”Kuusikymppiseksi asti vastustin omaa vanhenemistani; ajattelin, että en ikinä jää eläkkelle. Sitten löysin itseni pohtimasta, kuinka paljon minulla olisi keskimäärin elämää jäljellä. Kuusitoista ja puoli vuotta.

Ajattelin, että hitsi: en voi enää lykätä elintapojen muutosta ja liikunnan aloittamista.
Minulle oli jo tullut raihnauttavia vaivoja. Ne osoittivat, että rapistumista tapahtui: tasapaino oli heikentynyt, polven nivelkierukka vaivasi, verkkokalvon sivuosa rapistui.

Aloin työskennellä seisten, jätin auton käytön kokonaan ja kävelin tai fillaroin töihin. Seuraan liikkumisen määrää päivittäin.”

Keski-ikäisenä aloitettu liikuntaharrastus kannattaa

”Luin juuri sellaisen tutkimustuloksen, että 45–60-vuotiaana aloitettu liikunta tuottaa melkein yhtä hyvän tuloksen kuin koko elämän kestänyt liikuntaharrastus. Se, mitä tekee keski-iässä on tärkeää: muistaako miettiä omaa istumistaan ja nousta liikkumaan.

Itse olen pyrkinyt lopettamaan turhan istumisen kokonaan. Työhuoneessani on seisomapöytä, ja seison opetustilanteet ja seminaarit alusta loppuun saakka. Haluan näyttää myös esimerkkiä.

Seitsemän vuotta sitten muutimme kauas kaikesta, Luhankaan Päijänteen rannalle. Lähimpään naapuriin on kilometri, kauppaan 35 kilometriä. Kaksikerroksinen talo seisoo rinnetontilla.

Moni tekee tässä iässä päinvastoin ja valitsee jo valmiiksi esteetöntä ja portaatonta, mutta se passivoi; asumistapamme tarkoittaa sitä, että meidän pitää pärjätä.”

”On minun tehtäväni huolehtia, että liikun riittävästi”

”Minun mielestäni ihmisellä on oma vastuu pitää itsensä kunnossa. On minun tehtäväni huolehtia, että liikun riittävästi. Ei tule sitä päivää, että voisi vain heittäytyä makaamaan.

Palveluita ei pitäisi olla vain varmuuden vuoksi, vaan mieluummin määräaikaisesti ja ainoastaan sellaisina hetkinä, kun ihminen ei itse selviydy. Se on parasta palvelua: ihmisen oman elämän ja itsenäisyyden suojelemista.

Haluamme pysyä toimintakykyisinä myös sosiaalisen elämän vuoksi.

Lapset ja lapsenlapset ovat meille valtavan tärkeitä. Vaimoni käy martoissa ja koulussa lukumummina, ja itse olen myös osittain työelämässä ja tieteenteossa mukana. Se auttaa pysymään henkisesti vireänä, ja samalla tapaan ihmisiä.

Se, että minua vielä tarvitaan ja osaamistani arvostetaan, tuntuu hirveän hyvältä. En tunne oloani tarpeettomaksi.”

Alkoholiongelma jäi taakse

”Minulla oli vuosikausia alkoholiongelma. Keski-iässä kävin läpi kriisivaiheen, kävin psykoterapiassa ja psykoanalyysissa avaamassa mieleni pimeitä kolkkia. Niihin alkoi paistaa valo. Raitistuin, enkä ole juonut 18 vuoteen tippaakaan alkoholia. Niin ilot kuin surutkin on nyt helpompi kohdata. Parannuin masennuksesta ja ahdistuneisuudesta enkä enää tarvitse mitään, mikä keinotekoisesti tuottaisi mielihyvää.

Elämään kuuluu sekin, että välillä harmittaa, ahdistaa tai riidellään. Kun ymmärtää, että kaikki tunteet ovat ohimeneviä, niiden hoitamiseen ei tarvita mitään ylimääräistä. Todellinen elämänilokin tulee sisältä, omasta itsestä, hyvistä hetkistä ja läheisistä ihmisistä – ei viinasta eikä lääkepurkista.”

Eläkkeelle jääminen ihan parasta

”Kyllähän fyysinen vanheneminen sinänsä harmittaa. Eihän siinä ole mitään hohtoa, että voimat vähenevät, tasapaino heikkenee ja liike hidastuu. Mutta vanhenemisessa voi silti olla paljon ihanaa.

Eläkkeelle jääminen oli ihan parasta. Viimeisinä työvuosina tapasimme vaimon kanssa vain viikonloppuisin, nyt jaamme puuhastelua ja tätä kodin ja luonnon kauneutta. Meillä on täällä hirveän hyvä olla ja tehdä asioita yhdessä. Katselemme joutsenia ja isokoskeloita järvenlahdella, kuljemme hiekkateitä koiran kanssa.

Olen oppinut eläkkeellä olevalta arkkipiispalta sellaisen hienon ajatuksen, että vanheneminen on elämän täyttymistä. Ei alamäkeä, luopumista eikä loppumista. Jokainen päivä ennen kuolemaa on elämää.”

Vanhuksia vai senioireita?

”Olen vanhempi kuin aikaisemmin, mutta en vielä koe olevani edes vanha. Olemme riidelleet vaimon kanssa kymmenen vuotta siitä, olemmeko vanhuksia vai senioreita.

Kun pelaamme lastenlasten kanssa jalkapalloa, vaimoni saattaa puolen tunnin jälkeen sanoa, että vanhusten pitää vähän levätä. Minä sanon siihen aina, että täällä on vain yksi vanhus ja se on mummu – minä olen seniori.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 7/19.

Trendikkään ravintolan jälkiruokavitriinin edessä raikaa hersyvä nauru. Ystävykset olivat päättäneet juoda lounaan jälkeen pelkät kahvit, mutta sitten Auli Pohjarannan, 64, katse osuu vitriinin leivokseen.

Ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, Tämän kylän homopoika -bloggaaja Eino Nurmisto, 29, toteaa: ”Syödään puoliksi.”

Molempia naurattaa.

”Lietsomme toisiamme. Meistä elämän pitäisi olla koko ajan ihanaa.”

Sellaista elämä ei kuitenkaan ole ollut. Eino asui lähes aikuiseksi saakka pikkuisessa Someron kaupungissa, jossa ei ollut helppo olla homo.

Einon kirjoittama Homopojan opas (Nemo) kannustaa olemaan ylpeästi oma itsensä.

”Olisinpa voinut ojentaa sellaisen kirjan sinulle silloin, kun olit nuori”, sanoo Auli.

Ulkopuolinen

Lapsena Eino tykkäsi prinsessoista, Disneyn Pocahontaksesta ja Esmeraldasta. Itsenäisinä ja vahvoina hahmoina ne olivat kiinnostavampia kuin perinteiset Lumikki ja Tuhkimo. Toki Einolla oli myös isotäti Anna-Liisan ompelema Batman-asu, joka päällä hän juoksi pitkin metsiä.

Eino: Päiväkodissa minua yritettiin ohjata kiinnostumaan asioista, joilla muut pojat leikkivät, jotta sopisin joukkoon. Sitten vanhemmat totesivat, että vaikka Einolle ostetaan leikkipyssy, hän ei leiki sillä.

Mikä tv-sarja Auli olisi? Eino: Auli on Masterchef Australia. Ohjelmassa on kannustava tunnelma, siinä pidetään hauskaa ja sitä on hauska katsoa. Susa Junnola

Eino: Viihdyin lapsena hyvin yksin enkä kokenut sitä traagisena. Vasta kouluiän lähestyessä havahduin siihen, että yleensä ihmisillä on kavereita. Sen jälkeen olen kokenut ulkopuolisuuden tunteita.

Auli: Muutimme Somerolle, kun tyttäreni Emilia oli kuusivuotias. Koska en ollut alkuperäisasukas, olin myös tavallaan silmätikku.

Eino: Näin Aulin ensimmäisen kerran kirjastossa. Hänen hiuksensa olivat viimeisen päälle kiharretut, ja jalassa nahkahousut. Kirjastossa raikui, kun hän käveli korot kopisten.

Yhdessä erilaiset

Somero on vajaan 10 000 asukkaan kaupunki. Einon perhe asui 15 kilometrin päässä keskustasta. Kyläkoulussa oli 17 oppilasta. Ala-asteella Eino ihastui tummasilmäiseen tyttöön, johon muutkin pojat olivat ihastuneet. Eino halusi kuulua joukkoon, mutta häntä ei huolittu.

Eino: Minua eivät kiinnostaneet jalkapallo tai muut perinteiset poikien aktiviteetit, olin luova ja taiteellinen nyhertäjä. Niinpä olin koulukiusattu alusta asti. En päässyt tilannetta pakoon. Se oli niin kokonaisvaltaista, päällekäyvää ja fyysistä, että jonkin ajan kuluttua lakkasin reagoimasta.

Eino: Kerroin aikuisille yksittäisistä tapahtumista, mutta kokonaiskuva ei välittynyt kenellekään. Minulla oli inhottu olo koko ajan. Se on tehokas tapa kiusata, mutta vaikea puuttua. Miten kiellät katseita ja eleitä?

Auli: Koulussa ei olisi saanut olla erilainen, mutta Eino oli. Näin hänet ensimmäisen kerran, kun hän 12-vuotiaana aloitti yläasteen. Hänellä oli rastat ja ihana, lapsenpyöreä naama. Voi että hän oli söpö!

Mikä tv-sarja Eino olisi? Auli: Eino on kuin australialainen komedia- ja draamasarja Please like me. Vähän kreisi, mutta herkkä. Susa Junnola

Eino: Jossain vaiheessa päätin, että jos kukaan ei kuitenkaan tykkää minusta, voin olla samalla täysin mahdoton. Otin rastat, käytin omatekoisia päähineitä ja punamustaa karvatakkia.

Auli: Einoa vuotta vanhempi Emilia oli samanlainen, yleiskuvasta poikkeava leiskuvan punaisissa hiuksissaan ja näyttävässä pukeutumisessaan. Myös Emilia tunsi olevansa ulkopuolinen.

Varaäidin kasvatti

Alitajunta antoi viestejä, mutta vielä yläasteen alussa Eino yritti ihastua tyttöihin. 8. luokalla hän antoi periksi. Hän myönsi itselleen olevansa homo. Vanhemmilleen Eino ei kyennyt sitä kertomaan. Sen sijaan Aulille oli helppo uskoutua.

Auli: Emilia ja Eino ystävystyivät. Vähitellen Eino alkoi viettää meillä kaikki viikonloput ja loma-aikoina viikkojakin. Yleensä he istuivat tuvassa, ja teimme yhdessä ruokaa.

Eino: Emilia ja Auli puhuivat luontevasti mistä tahansa. Minulla oli ensin samalaiset välit Emilian ja sitten myös Aulin kanssa. Hänestä tuli varaäitini.

Auli: Jonkin keskustelun lomassa Eino totesi olevansa homo. Se ei ollut yllätys. Kysyin vain, että onko hän varma ja sinut asian kanssa. Hän oli.

Eino: Vanhemmille en kertonut, vaikka he varmasti aavistivat. Pelkäsin pitkään, mitä kertomisesta seuraisi. Kun en enää asunut kotona, homouteni alkoi tulla esiin rivien välistä. Lopulta se oli vanhemmilleni ilmiselvää. Sittemmin olen vieraillut heidän luonaan poikaystävieni kanssa, ja kanssakäyminen on luontevaa.

Elämän malli

Kumppanin kaipuu oli raastavinta teini-iässä. Ikätoverit opettelivat seurustelun aakkosia ja Einosta tuntui, ettei hän löydä koskaan ketään. Aulin merkitys oli korvaamaton. Hänen luonaan oli toinen koti, jossa Eino saattoi kertoa ihastuksista ja pettymyksistä.

