän oli saanut sydän- ja aivoinfarktin.

Susanna ja hänen äitinsä joutuivat katsomaan, kuinka heidän rakkaansa nostettiin ruumisauton kyytiin.

Lahja edesmenneelle isälle

Isän kuoltua Susanna halusi olla vahva. Hän otti kyynärsauvansa ja alkoi harjoitella kävelemistä.

Hautajaispäivänä Susanna nousi kirkkomaalla pyörätuolistaan ja asteli keppiensä tukemana haudalle hyvästelemään isänsä.

”Se oli lahja isille. Halusin hänen näkevän, että minussa on samaa sisua kuin hänessä. Että kyllä minä vielä lähden kävelemään, ei tarvitse olla huolissaan minusta.”

Runsaan vuoden kuluttua Susanna liikkui jo lyhyitä matkoja kyynärsauvojen ja jalkatukien avulla.

Syksyllä 2006 Susannan äiti ilmoitti palaavansa synnyinseudulleen Hankasalmelle. Susannaa ei houkuttanut jäädä Göteborgiin yksin, joten hän päätti lähteä mukaan. Hän kaipasi jotain uutta elämäänsä.

Suomessa Susanna kohtasi miehen, jota tapaili puolisen vuotta. Suhde päättyi kuitenkin eroon. Pian eron jälkeen Susanna alkoi ihmetellä outoa aamukuvotusta. Varmuuden vuoksi hän haki apteekista kasan raskaustestejä.

Kaikki antoivat positiivisen tuloksen.

Leijonaemoa eivät pidätelleen liikuntavamma ja yksinhuoltajuus

Neuvolassa Susannaa kehotettiin tekemään abortti. Ammattilaiset arvelivat, ettei hänen kehonsa kestäisi raskautta. Miten liikuntavammainen yksinhuoltaja edes pärjäisi lapsen kanssa?

Ulkoillessaan Susanna käyttää aina jalkatukia, koska ne tuovat turvallisen olon. ”Usein tuet ovat minulla jalassa sisälläkin.” © HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN / OTAVAMEDIA

Epäilyjä kuunnellessaan Susanna löysi itsestään leijonaemon.

”Olin aivan varma, että haluan pitää lapsen. Hänhän oli ihme, jota minun ei koskaan pitänyt saada. Päätin näyttää lääkäreille, miten väärässä he ovat.”

Vastoin odotuksia raskaus sujui mallikkaasti.

”En ole varmaan koskaan voinut niin hyvin. Kävin kuntosalilla vielä kahta viikkoa ennen synnytystä.”

Äiti tuki Susannaa ja tuli mukaan myös synnytykseen. Marraskuisena iltana 2008 maailmaan tuli terve poika.

”En unohda koskaan sitä hetkeä, kun Rasmus laitettiin rinnalleni. Äidinrakkaus tuli sillä sekunnilla.”

Ensimmäiset kuukaudet tuore äiti ja vauva asuivat mummolassa. Koska Susanna ei voinut kanniskella pienokaistaan, hän siirteli tätä lastenvaunuissa. Arjen pyörittämiseen hän sai apua äidiltään ja kunnan  perhetyöntekijältä.

Kun Rasmus oppi liikkumaan, Susanna konttasi perässä.

”Olen kontannut monet housut puhki.”

”Äiti, sinä pystyt”

Nyt kymmenvuotiaasta Rasmuksesta on kasvanut auttavainen poika. Susannan mukaan hän ymmärtää, ettei vammaisuus ole este hyvälle elämälle.

”Monesti Rasmus sanoo, että kyllä sinä, äiti, pystyt, vaikka oletkin vammainen. Asiat pitää vain tehdä vähän eri tavalla kuin normaalisti.”

Nykyään Susanna, 47, kävelee jalkatukien avulla. Sairastumisesta jäi liikuntavamman lisäksi aivovamma, joka haittaa muistia ja keskittymistä. Välillä Susanna potee myös vaikeaa hermosärkyä.

Terveysongelmistaan huolimatta hän ryhtyi kolme vuotta sitten kansainvälisen kauneus- ja hyvinvointituotteita myyvän yrityksen jälleenmyyjäksi. Harrastusluontoista työtä voi tehdä kotona omaan tahtiin, mikä tuo elämään paljon mielekkyyttä.

Susanna on voinut jatkaa saman yrityksen palveluksessa Ruotsissa, jonne hän palasi Rasmuksen kanssa alkuvuodesta 2018. Susanna oli ikävöinyt Göteborgin seudulle jo pitkään, koska kaipasi vanhoja ystäviään.

Myös Rasmus viihtyy uudessa kotimaassaan. Hän taitaa ruotsin kielen, koska on pienestä saakka puhunut sitä kaksikielisen äitinsä kanssa ja saanut koulussa opetusta myös ruotsiksi.

Suomeen Rasmuksella on tiivis yhteys mummolansa kautta. Hiljattain hän on myös saanut kontaktin isäänsä.

Nykyään Susanna pystyy kipuamaan ketterästi jopa Rasmuksen puumajaan. © HANNA-KAISA HÄMÄLÄINEN / OTAVAMEDIA

Kiitollisuus elämästä kannattelee

Nuorempana Susanna häpesi vammaisuuttaan, koska tunsi itsensä rumaksi. Nykyään hän hyväksyy vammaisuutensa osaksi identiteettiään.