Eino: Aulilla on laaja ymmärrys ihmisistä. Hän oli Someron mittapuulla maailmannainen. Hän oli hyvä muistutus siitä, ettei koko maailma ole samanlainen kuin Somero. Tärkein häneltä saamani neuvo kuului: ’älä helvetti soikoon jää tänne pysyvästi’.

Auli: Uskon yhdessä tekemiseen, siinä samalla on helppo puhua kaikesta. Tosin Eino oli mieluiten työnjohtaja, kun polttopuita piti pinota.

Eino: Auli sytytti kiinnostuksen ruokakulttuuriin. Söimme etanoita, kengurua ja strutsia. Opin, että risottoon voi laittaa viiniä, ei pelkästään riisiä ja pakastesekavihanneksia. Kävimme myös paljon marjassa ja sienessä.

Auli: Nuoret näkivät meillä, että ruoan kanssa voi ottaa lasin viiniä. Täysi-ikäisyyden lähestyessä se saivat sitä itsekin. Ylilyöntejä ei tullut.

Eino: No, joskus juhannuksena juoksin alasti ruispellossa. Auli huusi ikkunasta, että ’nyt helvetin äkkiä vaatteet päälle’.

Auli Einon ylioppilas-juhlissa vuonna 2010. Eino kirjoitti jo tuolloin Tämän kylän homopoika –blogia. Eino Nurmiston kotialbumi

Tämän kylän homopoika syntyi

Emilia muutti lukioon Helsinkiin, Eino jäi Somerolle. Hän ei ollut enää täysin ulkopuolinen, mutta silti erilainen. Eino muistaa, kuinka yläasteen pojat tulivat katsomaan lukion luokkahuoneen ovelle, miltä näyttää oikea homo. Sille oli jo helppo hymyillä, mutta oli paljon muuta, mikä painoi mieltä. Eino alkoi kirjoittaa blogia Tämän kylän homopoika.

Eino: Kirjoitin nimettömänä seksuaalisuuteen liittyvistä ajatuksista, kokemuksista ja tuntemuksista. Ajattelin, että on varmasti muitakin, jotka pohtivat samoja asioita.

Auli: Somerolla supistiin, kuka kirjoittaja mahtaa olla. Hirvitti Einon puolesta.

Eino: Pääsin ylioppilaaksi keväällä 2010. Sen jälkeen voin aika huonosti. Elämässä ei tuntunut olevan sisältöä, ei ollut sosiaalista elämää ja taloudellisetkin ongelmat painoivat.

Auli: Nyt tunnen piston sydämessäni.

Eino: Vuoden 2011 joulukuussa muutin Turkuun ja elämä koheni. Seuraavana syksynä aloitin kotimaisen kirjallisuuden opinnot yliopistossa. Sain uusia kavereita ja ensimmäisen poikaystävän. Annoin blogilleni kasvoni ja nimeni.

Kaalimaan vartijat

Nykyään Auli ja Eino asuvat Helsingissä. Suhde on entistä läheisempi.

Eino: Koulukiusaamisesta alkaen sisälleni on kertynyt raskas painolasti. Viime keväänä vajosin masennukseen, mutta en tajunnut sitä. Kuvittelin, että tällaista ankeaa elämä on. Sairaanhoitajan teettämän testin tulos kertoi minun sairastavan keskivaikean ja vaikean välillä olevaa masennusta.

Auli: Yritämme piristää toisiamme vuorotellen, koska minulla on taipumusta samaan.

Eino: Koska Auli on nyt sinkku, tein hänelle Tinder-profiilin. Tutkimme yhdessä, millaisia ehdokkaita sovellus tarjoaa. Joistain saatan sanoa, että tämä on epäilyttävä. Pyrin varjelemaan huijareilta, mutta en ala neuvomaan.

Auli: Einon sinkkuaikana katseltiin ehdokkaita myös hänelle. Otin kantaa.

Eino: Tällä hetkellä seurustelen. Elämä on seesteistä ja elän vaaleanpunaisessa kuplassa. Romaani on työn alla. Toivon, että 10 vuoden päästä elän aika samanlaista elämää kuin nyt. Lapsista en haaveile. Sen sijaan toivon, että työni sisällöntuottajana kehittyy.

Auli: Voisin suunnitella eläkkeelle jääntiä, mutta pidän työstäni. Einon kanssa tapaamme keskimäärin kerran viikossa ja viestittelemme whatsupissa.

Tämän kylän homopoika -bloggaaja Eino pitää yhä Disney-hahmoista. ”Tuon niitä matkoilta. Viimeksi toin Kaunotar ja Hirviö -kuusenkoristeet”, kertoo Auli. Susa Junnola

Eino: Jään helposti vellomaan ankeuteen, kun kaikki tuntuu olevan huonosti. Siihen auttaa, kun lähden Aulin kanssa humputtelemaan.

Auli: Usein sunnuntaina jompikumpi ehdottaa ulkoilua. Päätämme vahtia toisiamme, ettei kumpikaan osta mitään. Kävellessä kuitenkin keksimme käydä katsomassa, löytyykö UFF:n myymälästä kivoja vintagevaatteita. Sen jälkeen suuntaamme ostamaan herkkuja Stockmannilta. Parin tunnin kuluttua kummallakin on isot ostoskassit, syömme yltäkylläisesti ja avaamme viinipullon.

Eino: Olemme pukkeja kaalimaan vartijoina. Emme jarruta toisiamme.

Auli: Katsomme yhdessä myös televisio-ohjelmia ja Netflixiä. Yksi lempiohjelma on Tanssii tähtien kanssa.

Eino: Vastikään menimme yhdessä Downton Abbey -elokuvan ensi-iltaan.

Auli: Matkustammekin yhdessä.

Eino: Tosin Aulilla on aina vääränlaiset kengät, ja ravaamme kenkäkaupoissa etsimässä parempia. Mutta se ei haittaa, sillä otamme hanakasti taksin.

Auli: Ja toisen vähäisestäkin kehotuksesta pysähdymme terassille syömään ja juomaan.

”En osaa edes kuvitella, minkälaista elämä olisi ilman häntä”

Auli: Emilia asuu Lontoossa, ja senkin vuoksi Eino on minulle entistä tärkeämpi. En osaa edes kuvitella, minkälaista elämä olisi ilman häntä. Olin ensimmäinen, joka tapasi Einon nykyisen kumppanin. Olimme sunnuntaiulkoilulla, kun kaveri näki meidät sattumalta, soitti Einolle ja kysyi, voiko tulla moikkaamaan. Nykyään käymme kolmestaankin syömässä ja elokuvissa.

Eino: Jos kumppanini ei olisi tullut toimeen Aulin kanssa, se olisi minulle selkeä merkki: ehkä hän ei ole oikea minulle.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 10/19.

Lue myös: ”Vanhempani haluavat, että en kerro olevani homo – en enää jaksa paheksuntaa”

Entinen kalastaja, 68-vuotias Esa Hedin vannoi nuorempana, että hän ei mene naimisiin ennen kuin täyttää 60 vuotta.

Eikä hän mennyt.

Kun saaristolaisvene Lenita lipuu Pyhtään Kaunissaaren laituriin, venevajan edessä odottaa miestään 67-vuotias Paula Hedin.

He ovat olleet naimisissa kahdeksan vuotta.

Jo puoli vuosisataa sitten Esa ja Paula olivat yhdessä Kaunissaaressa. He ihastuivat toisiinsa, mutta ajautuivat erilleen.

Vuosikymmenten jälkeen ihmiset ovat muuttuneet, mutta saari on yhä sama.

Kaunissaaren talosta on tullut Paulan ja Esan yhteinen koti.

Talviteloille

Esa nousee veneestä, laskee lepuuttajat sen kupeelle, ettei vene hakkaa tuulessa laituria vasten ja köyttää Lenitan siansorkkasolmuilla kiinni tolppiin.

Ravakka tuuli käy lännestä. Taivaanrannassa seisoo sadetta enteileviä paksuja mustia pilviä. Rantakoivujen lehdet ovat jo kellastumassa.

Pian on aika nostaa Lenita talviteloille.

Haminan Summassa vuonna 1968 veistetty, 11 metriä pitkä vene on seissyt miltei koko kesän laiturissa. Esan ura ammattikalastajana päättyi jo kymmenkunta vuotta sitten eikä pariskunta lähde enää huvikseen merelle, koska saaren asukkaina heillä on meri koko ajan ympärillään.

Esa katsoo Paulaan, joka nyökkää. He ymmärtävät puhumattakin toisiaan.

Nyt lähdetään kotiin ja lämmitetään lohikeitto.

Kolme vuosikymmentä ammatikseen kalastaneen Esa Hedinin verkot ovat venevajassa siististi selvitettyinä. Juha Metso

Kolmannessa polvessa

Kaunissaaressa syntynyt Esa Hedin on asunut miltei koko ikänsä isoisänsä reilu vuosisata sitten rakennuttamassa talossa.

Isoisän jälkeen talon isännyys periytyi Esan isälle ja 1970-80-lukujen taitteessa talo siirtyi Esan omistukseen hänen lunastaessa kotitilastaan sisartensa osuudet omiin nimiinsä.

Matalalla hellalla seisoo kaksi kattilaa. Hellan edessä on puulaatikko ja sitä vastapäätä seisovan tiskipöydän ylle kiinnitetty ruskeaovinen astiakaappi lienee peräisin 1970-luvulta.

Jos vanha seinäkello ei nakuttaisi, voisi luulla ajan pysähtyneen. Tapetit ovat vuosien saatossa kellastuneet.

”Tässä talossa on aina poltettu tupakkaa”, Esa kertoo.

Puolisen vuotta sitten häntä pitkään piinannut krooninen nuha äityi niin pahaksi, että Esa päätti lopettaa tupakoinnin. Paula sen sijaan sauhuttelee yhä.

”Kun olemme kahdestaan saaressa voimme olla juuri sellaisia kuin olemme”, Paula sanoo.

”Saaressa on vapaus.”

Nuorta rakkautta

Kesällä vuonna 1968 kotkalainen 16-vuotias Paula Salmela oli ystäviensä kanssa telttailemassa nuorten suosimalla Kaunissaaren leirintäalueella.

Saamaan seurueeseen liittyi myös 17-vuotias Esa Hedin.

Nuoret viihtyivät hyvin yhdessä. Paulan mielestä Esa oli komea ja hauska, ja Esaa veti puoleensa Paulan tyttömäinen kauneus.

Heistä tuli nuoret rakastavaiset.

Paula ja Esa pysyivät yhdessä kuitenkin vain muutaman viikon. Paulaa harmitti, että seurustelu jäi niin lyhyeksi. Hän näki Esaa Kotkan kaduilla ja ammattikoulun välitunneilla, mutta heistä ei näyttänyt enää tulevan paria.

Ennen pitkää Paula löysi Kotkasta uuden miehen ja hänet vihittiin jo 19-vuotiaana avioliittoon.

Vuodet vierivät kuin huomaamatta. Paula työskenteli kehystämössä, myyjänä, talonmiehenä ja siivoojana. Paulan ja hänen silloisen miehensä ainoa lapsi muutti pois kotoa. 25 avioliittovuoden jälkeen edessä oli ero.

”Se ei ollut enää rakkautta”, Paula muistelee.

”Yhdessäolo meni vaikeaksi. Sen oli aikakin loppua.”

Kellokortin orjuus

Kaunissaaressa on Esan elinaikana asunut enimmillään noin 70 ihmistä ympäri vuoden. Nykyään saaressa asutaan seitsemässä talossa myös talvisin.

”Saari oli jo tyhjenemässä vakituisista asukkaista, mutta parin viime vuoden aikana tänne on muuttanut iäkkäämpää väkeä viettämään eläkepäiviään”, Esa kertoo.

Hän kävi koulunsa ensimmäiset luokat Kaunissaaressa kunnes siirtyi koulun lakkautuksen myötä jatkamaan koulua Pyhtäälle. Hän valmistui aikanaan Kotkan ammattikoulusta puusepäksi ja työskenteli telakalla ja satamassa.

Esa hankki Kotkasta asunnon, mutta matkasi aina vapaapäivinään ja lomillaan Kaunissaareen.

Viimein hän palasi kokonaan takaisin lapsuutensa kotiin.

”En löytänyt kaupungista sellaista työtä, missä olisin viihtynyt”, Esa kertoo.

”Minulle kellokortti oli kahle, kun taas saaressa sain kalastajana ja maanviljelijänä olla itseni herra.”

Paikka varattuna

Lypsykarjanpito Hedinin tilalla loppui kannattamattomana vuonna 1976. Nykyään sen pellot kasvavat metsää.

Esa Hedin käy kalassa enää ainoastaan omiksi tarpeikseen.

”Keittokaloja suuremmasta saalista ei ole edes väliksi”, hän sanoo.

Kolme vuosikymmentä kestäneen ammattimaisen kalastamisen loppumisesta hän syyttää hylkeitä, jotka veivät kaloja pyydyksistä ja repivät rysät.

”Kalastuksen jatkaminen olisi vaatinut hylkeenkestävien, kymmeniä tuhansia euroja maksavien push up-rysien hankkimista.”

Entisestä kalastajasta tuli kotisaarensa kirvesmies ja mökkitalkkari. Nykyään jo eläkkeellä oleva Esa myös vuokraa talonsa isoa tupaa ja mökeiksi remontoimiaan aittoja kesäasukkaille.

”En ikävöi yhtään sitä, kun vedettiin paljain käsin verkkoja jään alta tai sitä, kun kiskottiin 30 metrin syvyydestä verkkojen painoina olleita ankkureita ylös. Se oli raskasta työtä ja toimeentulo jäi niukaksi.”

Kotisaaresta Esa ei aio lähteä koskaan lopullisesti.

”Minulle on paikka varattuna sukuhaudasta Kaunissaaren omalta hautausmaalta.”

Rauha toipumiselle

Kaunissaaren rakastavaiset: Paula ja Esa Hedin nauttivat Kaunissaaren talon kamarissa omasta rauhastaan. Juha Metso

Paula Hedin ottaa pöydältä selänraaputtimen, työntää sen niskasta paitansa alle ja alkaa kihnuttaa.

Paulaa pari vuotta sitten piinanneen psoriasiksen oireet ovat lieventyneet pelkästään selän kutinaan. Pahimmillaan sairaus vei häneltä hiukset päästä ja turvonneen ihon alta tihkui visvaa.

Paulan psoriasiksen ollessa pahimmillaan Esa Hedin rasvasi vaimonsa ihoa ja piti hyvää huolta sairastaessaan heikoksi käyneestä Paulasta.

”Hävetti mennä pipo päässä ja iho kirjavana ihmisten ilmoille. Saaressa sain toipua rauhassa”, Paula kertoo.

Hänellä on ollut tapana lähteä soutajaksi Esan laskiessa ja kokiessa verkkoja. Viime aikoina Paula ei ole enää veneeseen noussut, koska hänen jalkansa ovat käyneet ”hieman heikoiksi” ja jopa kävely on hidastunut.

Paulalle ei kuitenkaan ole tullut mieleenkään, että hän jäisi asuntoonsa Kotkaan.
”Nautin saaren rauhasta ja minun on niin hyvä olla Esan lähellä, etten halua olla hänestä erossa.”

14 vuoden odotus sitoi Kaunissaaren rakastavaiset yhteen

Esa Hedin oli jo miltei tyytynyt siihen, että saaressa asuessaan hän saa elää yksin lopun elämänsä.

Esalla oli suhteita, mutta ne kariutuivat siihen, että Esa halusi asua Kaunissaaressa ja kumppanit eivät taas suostuneet muuttamaan saareen.

”Koska nuoria naisia ei saareen saanut, niin ajattelin, että yritän seuraavan kerran vakavasti vanhempana, jos sopiva kumppani lopulta löytyisi.”

Kun Esa ja Paula sitten kohtasivat kotkalaisessa ravintolassa tammikuussa vuonna 1997, niin he muistelivat vajaan kolmen vuosikymmenen takaista kohtaamistaan Kaunissaaren leirintäalueella.

”Kummallakin oli paljon elämää takanaan, mutta me hyväksyimme toisemme sellaisina kuin olimme”, Paula kertoo.

Siitä lähtien Paula matkusti usein saareen Esan luokse, ja Esakin suostui jäämään pitemmäksi ajaksi Paulan luokse Kotkaan.

Pari alkoi seurustella ja he menivät kihloihin.

Esaa hieman hymyilyttää se, että kihlautumisen jälkeen vihkimistä piti odottaa peräti 14 vuotta.

”Pidin oman lupaukseni. Jos ei lupauksia pidä itselleen, niin ei niitä sitten varmasti pidä myöskään muille”, hän sanoo.

Vuonna 1968 rakennettu Lenita-vene on pian aika nostaa talviteloille. Juha Metso

Antoisia tuulia

Syyskuun ilta alkaa hämärtyä. Väkeä kulkee harvakseen ikkunan alta kohti satamaa odottamaan Kotkaan liikennöivää yhteysalusta. Tavaraa kulkijoilla on niin paljon, että niitä työnnetään rantaan kärryillä ja hinataan mönkijöillä.

Saaresta lähdetään syksyn alta pois ja palataan vasta keväällä.

Aivan viime vuosina myös Paula ja Esa Hedin ovat viettäneet sydäntalven viikot Paulan kaupunkiasunnossa ja tulleet takaisin saareen kevättalvella.

”Jos en tulisi saareen, niin meidän avioliittomme muuttuisi etäsuhteeksi”, Paula sanoo.

Herkeämättä säätilaa ja tuulta tarkkailevalle Esalle syksyn tulo tarkoittaa parempia apajia, vaikka hän ei enää työkseen kalastakaan.

”Nyt alkaa olla oikea aika laskea silakkaverkot veteen.”

Muutosten aika

Lapsettoman Esa Hedinin perijät tulevat todennäköisesti olemaan hänen sisarustensa lapset.

Esa ei ole kuitenkaan miettinyt, mitä he Kaunissaaren sukutilalle tekevät.

”Se ei ole enää minun murheitani”, hän sanoo.

Laituria lähestyvän yhteysaluksen keltainen valo viistää tummaa vettä. Hämärän takaa kuuluu etelään suuntaavan hanhiparven kaakatus.

Mainingit keinuttavat laituriin kiinnitettyä isoa Lenita-venettä.

Sillä voi olla edessään viimeinen talvi Kaunissaaressa.

Lenita on laitettu myyntiin.

Lue myös: Rakastuneet Maiju ja Pietari: Vammaisen parin muuttaminen yhteen oli taistelun takana

Helsinkiläinen, nyt eläkeikäinen Yrjö Liehunen perusti Yrjö Liehusen Maalaamon jo 17-vuotiaana vuonna 1950.

Hän kävelee edelleen Liehunen Oy -remonttiyrityksensä käytävillä, mutta omat pojat ovat tulleet osakkaiksi perheyritykseen vuonna 1990. Yrityksessä työskentelevän Terttu-tyttären lisäksi palkkalistoilla ovat kaksi Yrjö Liehusen lapsenlasta.

Yritys on kasvanut kymmeniä ihmisiä työllistäväksi remonttiliikkeeksi, joke tekee maalauksen lisäksi korjaustöitä. Liehunen on erikoistunut vanhojen talojen rappaukseen, kunnostukseen ja kalkkimaalaukseen.

Maalit Yrjö Liehunen sävyttää yhä itse. Viime vuonna hän sävytti noin kolme-neljä tuhatta litraa kalkkimaalia.

”Viime kesänä sävytin Helsingin yliopiston Fabiania-rakennuksen. Olemme maalanneet Helsingin yliopiston rakennukset kolme kertaa, joten voisivat antaa jonkun arvonimen.”

Eläkeikäinen Yrjö Liehunen sävyttää käsin kalkkimaalia Vanhan Miehen Kalkki -nimisestä kalkista. Itse hän ei enää maalaa. Tommi Tuomi / Otavamedia

Eläkeikäinen, joka tekee töitä yötäpäivää

Työpaikalle Liehunen saapuu yleensä puoli seitsemältä ja lähtee kotiin neljän—viiden aikaan, mutta jatkaa töitä vielä iltayhdeksään tai peräti yhteentoista asti.

”Mitä muutakaan tekisin? Olen ikäni tottunut tekemään töitä melkein yötäpäivää. Tässä pysyy vireessä.”

Yrjö Liehunen jaksaa töissä yllättävän hyvin terveysongelmista huolimatta. Sen lisäksi että jalat jäykistyvät, kuulo on heikentynyt. Siihen auttaa kuulolaite. Sydän on tarvinnut pallolaajennuksen.

”Joskus on huonompi olo, joskus parempi.”

Liehunen kysyi lääkäriltään, mitä tämä tykkäisi potilaansa 90-vuotiaaksi asti työskentelystä.

”Lääkäri sanoi, että se on mahdollista. Siitä iästä yritän pitää kiinni.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 9/19.

Eläkeläisen työntekoa ei aina katsota hyvällä: ”Alaiset kiittelivät – he moittivat, jotka halusivat paikalleni”

Sinä iltana isä ei lähettänyt viestiä. 16-vuotias Heidi-Maija Salonen oli äitinsä kanssa ihmeissään. Isällä oli tapana raportoida joka päivä etapeistaan reissun aikana. Nyt hänen piti olla autolautassa matkalla kohti Suomea palatessaan haaveilemaltaan moottoripyöräreissulta Keski-Euroopasta.

Seuraavana iltapäivänä puhelin soi. Isän työkaveri oli lukenut iltapäivälehdestä, että Tuusulasta kotoisin oleva suomalainen motoristi oli joutunut vakavaan onnettomuuteen Saksassa.

Kaikki tiedot ikää myöten täsmäsivät. Heidi-Maija ymmärsi heti, että heidän perheelleen on tapahtunut jotain peruuttamatonta.

Isällä vakava aivovamma – ”Hän ei pystynyt puhumaan eikä liikkumaan”

Sokkitila pakotti toimimaan. Heidi-Maijan äiti keräsi kielitaitonsa 20 vuoden takaa ja soitti saksalaiseen sairaalaan. Uutiset olivat lohduttomia: vakava aivovamma, eikä tietoa, jääkö potilas henkiin.

Äiti lähti Heidi-Maijan isoveljen kanssa Saksaan isän luo. Heidi-Maija palasi omaan kotiinsa Hämeenlinnaan, jonne hän oli muuttanut vaatetusalan opintojen perässä. Seuraavat päivät ja viikot kuluivat sumuisessa epätietoisuudessa.

”Opinnot pitivät minut järjissäni kaiken huolen keskellä.”

Heidi-Maija tunsi valtavaa vastuuta omasta elämästään ja yritti miettiä keinoja auttaa äitiä. Samalla hän joutui elämään epätietoisena siitä, tulisiko hän enää koskaan näkemään isäänsä.

”Huoleton nuoruuteni loppui silmänräpäyksessä.”

Heidi-Maija sai tiedon isän onnettomuudesta Iltalehden uutisesta. Se muutti koko perheen elämän. Tommi Tuomi / Otavamedia

Kuuden viikon kuluttua onnettomuudesta isä lennätettiin Suomeen ambulanssilentokoneella. Heidi-Maija itki ilosta, surusta ja hämmennyksestä, kun hän näki koomasta heränneen isänsä Hyvinkään sairaalan neurologisella osastolla.