Vuosien saatossa hän on myös oppinut arvostamaan elämässään olevaa hyvää eri tavalla kuin ennen.

Aina nukkumaan käydessään ja herätessään Susanna listaa vähintään kolme asiaa, joista on kiitollinen elämässään. Erityisen kiitollinen hän on siitä, että on saanut kokea äitiyden ihmeen.

”En ole koskaan rakastanut ketään niin paljon kuin omaa lastani. Rasmus opetti minut rakastamaan.”

Olet harvinainen. Siinäpä lause, joka on ihanaa kuulla puolisolta tai ystävältä. Nokialainen Minerva Lappalainen, 25, sai kuitenkin kuulla tämän lääkäreiltä. Harvinainen tarkoitti sitä, ettei kukaan osannut sanoa, mikä Minervaa vaivasi. Vastaukseksi hän sai aina vain uusia lääkkeitä.

Migreenidiagnoosi ja jatkuvat päänsäryt

”Olin 19-vuotias, kun sain alkuvuodesta 2012 ikkunoiden pesun jälkeen niin vahvan päänsärkykohtauksen, että näin sahalaitoja. Pelästyin hirveästi ja hakeuduin heti lääkäriin, jossa sain migreenidiagnoosin ja lääkityksen. Päänsäryt eivät kuitenkaan helpottaneet, vaikka koitin kaikkea hieronnasta ruokavalion ja liikunnan muuttamiseen.

Pahimmat kivut tulivat liikunnasta. Jumppatuntien jälkeen päänsärky yltyi räjähdysmäiseksi. Mitkään esto- tai kohtauslääkkeet eivät tehonneet. Työni päiväkodissa alkoi olla hankalaa, koska päätäni vihloi etenkin kun kumartelin tai nostelin tavaroita. Särky voimistui jopa aivastamisesta tai kävelemisestä. Käsissä ja jaloissa oli puutumista, ja silmäni olivat arat valolle.

Oireet alkoivat rajoittaa myös sosiaalista elämääni. Kaverit bilettivät, mutta minun päiviäni hallitsi kipu ja uupumus ja tietämättömyys siitä, mikä minua vaivasi. Kävin usein läpi synkkiä ajatuksia ja tunsin myös inhoa kehoani kohtaan.”

Google paljasti, mitä Chiari tarkoittaa

”Kävin lukuisia kertoja eri lääkäreillä. He olivat sitä mieltä, että päänsärkyni johtuu migreenistä, jännitysniskasta tai särkylääkkeiden käytöstä. Aina löytyi jokin uusi lääke, jolla kipuja yritettiin helpottaa.

Pyysin monta kertaa – lopulta melkein anelin – päästä magneettiin. Kun vihdoin yli vuoden lääkäreillä ravaamisen jälkeen pääsin kuvaukseen, annettiin kuvien lausunto suoraan minulle, enkä tavannut lääkäriä ollenkaan.

Muistan, miten yritimme äitini kanssa ymmärtää lausetta ”puikkomaiset pikkuaivotonsillat sopivat lievään Chiari 1 -etiologiaan”.

Menin lääkärikeskuksen vessaan googlettamaan mitä Chiari tarkoittaa. Suomenkielistä tietoa löytyi kuitenkin todella vähän. En heti ymmärtänyt, että kyse on sairaudesta, jonka kanssa tulisin elämään loppuelämäni.”

Näin minua hoidettiin

”Magneettikuvien jälkeenkään lääkärit eivät tienneet, mitä tekisivät kanssani. Löydöstä pidettiin vain sattumalöydöksenä, ja sain taas kortisonikuurin. Lopulta pääsin tapaamaan lääkäriä, joka katsoi lähes varmaksi, että oireeni viittaavat Chiari 1 -malformaatioon. Tähän sairauteen ei ole parantavaa lääkettä, mutta lääkäri suositteli dekompressioleikkausta, jota lopulta kiirehdittiin tavoiteajasta.

Todellinen tilanteeni selvisi vasta leikkauspöydällä. Pikkuaivoni olivat niin painuksissa, ettei aivonesteellä ollut tilaa kiertää. Lisäksi lukinkalvo oli kulunut pois lähes kokonaan. Tämä ei näkynyt magneettikuvissa.”

Työt päiväkodissa vaihtuivat sosionomin opintoihin

”Leikkaus helpotti päänsärkyjäni, ja pystyn nyt elämään lähestulkoon normaalia elämää. Pärjään kivun kanssa, eikä se ole enää niin invalidisoivaa.

Edelleenkään en pysty juoksemaan, hyppimään, käymään kuntosalilla tai esimerkiksi huvipuistossa. Jos imuroin, en tee muuta fyysistä samana päivänä.

Jouduin jättämään työni päiväkodissa, mutta opiskelen parhaillaan sosionomiksi. Haluaisin myös olla äiti. Se on mahdollista, tosin synnytys tehdään keisarileikkauksella. Kaikenlaisia ponnistuksia pitää edelleen välttää.

Sairastumisen myötä olen pohtinut paljon sitä kuka olen ja mikä minulle on tärkeää. Tulevaisuus pelottaa, mutta yritän kääntää luopumiset kiitollisuudeksi. Välillä se onnistuu, välillä ei.”

Minervan blogi: minerva-julia.blogspot.com