”Hän ei pystynyt puhumaan eikä liikkumaan, mutta katseesta näki, että aivoissa tapahtuu jotain.”

Puolen vuoden sairaalakuntoutuksen jälkeen Heidi-Maijan äiti ryhtyi puolisonsa omaishoitajaksi. Hoidettava pystyi istumaan pyörätuolissa, puhumaan hitaasti joitakin lauseita ja syömään itse.

Heidi-Maijasta tuntui hyvältä, että isä palasi kotiin. Samalla hän pelkäsi sitä, miten äiti jaksaa kantaa vastuun hoidosta. Sairaalassa isää avustamassa oli aina kaksi hoitajaa, mutta äiti joutuisi tekemään suurimman osan työstä yksin.

Omaishoito oli itsestäänselvä valinta

Kun äidin arki omaishoitajana alkoi, Heidi-Maija luopui monista riennoistaan. Hän halusi viettää mahdollisimman paljon aikaa vanhempiensa luona. Myös perheen muut lapset osallistuivat isän hoitamiseen, voimavarojensa mukaan.

”Kukaan ei velvoittanut minua auttamaan, mutta valinta oli itsestäänselvä. Kun joskus olin kavereideni kanssa riennoissa, tunsin syyllisyyttä siitä, että en ole äitini apuna.”

Lapsuudenkodissa käydessään Heidi-Maija osallistui omaishoitajan arkisiin askareisiin: isän asennon korjaamiseen, avustamiseen pukeutumisessa ja siirtymisissä ja ruuan tarjoiluun. Henkilökohtaisen hygienian hoiti äiti.

Heidi-Maijan isä Kari Järviö istui onnettomuuden jälkeen loppuelämänsä pyörätuolissa. Juttuseurana äiti Ulla-Maija Järviö Kerttu-koira sylissään. Omaishoito oli itsestäänselvyys. Heidi-Maija Salosen kotialbumi

Ilo ja suru kulkivat rinnakkain. Television katselu yhdessä ja muut arkiset hetket tuntuivat arvokkaammilta kuin aikaisemmin. Samaan aikaan Heidi-Maija teki surutyötä siitä, että isän persoona kuoli onnettomuudessa.

”Johtaja-asemassa olevasta energisestä ja ulospäin suuntautuneesta miehestä tuli toisten avusta riippuvainen erakko. En voi edes kuvitella, mitä kaikkea hän kävi läpi mielessään.”

Masennusdiagnoosi pysäytti tyttären

Toukokuussa vuonna 2007 Heidi-Maija oli valmistumassa vaatetusalan artesaaniksi. Juhliin oli aikaa viikko, kun elämä mullistui jälleen. Perheen lähipiiristä kuoli nuori ihminen, ja Heidi-Maijan isältä löydettiin ihosyöpä. Syöpä leikattiin, mutta se uusi puolen vuoden päästä ja levisi nopeasti.

Heidi-Maijan äiti hoiti miehensä kotona viimeiselle viikolle asti, jolloin puoliso siirrettiin terveyskeskukseen. Isä kuoli sateisena lokakuun yönä.

Hautajaisten jälkeen Heidi-Maija yritti keskittyä nuoren naisen elämään: töihin, ystäviin, harrastuksiin ja matkusteluun. Vuoden kuluttua hän romahti henkisesti. Lyhyeen aikaan oli mahtunut liian monta vaikeaa asiaa.

”En ollut kunnolla pystynyt käsittelemään tunteitani. Tunsin oloni ahdistuneeksi ja olin jatkuvasti itkuinen.”

Heidi-Maija hakeutui lääkäriin. Hän sai masennusdiagnoosin ja myöhemmin lähetteen psykoterapiaan.

”Kolmen vuoden psykoterapia on ollut toipumiseni kannalta ratkaiseva. En uskalla edes ajatella, minkälaisen suunnan elämä olisi saanut, jos en olisi päässyt puhumaan pahaa oloani ulos. Terapeutin kanssa en joutunut miettimään, jaksaako toinen kuunnella ongelmiani.”

”Arjen pienistä hetkistä, kuten yhteisistä ruokailuista, tuli entistä tärkeämpiä”, Heidi -Maija Salonen ja äiti Ulla-Maija Järviö kertovat. Omaishoito koskee koko perhettä. Tuen tulisi olla fyysistä, psyykkistä ja myös taloudellista.  Tommi Tuomi / Otavamedia

Jaksamisen äärirajoilla – omaishoito ei ole pelkästään oma valinta

Psykoterapiassa Heidi-Maija kävi läpi tunteita, joita äidin omaishoitajuus ja isän kohtalo olivat aiheuttaneet. Hän törmäsi ristiriitaisiin ajatuksiin.

Heidi-Maija mietti muun muassa sitä, oliko kuolema loppujen lopuksi helpotus pahasti vammautuneelle isälle ja omaishoitajaäidille.

”Isäni sanoi minulle kerran syöpäsairautensa loppuaikoina, että vaikka hän istui pyörätuolissa, hän olisi silti halunnut elää ja nähdä lastensa elämää. Se tuntuu edelleen raastavalta.”

Heidi-Maija uskoo, että vaikka hänen äidilleen jäi työstettäväksi valtava suru elämänkumppanin kuolemasta, oli myös jossain määrin helpottavaa, ettei tilanne jatkunut pidempään.

”Äiti teki työtä omasta tahdostaan, mutta myös terveytensä uhalla ja jaksamisensa äärirajoilla. Hän sai voimaa vahvasta hengellisyydestä ja uskosta, että kaikella on tarkoitus. En ymmärrä, miten äiti olisi jaksanut, jos omaishoitajuus olisi jatkunut kymmeniä vuosia.”

Heidi-Maija ymmärtää täysin äitinsä ratkaisun ryhtyä omaishoitajaksi. Se osoittaa suurta lähimmäisen rakkautta. Heidi-Maijan mielestä omaishoitajuus ei ole pelkästään ihmisen oma valinta.

”Monissa tilanteissa tuntuisi hirveän epäinhimilliseltä jättää oma läheinen laitokseen vieraiden armoille.”

Arvot uuteen järjestykseen

Äidin ja Heidi-Maijan suhde syventyi isän kuoleman jälkeen.

”Vaikea kokemus on yhdistänyt meitä. Pystyn puhumaan äidin kanssa myös sellaisista asioista, mistä moni vaikenee.”

Omaishoito koskettaa koko perhettä. ”Jos joku rakkaistani tarvitsisi apua, tekisin saman valinnan kuin äitini.” Tommi Tuomi / Otavamedia

Isän vammautuminen ja menettäminen opetti Heidi-Maijan ymmärtämään konkreettisesti sen, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa. Seuraavaa hetkeä ei välttämättä tule.

”Näin iso vastoinkäyminen pani arvoni uuteen järjestykseen. Kaikkein tärkeintä minulle on elämän jakaminen läheisten kanssa.”

Nykyään Heidi-Maija elää aviomiehensä ja kahden poikansa kanssa Tuusulassa. Isän kohtalo on vaikuttanut hänen elämänvalintoihinsa. Hän opiskeli uuden ammatin ja valmistui sosionomiksi. Opinnäytetyönsä hän teki surutyöstä leskiksi jääneiden omaishoitajien kanssa.

”Uskon, että kaikilla tapahtumilla on tarkoitus. Nyt näen, kuinka minua on johdatettu tähän ammattiin.”

Heidi-Maija perusti hiljattain TunneTunne-nimisen yrityksen, jonka palvelut keskittyvät omaishoitajien hyvinvoinnin tukemiseen. Hän on ohjannut heidän suru- ja vertaisryhmiään.

Isän onnettomuus jätti Heidi-Maijaan pelon, että läheisille voi tapahtua ihan mitä tahansa. Häntä helpottaa ajatus, että asia ei ole hänen käsissään.

Pahan paikan tullen Heidi-Maija olisi valmis toimimaan.

”Uskon, että jos joku rakkaistani tarvitsisi apua, tekisin saman valinnan kuin äitini.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 10/19.

Lue myös omaishoidosta kertovan sarjan aiempi osa: Kirjailija Matti J. Kuronen toimii Tellervo-vaimonsa omaishoitajana: ”Rakkaus alkaa, kun ei ole enää yhtään syytä rakastaa”

Lue myös: Mikä avuksi, kun omaishoitajan voimat loppuvat? ”Minulla ei ole lainkaan vapaahetkiä”

Keravan Prisman kassalla harmaahiuksinen nainen työntää tavaraa viivakoodilaitteesta läpi. Hän on kokenut ja ripeä – täydellinen jäätelöpaketin pelastaja, joka lyhentää jonon kuin jonon hyvässä tahdissa.

78-vuotias Pirjo Tiainen on yksi kolmestakymmenestä tuhannesta eläkeikäisestä, jotka ovat edelleen työelämässä.

”Olen ajatellut, että lopetan työnteon vasta, kun pää tai jalat sanovat seis”, Pirjo suunnittelee.

Moni muu olisi valmis jättämään työnteon nuoremmille jo ennen virallisen eläkeiän alkamista. Mikä kumma Pirjoa oikein vetää sorvin ääreen?

”Kyse saattaa hyvinkin olla sukuviasta”, Pirjo hymähtää.

”Isoisä meni 11-vuotiaana huutolaispoikana Hackmannille ja eteni urallaan telakanjohtajaksi, sai Kekkoselta sertifikaatinkin. Vielä eläkkeelläkin pappa koulutti jälkipolvia työntekoon: käski pinoamaan polttopuita talon seinälle, ja pinon valmistuttua siirtämään puut toiselle seinustalle.”

Eläkeläisen työntekoa ei aina katsota hyvällä: ”Alaiset kiittelivät – he moittivat, jotka halusivat paikalleni”

Pirjon työhalut ovat verissä

Lappeenrannassa syntynyt Pirjo meni ensimmäisen kerran töihin 1950-luvulla, 13-vuotiaana, kun opettaja järjesti hänet piiaksi tuttunsa luo isoon maalaistaloon kuuraamaan juuriharjalla lattiaa. Pari vuotta myöhemmin upouuden Etelä-Saimaan keskussairaalan yhteyteen rakennettiin hoitajille asuntoja, ja Pirjo meni rakennuksille kesätöihin hanslankariksi.

Pirjo haaveili oppikoulusta, mutta yhdeksänhenkisessä perheessä olisi yhtä hyvin voinut haaveilla vaikka kuulennosta – rahaa ei ollut edes bussiin, saati lukukausimaksuihin ja kirjoihin.

”Opettaja antoi salaa bussirahan, jotta pääsin pääsykokeisiin. Siinä olikin sitten mietittävää, kun piti selittää vanhemmille, että olin päässyt kouluun”, Pirjo myhäilee.

Kun isä pääsi keskussairaalan lämpökeskuksen huoltomieheksi, perhe muutti sairaalan henkilökunnan asuntoon, ja Pirjon koulumatka lyheni kilometriin. Mutta opiskelurahat oli järjestettävä isovanhempien tuella ja ankaralla työnteolla. Opettajat ja naapurit tukivat ja kannustivat.

Kun kotona ei ollut lukurauhaa, sairaalan lääkärit ja talouspäällikkö tarjosivat hiljaisempia paikkoja tenttiin lukemista varten.

Suurperheen Pikku-Pirjosta kasvoi määrätietoinen oman tiensä kulkija, joka ei pelännyt heittäytyä seikkailuihin. Pirjo Tiaisen kotialbumi

Lähtö maailmalle

Lukiolaisena Pirjo pääsi kesätöihin Tukholmaan seuraneidiksi.

”Opin ruotsia, ja isäntäperhe järjesti minulle seuraavaksi kesäksi sairaala-apulaisen pestin. Sairaalasta tuli minulle vakituinen kesälomanviettopaikka.”

Viimeisenä kesänä sunnuntaipäivystyksessä tuli pattitilanne, kun näytteenotosta vastaava hoitaja ei saapunutkaan töihin. Lääkäri antoi Pirjolle kymmenen minuutin pikakurssin ja lähetti hänet osastoille ottamaan verikokeita. Koska nekin hommat sujuivat, Pirjo sai toimia loppukesän tippatätinä. Olihan siinä haasteensa.

”Kerran en saanut yhdestä ikivanhasta papasta tiristetyksi pisaraakaan verta. Ja kerran vastassa oli teho-osastolla koomassa makaava onnettomuuden uhri, jonka pistäminen tuntui kauhealta, olin nuori tyttö vielä.”

Ylioppilasvuoden syksyllä Pirjo lähti Saksaan kameratehtaaseen, mutta turhautui tehdastyössä nopeasti. Hän hyppäsi junaan ja ajoi Müncheniin, marssi sisään pieneen hotelliin ja kysyi töitä. Työtä löytyi toisesta hotellista, joka oli myös amerikkalaissotilaiden huvittelupaikka.

Pirjo oli pian kurkkuaan myöten täynnä rellestäviä sotilaita. Hän kirjoitti kirjeen Suomi-Saksa-yhdistykselle. Yhdistys lähetti suosituskirjeen Touropa-matkatoimistoon koskaan näkemättä suositeltavaansa – ja niin Pirjo päätyi matkailualalle.

Pirjon tehtäväksi jäi perheen elättäminen

Suomesta tuli viesti: Pirjo oli päässyt kauppaopistoon.

”Olin tavannut Saksassa miehen, ja hän muutti perässäni Suomeen. Valmistujaisten jälkeen oli vuorossa häät.”

Pariskunta sai kaksi lasta, tytön ja pojan. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt.

”70-luvulla avioerokäytännöt olivat hyvin erilaisia kuin nykyisin. Lapset jäivät käytännössä äidille, enkä onnistunut löytämään vierelleni empaattista tai edes tyhmää miestä, joka olisi ottanut osavastuuta kahdesta vieraasta lapsesta”, Pirjo kertoo.

Ja hän halusi paitsi hankkia lapsilleen elannon, myös koulutuksen ja hyvän tulevaisuuden. Töitä oli paiskittava hartiavoimin.

”Olin töissä Area-matkatoimistossa, ja kävin lisäksi opaskurssin. Lapset olivat kesäisin Pelastakaa lapset ry:n kesäkodeissa, ja minä opastin saksankielisiä turistiryhmiä. Siivosin ja tein iltatöitä kaupan kassalla. Kun tulin töistä kotiin, annoin ruotsin tunteja yksityisoppilaille. Lapset pyörivät siinä ympärillä ja minä opetin, usein iltakahdeksaan saakka”, Pirjo puistelee päätään.

”Se oli joskus ihan hullunmyllyä. Matkatoimistossa järjestin parhaimmillaan neljänsadan ihmisen charter-lennot kerrallaan. Toimin myös matkanjohtajana. Saatoin olla illalla siivoamassa ja seuraavana aamuna lentokoneessa matkalla Tokioon messuille kirjapainopomojen kanssa. Yövyttiin luksushotelleissa. En kehdannut sanoa työnantajalle, miksi en voi tulla ensi viikolla siivoamaan.”

Se sirkus vaati myös veronsa: Vuonna 1992 Pirjo jäi toimistopäällikön paikalta uupumuksen vuoksi yhdeksäksi kuukaudeksi sairauslomalle. Hän meni uudelleen naimisiin. Aviomies, rajavartiolaitokselta eläköitynyt majuri, perusti elintarvikekioskin Mäntsälään. Sieltä Pirjokin jäi viimein eläkkeelle vuonna 2007.

”Kun on lapsesta saakka tehnyt töitä, se ei tunnu vaikealta tässäkään iässä”, eläkeikäinen Pirjo kertoo. Sampo Korhonen

Pirjon synkät vuodet

Elämä oli ollut välillä kovaa ja raskastakin, mutta eläkkeelle jäätyään Pirjo totesi, että asiat olivat ihan hyvin. Lapset olivat omillaan, oli elämänkumppani ja oma koti Mäntsälässä.

Sitten elämän pohjalaudat alkoivat putoilla. Ensin Pirjon mies loukkaantui vakavasti joulukuussa 2008.

Kun mies alkoi jo hiukan toipua, putosi pommi: Pirjon poika kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen elokuussa 2009. Kolme kuukautta myöhemmin Pirjon pikkuveli sairastui vakavasti. Pirjo huolehti veljensä asioista, kunnes tämä kuoli heinäkuussa 2010. Marraskuussa Pirjon mies sai aivoverenvuodon. Hän kuoli helmikuussa 2012.

Kun Pirjo muistelee niitä aikoja, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet. Kipu ja ikävä ovat vieläkin läsnä.

”Neljä vuotta elämästä oli kulunut kuin myrskypilven sisällä. Kun se alkoi hälvetä, huomasin olevani aivan rikki. Kaikilla oli oma elämänsä – ja minulla omani, jolle ei tuntunut olevan enää mitään tarkoitusta. Ajattelin, että tulen hulluksi, ellen keksi jotakin.”

Pelastukseksi koitui paikallislehti. Vuoden 2013 kesällä Pirjo näki Mäntsälän uutisissa artikkelin kirjanpitäjästä, joka oli jatkanut eläkevuosina työntekoa. Pirjon päässä syttyi lamppu. Hän otti yhteyttä vuokratyöfirmaan.

Lokakuussa 2013 koitti Pirjon ensimmäinen työvuoro Hyvinkään Prismassa. Hän oli 72-vuotias, monet työkaverit olisivat voineet ikänsä puolesta olla hänen lapsenlapsiaan. Häntä jännitti vietävästi, ja itsekritiikki oli korkealla, pienetkin virheet tuntuivat maailmanlopulta. Mutta seuraavana päivänä hänet kutsuttiin taas töihin. Sitä mukaa, kun vuoroja tuli lisää, olokin alkoi helpottaa.

Kassalla istuessaan hän oli taas keskellä elämää – sitä rikasta, rämää ja rakasta, jota hänellä oli ollut ikävä hänen istuessaan yksin asunnossaan.

”Kotona ajatukset, muistot ja kaikki tyhjänpäiväiset jossittelut kiersivät päässä kehää. Se oli hirveää. Töissä oli tekemistä ja näki ihmisiä, ajatukset pysyivät poissa surullisista asioista.”

Terässiipi ja selviytyjä

Pirjo astuu ripeästi kerrostalokaksionsa ovesta ulos Selma-koira vanavedessään. Mennäänkö autolla? Koira tuntuu kysyvän, mutta Pirjo vinkkaa pyörän luo.

”Selma! Tuus tähän nyt.”

8-vuotias käyttövalio livahtaa vierelle kuin ankerias. Kaksikon työnjako on selvä ensipolkaisusta lähtien: kun toinen pyöräilee, toinen paimentaa häntä liepottaen.

Kun lenkki on ohi, on aika laittaa Terässiipi takaisin telineeseen.

Pirjo on luvannut työtovereilleen, että jonakin päivänä hän pyöräilee töihin. Ehkä vielä joku päivä, ennen ensilunta.

Siitä hurjapäästä, joka viiletti vapaus korvissa soiden kiskoilla kohti Müncheniä, on tullut aikuinen. Häneen on tiivistetty kaikki ne sinnikkäät naiset: piika, hanslankari, seuraneiti, sairaala-apulainen, hotellityöntekijä, matkatoimistovirkailija, opas, matkanjohtaja, tulkki, kieltenopettaja, siivooja, taksikuski, äiti, mummi, kioskin täti, kassa. Hänen ansioluettelonsa on monisivuinen, passi sinisenään leimoja. Arpiakin on enemmän – ne muistuttavat, miten yhdentekeviä lopulta ovat leimat passissa ja ansiot luettelossa.

”Vielä huominen vapaata. Ja sitten se olisi taas työpäivä”, Pirjo toteaa, hymynkaretta suupielessään.

Kassalle. Sen kauemmas Pirjo ei enää kaipaa. Kun on elänyt tarpeeksi kauan, tietää jo, että kaikkein ihmeellisin matka on elämä itse. Se, kun saa istahtaa tutulle paikalle ja käynnistää hihnan, katsella hiljaa myhäillen ohi lipuvaa elämän virtaa. Puheliaita, kärttyisiä, kiireisiä ihmisiä. Nuoria isiä ja äitejä, jotka pitelevät ensimmäisiä lapsiaan tottumattomin käsin. Vanhusta, joka ostaa tänäänkin vain pienen purkin maitoa, silakoita ja pullaa yhdelle. Sitä viinalta tuoksahtavaa, joka menetti elämässään kaiken. Kikattavia nuoria energiajuomineen, vastarakastuneita viikonloppuherkkuineen.

Jos on joskus uinut siinä virrassa, tietää, että se kannattelee ja vie silloinkin, kun vedet ovat syviä ja mustia. Me olemme kuin parvikaloja: uimme parhaiten yhdessä, toisiimme turvaten.

Lue myös: Remonttiyrittäjä Yrjö Liehunen, 87, tekee edelleen töitä lähes yötäpäivää: ”Mitä muutakaan tekisin?”

Millaista on aloittaa deittailu uudestaan avioeron jälkeen – ja miten? Maria, 51, kertoo oman tarinansa.

Tinder hämmensi ensin: ”Miehetkin poseeraavat kokovartalokuvissa”

“Liki neljännesvuosisisadan kestänyt liittoni päättyi pohdiskeltuun, kypsään eroon. Eron jälkeen tunsin, että haluan olla yksin jonkin aikaa – nuorimmainenkin oli vielä kotona.

En haaveillut parisuhteesta, mutta en toisaalta sulkenut sitä ehdottomasti poiskaan.
Aika nopeasti tapasin erään miehen, ihan perinteisesti baarissa. Siihen ei liittynyt mitään vakavampaa. Ajattelin, että tämä on tällainen kevyt kesäihminen, ja hän ajatteli minusta varmasti samoin. Tapailimme toisiamme vielä syksylläkin ennen kuin panimme sille pisteen.

Seksi uuden miehen kanssa ei pelottanut minua. Päinvastoin, kaikki oli jännittävää ja kihelmöivää – aivan kuin joskus nuorena. Mitään epävarmuuksia oman viehätysvoimani tai naisellisuuteni suhteen minulla ei ollut. Totta kai sitä voisi olla kiinteämpi ja muuta, mutta kaikkihan me vanhenemme. Ulkonäköni suhteen olen sinut itseni kanssa.

Kun kokeilin kesäkissan löytämistä seuraavanakin kesänä, se ei enää onnistunutkaan. Aloin uskoa sinkkuystäviäni, jotka sanoivat, että miehen löytäminen perinteisesti baarista ei ole enää niin helppoa kuin 90-luvuilla.

Päätimme yhdessä erään ystäväni kanssa laittaa profiilimme Tinderiin. Yksin en olisi siihen ryhtynyt, kynnys olisi ollut liian korkea. Tinderhän on kuin kuvakatalogi, jossa olet toisten selattavana ja arvioitavana. Erityisesti minua hämmensi se, miten avoimesti miehet poseerasivat kokovartalokuvissa ja esittelivät hauiksiaan. Mutta tietenkin miehet saavat poseerata siinä missä naisetkin. Sehän on tasa-arvoa.

Millaista on deittailu avioeron jälkeen? Maria kokeili rohkeasti Tinderiä. Tommi Tuomi / Otavamedia

Erään miehen kanssa aloin jutella – sorruin heti aloittelijan virheeseen. Juttelimme viikon ennen kuin tapasimme. Siinä ajassa ehtii jo luoda vahvan mielikuvan toisesta.

Minua jännitti valtavasti tuntemattoman miehen tapaaminen. Vastaisinko minä hänen mielikuvaansa minusta ja vastaisiko hän minun? No, ei vastannut. Hänen habituksensa oli aivan toisenlainen kuin olin ajatellut. Tapaaminen meni kuitenkin hyvin. Hän oli fiksu ja luki tilanteen heti. Juttelimme niitä näitä ja ehdin jo unohtaa, että olemme treffeillä.

Olin todella ylpeä itsestäni, kun en sortunut yliystävällisyyteen hänen kanssaan, vaan osasin siirtyä eteenpäin. Aloin oppia deittailun pelisääntöjä.“

Tinderin Mr Aurinko

“Viime syksynä menin katsomaan A Star Is Born -leffaa. Se säkenöivä yhteys ja kemia, joka päänäyttelijöiden välillä vallitsi, inspiroi minua valtavasti. Aloin taas kaivata hellyyttä, yhteyttä ja toisen ihmisen läsnäoloa. Olin yksin liikkeellä, joten päätin mennä leffan jälkeen ottamaan yhden oluen ja katsomaan, miten käy.

Baari oli täynnä juuri minun ikäisiäni miehiä. Tuumin, että wau, mikä otanta! Mutta ainutkaan mies ei lähestynyt minua. Kun olutta oli sentti jäljellä, tuli eräs todella humalainen tyyppi selittämään jotain bisnesmatkastaan.

Poljin pettyneenä kotiin. Päätin laittaa Tinderin kilomerit niin pitkälle, että varmasti löytyy joku.

En pitänyt Tinderiä auki kuin viikonloppuisin. Kerran olin ystäväni luona salaatilla ja viinillä, ja avasimme Tinderimme yhdessä. Olin saanut kolme matchia, ja aloin chattailla.

Yksi ilmoitti suoraan, että on vilpertti naisten suhteen ja hakee vain hetken juttuja. Toinen puhui vain itsestään, eikä kertaakaan kysynyt minulta mitään. Kolmas – hän oli Mr Aurinko.“

”Viisari värähti heti”

“Jostain syystä en ollut saanut määriteltyä profiiliini hakemieni miesten ikää, vaan alaikäraja oli 48:n sijaan jumittunut 46 vuoteen. Onneksi, sillä Mr Aurinko oli 46.

Ensimmäisenä kiinnitin huomiotani siihen, että hänellä ei ollut yhtään poseerausselfietä, vaan hän hymyili kuvissa, jotka oli otettu kuin sattumalta.

Chattailimme hetken, ja hän ehdotti tapaamista seuraavaksi päiväksi. Suostuin heti. Hän asui noin sadan kilometrin päässä. Sovimme treffit matkan varrelle erään hotellin kahvilaan.

Kun näin hänet, viisari värähti. Hänen kanssaan oli helppo jutella, välillämme ei ollut kilpiä eikä suojia. Tapasimme pian uudestaan. Kohta jo seurustelimme. Hän tuntui tutulta alusta asti ja häntä oli helppo katsoa suoraan silmiin.

Suhteeseemme tuo sopivaa väljyyttä se, että asumme eri kaupungeissa. Nautin siitä, että saan seurustella ja treffailla. On ihanaa, kun on jotain, mitä odottaa.“

Haastateltavan nimi on muutettu.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 10/19.

Lue myös: Eronnut Anne Kukkohovi: ”Kaduttaa, että nuorena pihtailin – nyt olen valmis flirttiin ja deittailuun”

Millaista on aloittaa deittailu uudestaan avioeron jälkeen – ja miten? Riikka, 61, kertoo oman tarinansa.

Uusi elämä – ennen miehiä kohdattiin tansseissa tai työelämässä

”Eräänä tammikuisena iltana hassuttelin ystäväni kanssa, että pitäähän meidänkin olla nettideittisivuilla. Se kutkutti, mutta toisaalta ajattelimme, että ei ikinä – mehän olemme kunnon naisia!

Olimme ikäpolvea, joka oli tottunut kohtaamaan miehiä tansseissa tai työelämässä.

Nykyään ei ole oikein mitään keinoa löytää parisuhdetta. Homma tuntuu epätoivoiselta. Enää ei ole huvittelupaikkoja, joissa viisi-kuusikymppiset voisivat tavata toisiaan. Varsinkaan, jos ei harrasta lavatansseja.

Baareissa käyminen ei kuulunut tapoihimme. Siksi päätimme mennä nettiin. Siitä se sitten alkoi, tämä uusi elämä.”

Riikka ajautui ensin laastarisuhteeseen

”Minulla oli takana yli 30 vuotta kestänyt avioliitto, joka päätyi eroon 2010-luvun alussa. Ero oli pitkä prosessi, minusta lähtöisin. Meillä ei ollut enää vuosiin mitään yhteistä, ja tunsin mielipahaa päivittäin. Minun oli pakko riipaista itseni irti avioliitosta, vaikka se teki todella kipeää.

Eron jälkeen koin suurta mielenrauhaa ja aloin rakentaa uutta elämää. En ajatellut, että nyt haluan olla yksin, mutta en myöskään eronnut päästäkseni uuteen parisuhteeseen.

Kävi kuitenkin niin, että uusi suhde alkoi melko pian eron jälkeen. Kyseessä oli vanha tuttavani, jonka kanssa ystävyys syveni parisuhteeksi.

Jälkeenpäin ajatellen kyseessä oli laastarisuhde. Kun se päättyi, jouduin kohtaamaan ne yksinäisyydentunteet, jotka olivat jääneet avioeron jälkeen käsittelemättä.

En tarvitse miestä huolehtimaan itsestäni tai taloudestani, mutta kaipasin rinnalle kumppania, jonka kanssa jakaa asioita ja jonka kanssa kokea yhdessä vaikkapa kaunis kesäilta. Yksin kaikki tuntui niin näköalattomalta. Miksi minä olen, ketä varten minä olen? Tietysti olen itseäni varten, mutta siihen tottuminen vei aikaa.

Sairastuin myös vakavasti. Sairastaessa ja toipuessa meni monta vuotta alavireisesti.

Kun heräsin taas eloon, teimme ystäväni kanssa profiilit E-kontaktiin.”

Deittisivusto tarjosi Riikalle yllättävän paljon viestejä nuorilta ja oman ikäisiltä miehiltä.

Deittisivusto kutkutti: Mitä tänään tarjolla?

”Profiilia rakennettaessa on ruksittava vaihtoehtoja, millaista miestä ja suhdetta etsii. On kerrottava itsestä rehellisesti, mutta ei liikaa. Täräytin profiiliini heti kuvan. Rohkea on oltava.

Seuraa haluavia on hurjasti, mielenkiinto on aivan valtavaa. Sain viestejä nuorilta ja ikäisiltäni miehiltä. Yksi halusi vain seksiä, toinen vakavaa suhdetta ja kolmas jotain siltä väliltä.

Mihinkään ikävään en sivustolla törmännyt, mutta kontaktia hakevien nuorten miesten määrä oli hämmentävää. Deittisivusto tarjosi joka päivä viisi uutta miestä, ja siitä tuli minulle ihan huvia: Mitäs täällä on tänään tarjolla?

Alusta asti aloin kirjoitella erään kiinnostavan miehen kanssa. Yhteinen aaltopituus löytyi kirjoittamalla, ja noin kuukauden kuluttua tapasimme. Treffeille meno oli äärimmäisen jännittävää, kuin olisivat ensitreffit tulossa. Juttelimme, juttelimme, juttelimme. Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta tunteet syvenivät hiljalleen.

Olemme nyt seurustelleet yli vuoden. Asumme molemmat tahoillamme ja tapaamme viikonloppuisin. Tämä suhde on aivan omaa luokkaansa. Hyvässä parisuhteessa kaikki asiat – sekä henkinen että fyysinen yhteys – loksahtavat paikoilleen.”

Haastateltavan nimi on muutettu.

Lue myös: Millaista on deittailu yli 50-vuotiaana? Maria, 51, latasi rohkeasti Tinderin avioeron jälkeen: ”Miehen löytäminen perinteisesti baarista ei ole enää niin helppoa”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 10/19.

”Vieläkö sinä olet töissä?” kysyy Eeva Partanen ihmeissään kotinsa katolle kiipeävältä nuohooja Asko Hämäläiseltä.

Yli seitsemänkymppinen Partanen on eläkkeellä, mutta häntä vanhempi Hämäläinen kiipeää yhä työkseen talojen katolle hormeja puhdistamaan.

Miksi savonlinnalainen Asko Hämäläinen jatkaa työntekoa, vaikka voisi olla eläkkeellä?

Juttu meni niin, että Hämäläinen jäi eläkkeelle täytettyään 65 vuotta. Kahden kuukauden kuluttua siitä hän alkoi kaivata mielekästä tekemistä. Pelkkä kalastelu ja taideharrastus eivät riittäneet.

”Koska en ole ihan viisas, jatkan töissä. Minulla on niin huono muisti, etten varmaan älyä lopettaa työntekoa.”

Hän toivoo, että hänen esimerkkinsä kannustaa muitakin senioreja tekemään omannäköisiään ratkaisuja.

”Kahdeksankymppisenä voi tehdä vielä paljon.”

Muutama muukin Hämäläisen tuntema, eläkeikäinen nuohooja jatkaa työntekoa, mutta Hämäläinen on heistä vanhin.

Hämäläisen mukaan yksi hänen asiakkaansa sanoi hänelle, että silloin seitsemänkymppinen Hämäläinen kiipesi katolle ketterästi kuin apina.

”Nyt kiipeän kuin vanha apina”, Hämäläinen sanoo.

Työnteon lomassa hän juttelee mielellään talon emännän tai isännän kanssa.

”Kyllä tässä ihmiset oppii tuntemaan. Yleensä asiakas tarjoaa kahvit ja rupatellaan.”

Asiakkaat uskoutuvat usein kotiin saapuvalle nuohoojalle. Asko Hämäläinen painottaa, että asiakkaiden kertomat asiat ovat luottamuksellisia. Anna-Katri Hänninen

Pieni eläke

Nuohoojan työt Hämäläinen aloitti vuonna 1957. Hän on nähnyt suomalaisen asumiskulttuurin muutoksen pärekatoista poreammeisiin. Yhtä kotia hän on saattanut nuohota jopa viiden sukupolven ajan.

Tunnetuimmat Hämäläisen asiakkaat ovat olleet Savonlinnassa kesämökkeillyt näyttelijä Ansa Ikonen ja Helsingissä asunut Nobel-kirjailija Frans Emil Sillanpää.

Hämäläinen on työskennellyt koko uransa yrittäjänä. Pisin työrupeama on Savonlinnasta.

Pitkästä työurasta huolimatta eläke on jäänyt vaatimattomaksi. Se on noin tuhat euroa kuussa.

”Kyllä minun pitää tehdä töitä, en pärjäisi muuten.”

Äänessä ei ole katkeruutta, pieni eläkeansio on vain tosiasia. Hämäläinen miettii hetken, miten tulisi toimeen pelkällä eläkkeellään.

Helppoa se ei olisi.

Ehkä auto pitäisi myydä ja pysyä niin terveenä, ettei lääkelaskuja tulisi.

Työtä tehdessä kädet nokeentuvat. Anna-Katri Hänninen

Asko Hämäläinen kävelee kattotikkaita suorin vartaloin nenä räystästä kohden, eikä ota tikkaista käsillä tukea. Anna-Katri Hänninen

Varmoin askelin

Kolme kertaa Asko Hämäläinen on pudonnut katolta. Se ei ole mikään ihme, sillä aina työmaalla ei ole ollut edes tikkaita, vain pelkkä köysi.

Kerran tikkaiden kaikki poikkipuut pettivät alta ja Hämäläinen mätkähti istumaan maahan. Henki salpautui. Apuun rientänyt työkaveri sai hengityksen taas kulkemaan hakkaamalla nyrkillä selkään. Kaksi muuta kertaa Hämäläinen on pudonnut maahan ilman näkyviä vammoja.

Hämäläinen ihmettelee itsekin hyvää tuuriaan.

”Ei ne tippumiset ole edes sattuneet.”

Häntä ei huimaa katolla ja askel on edelleen varma.

Fyysinen työ tuo ruista ranteeseen. Anna-Katri Hänninen

Kesät työllistää

Eläkkeellä työskentelyn pitää Hämäläisen mielestä olla vapaaehtoista.

”Jos joku pakottaisi, en kiipeäisi yhdellekään katolle.”

Voimat riittävät raskaaseen työhön osin sen tähden, että Hämäläinen saa päättää omat työaikansa.

Hän työskentelee noin 3—4 päivänä viikossa 5—7 tunnin työpäivän. Enimmillään työpäivä venyy kymmeneen tuntiin.

Hämäläinen pitää pidempiä lomia lähinnä talviaikaan, sillä mökit työllistävät nuohoojaa paljon kesällä.

Ulla-vaimo hyväksyy järjestelyn, jonka seurauksena yhteinen lomailu on rajoitetumpaa kuin monilla muilla eläkkeellä olevilla pareilla.

Ullalla ja Askolla on kuusi lasta ja kuusi lapsenlasta.

Lapsilukua Hämäläinen selittää leikkisästi.

”Koska tässä työssä joutuu olemaan ulkotöissä, niin sadekesän jälkeen meille tuli aina uusi lapsi.”

Hämäläinen kertoo luvanneensa asiakkaalleen jatkavansa töissä 96-vuotiaaksi – ja hänellä on tapana pitää lupauksensa.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 9/19.

Lue myös: Balettitanssija Teemu Nyberg vaihtoi uraa ja opiskeli nokikolariksi – Mikä johti miehen näin radikaaliin elämänmuutokseen?

Millaista on aloittaa deittailu uudestaan avioeron jälkeen – ja miten? Sirpa, 60, kertoo oman tarinansa.

”Eron jälkeen aloin elää uudestaan nuoruuttani”

”Olen vapaa levoton sielu. Se määrittää kaikkea, mitä teen.

Kun lähdin avioliitosta, en pelännyt yhtään, vaan koin suunnattoman vapaudentunteen. Ja sen vapauden haluan myös säilyttää. Tosin sillä on kääntöpuolensa. Vapauden mukana tulee turvattomuus, myös taloudellinen.

Olen kokenut perhe-elämän onnen, enkä kaipaa sitä enää. Kun erosimme ex-mieheni kanssa, päätin, etten halua enää parisuhdetta. En ainakaan mitään sellaista perinteistä, jossa asutaan yhdessä ja pestään toistemme pyykkejä.

Olin mennyt suoraan kotoa naimisiin nuoruudenrakkauteni kanssa ja ajatellut, että ei ole kuin tämä mies. Mutta kävi niin, että avioliitossa tapoimme toistemme tunteet.

Eron jälkeen aloin 45-vuotiaana elää uudestaan nuoruuttani. Otin ilon irti sinkkuudesta. Olen kohdannut miehiä mitä yllättävimmissä paikoissa, kuten kaupan jonossa tai kotipihalla. Kerran mukaan lähti pappi häistä. Alussa metsästin miehiä myös yöelämässä. Suhteet jatkuivat muutaman viikon ja sitten minulle tuli se hoh-hoh-hoijakkaa-vaihe.

Nettideittailu ei minua kiinnosta. Sinnehän voi laittaa mitä vain, sepustella kaikenlaisia tarinoita. Minusta se on tekohengitystä.”

Millaista on aloittaa deittailu yli 50-vuotiaana? © iStock

Miehet – yön iloja

”Miehet ovat minulle yön iloja. Seksin lisäksi yhdessäoloon kuuluu myös henkinen puoli.

Olen oppinut kohtaamiltani miehiltä aina jotakin uutta, on se sitten jokin erilainen musiikkimieltymys tai maailmankatsomus. Mielestäni mies, joka on älykäs tai elämänkokemuksen viisaaksi tekemä, on äärimmäisen eroottinen.

Tällä hetkellä tapailen itseäni nuorempaa miestä, joka asuu toisella paikkakunnalla. Hän on todella hieno tyyppi, ja olen joskus puolileikilläni ajatellut, että jos hän kosisi, menisin heti naimisiin.

Minua ei pelota yksinäinen vanhuus, onhan minulla lapset ja lapsenlapset. Totuus on se, että miehet sairastuvat ja kuolevat naisia aiemmin. En halua joutua tilanteeseen, jossa joutuisin hoitamaan sairastunutta puolisoa.

En muutenkaan mieti tulevaa, vaan haluan elää tässä päivässä, tässä hetkessä.”

Haastateltavan nimi on muutettu.

Lue myös: Millaista on deittailu yli 50-vuotiaana? Maria, 51, latasi rohkeasti Tinderin avioeron jälkeen: ”Miehen löytäminen perinteisesti baarista ei ole enää niin helppoa”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 10/19.

Mikä olisi sinulle se pahin pelko, joka kahlitsee ja estää tekemästä sitä mistä unelmoit?

Esimerkiksi monelle yrittäjäksi haluavalle se voi olla vastuu muista ihmisistä, työntekijöistä.

Jos perustan yrityksen, enkä osaakaan? Jos minun takiani joku muu joutuu kärsimään?

Jos minua pilkataan siksi, että luovutin ja käännyin takaisin?

Seikkailija, luennoitsija ja kirjailija Timo Polari tietää vastauksen moneen noista kysymyksistä, omasta kokemuksestaan.

Hän luovutti kerran, huhtikuussa 1997.

Hänen seurassaan silloin olleet ystävät, vaelluskaverit, eivät sillä kertaa luovuttaneet, koska he eivät ehtineet tehdä sitä. He vain kuolivat.

Matkan pää

Moni saattaa muistaa uutisotsikot 22 vuoden takaa.

Kolme suomalaista lähti ylittämään Grönlantia hiihtämällä. Laskuvarjojääkärikoulussa tutustunut kolmikko oli varautunut mielestään kaikkeen: kaikilla oli sen ajan mittapuulla hyvät varusteet, luja kunto ja nuoren miehen itseluottamus.

Ari oli 26, Tommi 27 ja Timo vanhin, 28.

Viiden hiihtopäivän jälkeen lumimyrsky rikkoi suomalaisten teltan ja väsyneet miehet alkoivat kylmettyä. Lumikuoppa ei suojannut tarpeeksi puhurilta.

Pelastushelikopterin tullessa vain Polari oli elossa – osittain siksi, että hän oli yrittänyt saada tovereitaan pysymään hereillä ja hengissä.

”Yritin kaikkeni, toimin osin vaistomaisesti ja osin henkiinjäämiskoulutuksen mukaisesti.”

”Tietysti teimme virheitä, varsinkin varusteiden valinnassa. Teltan kehno laatu oli ratkaisevin tekijä siinä mitä tapahtui. Myös luonnonvoimat ja sattuma olivat pelissä”, Polari kertoo nyt.

Iän ja kokemuksen karttuessa virheet näkyvät selvemmin.

Grönlannin kuolemanvaellukselta säilyi vain muutama valokuva. Nämäkin retken alun leiripaikat ovat jo vuosia sitten peittyneet jään alle. Timo Polarin arkisto

Akka kääntyköön

Periksi antaminen on synti, näinhän meille on opetettu sananlaskuissakin. Vain akat kääntyvät tieltä. Heikot sortuu, jätkä porskuttaa.

”Eihän se näin mene. Joskus on suurinta viisautta lakata hakkaamasta päätään seinään”, Timo Polari sanoo.

Englanninkielisessä maailmassa on sanonta, ”Live to fight another day”, jota ovat käyttäneet monet kuuluisat kenraalit.

Suomeksi sen voi kääntää näin:

”Älä tapata itseäsi nyt kunnian tai ylpeyden takia, peräänny että voit taistella huomenna paremmin.”

Sinä kohtalokkaana yönä Grönlannissa lumimyrskyssä Polari päätti keskeyttää reissun, taipua siihen että nyt pitää luovuttaa. Hän käynnisti hätälähettimen ja jäi odottamaan apua tovereilleen ja itselleen.

Perinteisen miehisen sankarimyytin mukaan hänenkin olisi pitänyt kuolla jäätikölle, jotta seikkailusta olisi tullut traaginen uhraus.

Timo Polari ei suostunut kuolemaan. Hän perääntyi, palasi Seinäjoelle liikunnanopettajan virkaansa tullakseen takaisin.

Vuonna 2002 hän teki vielä näyttävämmän naparetken: hiihti 1  135 kilometrin matkan Etelänavalle.

Sitä ennen ja sen jälkeenkin hän on käynyt monena vuonna erämaissa, vuoripoluilla ja jäätiköillä erilaisia reissuja haastavissa olosuhteissa.

”Jos en olisi luovuttanut, en olisi päässyt mihinkään näistä. Enkä muihinkaan sen jälkeen tekemiini asioihin. En olisi nyt isä lapsilleni.”

Milloin pitää taipua?

Nyt Polari luennoi valmentajana yritysjohtajille ja tavallisille työntekijöille muun muassa selviytymisestä, ihmisen voimavaroista, tavoitteiden saavuttamisesta ja kiitollisesta elämänasenteesta.

Siitä milloin on oikea aika painaa päälle sisulla, milloin hyväksyä väistämätön ja kääntyä polulta takaisin.

Kyse voi olla yrittäjän päätöksestä luopua jostain haaveesta.

Myönnänkö, että joku vieras voisi osata johtaa sukuyritystä paremmin kuin minä?
Tai myönnänkö, että juuri minun saneeraamiseni saattoi olla työpaikan yt-neuvotteluissa muiden kannalta hyvä ratkaisu?

”Monissa valintatilanteissa meidän päätöksentekokykyämme hallitsee häpeä, kuviteltu tai oikea, ja nimenomaan suhteessa muihin. Mitä muut ajattelevat,” Timo Polari muistuttaa.

Hän sanoo yrittävänsä esitellä ihmisille keinoja, miten selvitä tapahtuneesta, josta kaikilla tuntuu olevan varma mielipide.

”Itseltänikin kului Grönlannin jälkeen aikaa, ennen kuin tajusin etten pysty vaikuttamaan siihen, mitä ihmiset tästä ajattelevat. En vaikka tekisin mitä.”

Sama pätee työelämäänkin. Oma henkilö- tai työhistoria kulkee koko ajan mukana. Siitä voi kuulla joko pilkkaa tai säälittelyä, eikä kummallekaan voi mitään.

Polari sanoo päässeensä itse vuonna 1997 suhteellisen vähällä arvostelulla.

Tuolloin ei ollut nykyisen kaltaista sosiaalista mediaa, missä tuntemattomatkin ihmiset voivat nimettömänä solvata toisia tietämättä oikeasti asiasta mitään.

”Kukaan ei tullut julkisesti syyttämään minua epäonnistumisesta.”

Menehtyneet vaellustoverit olivat Etelä-Suomesta. Seinäjoella asuva Polari ei joutunut kohtaamaan heidän läheisiään päivittäin.

”En tiedä, miltä se olisi tuntunut. Syyllisyys siitä, että on itse selviytynyt, on hyvin yleinen ilmiö. Itse koin syyllisyyttä onnettomuudesta, en selviytymisestä.”

”Mount Everestille en aio nousta – muuten yritän liikkua niin pitkään kun voin”, Timo sanoo. Liikunta pitää myös pään kunnossa. Petri Korhonen

Voimauttava ja väärä viha

Timo Polarin mukaan samat tunteet näkyvät työpaikoillakin esimerkiksi irtisanomisten jälkeen.

Potkujen surusta tai selviytymisen aiheuttamasta huonosta omastatunnosta on vaikea päästää irti.

On suuri houkutus jäädä siihen vellomaan. Siitä voi rakentaa myös itselleen uuden roolin:

Minä olen se jolle on tehty SUURTA VÄÄRYYTTÄ, muistakaa se aina kun näette minut!

Tällöin ihminen voi alkaa rakentaa omaa persoonaansa passiivisesti ”minulle tehtyjen” asioiden pohjalle, ei sille, mikä ja kuka hän itse on.

Polarin mukaan epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavaa kiukkua ei tarvitse peitellä, mutta sitä ei ole hyvä päästää hallitsemaan elämää.

”Hetkellinen viha ei välttämättä ole huono asia, jos siitä saa voimaa päästä tapahtuneen yli, tai voimaa näyttää heille jotka ovat tehneet minulle väärin. Kostonhimoksi yltyvä viha sen sijaan tuhoaa ihmisen itsensä”, Timo Polari varoittaa.

Jos kostosta luo itselleen elämäntehtävän, mitä ihminen tekee sitten jos sen koston saavuttaa?

”Jos olisi rehellinen itselleen, voisi huomata että omalta toiminnalta katosi silloin tarkoitus, ja sellaista ei toivo kenellekään.”.

Moni alkaa etsiä uutta kostamisen kohdetta, jota vastaan käydä uutta oikeutettua taistelua, koska muutenkaan ei osaa enää elää.

Timo Polari sanoo, ettei hän lähtenyt aikoinaan takaisin naparetkille kostaakseen luonnolle.

”En lähtenyt sinne voittamaan jäätikköä, koska ihminen ei sellaista edes pystyisi tekemään. Minua kiehtoo sen alueen luonto, sen ainutlaatuisuus ja kokonaisuus, kaikki mitä sieltä voi oppia.”

Hän kertoo, ettei ole koskaan etsinyt tarkoituksella vaaraa, eikä hae jännitystä henkensä kaupalla.

”Jotkut kohteet ovat olleet olosuhteiltaan vaarallisia, mutta en lähde ikinä tavoittelemaan vaarallisia tilanteita. Päinvastoin pyrin harjoittelulla ja ennakkovalmistautumisella välttämään sellaisia viimeiseen asti.”

Tavoite kerrallaan

Vaeltamisessa ja työelämässä taivaltamisessa on paljon yhteisiä piirteitä.

”Pitkän matkan alussa on hyvä muistaa lopullinen päämäärä, ja keskittyä etenemään pielin välitavoittein.”

Samoin voi ajatella työstäkin: vielä 27, 17 tai 7 vuotta eläkkeeseen – ja homma alkaa heti tuntua kivireen vetämiseltä.

”Jaa tavoitteet pienempiin osiin: Onpa hienoa nähdä mitä tuon tunturin juurella on. Tuolla syön eväät. Tuon taidon opettelen vielä tässä ammatissa. Alan toimia näin, että jaksan ensi keväänä tehdä tuota ja tuota.”

Ja jos et jaksa, ei sekään maailmaa kaada.

”Ääretön jääräpäisyys on vaarallista, ja tavoitteiden päivittäminen uusiksi taas pelkästään järkevää.”

Timo Polari sanoo haluavansa käytöksellään osoittaa, että hän noudattaa samoja ohjeita, joita hän esittelee kuulijoilleen.

Ennen kaikkea hän sanoo pohtivansa aina uusia haaveita tai tavoitteita asettaessaan, miksi toimii niin kuin toimii.

”Kannattaa aina miettiä, teetkö tai tavoitteletko jotain oikeasti itsesi takia – vai saadaksesi mainetta, lisää palkkaa, tai puolison tai pomojen kehuja?”

Hän korostaa, ettei näissäkään motiiveissa ole mitään pahaa. Ne on vain hyvä tajuta ja myöntää itselleen.

”Moni meistä on aikuisena jotain muuta kuin millaiseksi halusi parikymppisenä tulla. Pääasia, että tekee siitä persoonasta sellaisen, että sen vajavaisuuksien ja vahvuuksien kanssa pärjää.”

Sellaisen, jota pystyy katsomaan peiliin ja sanomaan: tuo ihminen on ihan riittävän hyvä, riittävän monessa asiassa.

Marraskuun 13. päivä vuonna 2017 oli maanantai.

Seppo Ijäksen, 45, työpäivä Porvoon poliisiasemalla oli käynnistynyt aamupalaverilla, tavalliseen tapaan.

Kahvi höyrysi kupissa ja Seppo mietti edessä olevaa viikkoa. Tälle päivälle olisi tiedossa partiointia kenttäjohtajan kanssa.

Palaverin keskeytti hälytys.

Partioauto starttasi kohti Lyseonpuistoa suorittamaan tehtävää, joka aluksi ilmoitettiin ’pariskunnan välisenä nahisteluna’.

Kohta tuli tieto, että tehtävä oli muuttunut kiireelliseksi: Isä on kaapannut lapsen äidiltään.

Ja jälleen uusi tieto: Isällä on teräase ja väkivallan kohteena on pieni lapsi.

Seppo muistaa, kuinka kropassa kihelmöi huoli äidistä ja lapsesta. Oli kiire päästä paikalle.

Kun partio saapui puistoon, marraskuinen aamu oli hädin tuskin ehtinyt valjeta.

Kaikki oli ohi nopeasti, mutta Seppo ehti nähdä, kuinka isä puukotti pientä tytärtään.
Tapahtuma puistossa piirtyi kirkkaaksi kuvaksi silmien eteen: tyttö makaamassa maassa hiekalla, hätääntynyt äiti vierellä – läsnä epätoivo ja lohduttomuus.

Seppo valvoi tilannetta uhrin ja äidin vierellä. Odotettiin ambulanssia saapuvaksi.
Muu ympärillä oleva sulkeutui pois mielestä.

”Kun näin tytön, laskin yhteen yksi plus yksi ja tiesin heti, että tästä ei ole paluuta. Sen tiedän, että me poliisina teimme kaiken voitavamme”, Seppo kertoo.

Tehtävä upposi syvälle

Seppo palasi partionsa kanssa poliisiasemalle, kun hälytyksestä oli kulunut neljä tuntia. Ensimmäistä kertaa hänellä oli aikaa miettiä, mitä oli tapahtunut.
Vastassa asemalla olivat esimies ja läheiset työkaverit.

”Omat tunteet purkautuivat itkuna. Siinä hetkessä ymmärsin, että tämä tehtävä meni syvälle.”

Esimies ilmoitti Sepolle ja muulle partiolle, että työvelvoite olisi ohi siltä päivältä.

Kenelläkään ei kuitenkaan ollut lupaa poistua, ennen kuin ensimmäinen purkukeskustelu olisi käyty.

Oma arki muuttui

Kun ensimmäiset ajatukset tapahtumasta oli käyty läpi, Seppo lähti töistä suoraan kotiin.
Puoliso osasi heti lukea miehen kasvoista, että jotakin oli tapahtunut.

”Olin uhrin äidin kanssa tilanteessa niin pitkään, että ajatukset karkailivat hänen suuntaan koko ajan. Omalle perheelle se näyttäytyi niin, että tuijotin tyhjyyteen ja olin poissaoleva. Parina ensimmäisenä päivänä mielessä pyörivät myös ’mitä jos’ ja ’entäs jos’ -ajatukset.”

Seppo palasi töihin yövuoroon heti seuraavana päivänä. Kaikki eivät pystyneet palaamaan.

”Halusin heti takaisin arkeen. Samalla tuntui ristiriitaiselta kohdata työkavereita, jotka olivat olleet mukana tehtävässä. Kelasimme yhdessä vielä monta vuoroa tätä tapahtumaa.”

Puhuminen helpotti jonkin verran, mutta Seppo ei osannut aavistaa, että asian käsittely hänen kohdallaan oli vasta alussa.

Järkyttävä rikos jätti jäljet poliisiinkin. ”Jos herään huomaamaan, että en ole nauranut ääneen pitkään aikaan, se on itselleni hälytysmerkki.” Pekka Nieminen / Otavamedia

Kuva ei jättänyt rauhaan

Siinä se oli jälleen, kirkkaana silmien edessä – teräväpiirtoinen kuva tytöstä makaamassa hiekalla. Taas.

Tapahtumasta oli kulunut jo useampi kuukausi, mutta kuva ei ollut jättänyt Seppoa rauhaan. Se piirtyi silmien eteen sattumanvaraisissa hetkissä, kun Seppo ajoi partiossa ollessaan puiston ohi. Tai nousi mieleen, jos eteen osui työtehtävä, joka muistutti hitusenkin marraskuista tapahtumaa.

Vielä tässä vaiheessa hän halusi uskoa, että häiritsevä mielikuva kuului ikään kuin työn kuvaan – ja toivoi, että se häviäisi itsestään.

Seppo yritti elää kuvan kanssa. Samalla hän kamppaili pahaa oloa vastaan, jonka mielikuva sai aikaan. Kuva nosti pintaan surua – olihan tapahtuma tosi ja kuvassa oli mukana pieni lapsi.

Lopulta alkoi olla selvää, että jotakin oli tehtävä – elämä ei voinut jatkua näin.

Tapahtumasta puistossa oli nyt kulunut vuosi.

Lue myös: EMDR- eli silmänliiketerapia auttaa selviytymään psyykkisestä traumasta

Epäilyksiä

Pian tämän jälkeen Seppo ajautui keskustelemaan tilanteestaan hyvän työkaverinsa kanssa. Ystävä suositteli Sepolle posttraumaterapian työpajaa, josta oli itse saanut apua samankaltaiseen ongelmaan.

Kiinnostus syttyi heti, vaikka Sepolla oli tuolloin omat epäilyksensä, joita hän kutsuu ’hölmöiksi argumenteiksi’ olla hakematta apua.

”Olin skeptinen, eli mielestäni ihan tavallinen suomalainen mies, joka ei puhu eikä pussaa. Tällaiset traumajutut olivat täysin uutta. Että minäkö alkaisin nyt puhua tunteistani ja kävisin kallonkutistajalla?”

Luottamus hyvään työkaveriin sai jääräpäisen miehen harkitsemaan asiaa uudestaan.

Ensikosketus terapiaan

Seppo katsahti ympärilleen luokkahuoneessa, jossa istui kaksikymmentä toisilleen tuntematonta ihmistä. Hän kertoi heille kuvasta, joka ei suostu lähtemään mielestä ja kuinka se häiritsee koko hänen elämäänsä. Sen jälkeen oli hänen vuoronsa kuunnella, kun muut puhuivat.

Seppo huomasi, kuinka työroolien pystyttämät suojapanssarit alkoivat murtua jo heti ensimmäisessä pienryhmäkeskustelussa. Joidenkin kollegojen kohdalla Seposta tuntui, kuin Pandoran lipas olisi auennut: mieltä vaivanneet työ- ja siviiliasiat sekoittuivat päällekkäin.

”Ei ole salaisuus, että poliisin ammatissa on vaara kyynistyä. Meille kertyy paljon kuormaa ja kuonaa. Poliisi ei ole kone eikä tunteeton kivi”, Seppo sanoo.

Ensimmäisenä päivänä työpajassa Seppo tapasi myös terapeutin. Tämä suositteli Sepolle silmänliikeisiin perustuvaa EMDR-hoitoa, joka voisi helpottaa traumaoireita.

”Olin epäileväinen, mutta kuitenkin päättänyt lähteä työpajaan takki auki -asenteella. Ajattelin, että otetaan vastaan kaikki mitä tarjotaan. Minulla ei ollut mitään hävittävää.”

Kuva karkasi

Istunnon alussa terapeutti pyysi Seppoa palauttamaan häiritsevän kuvan mieleensä. Tämä oli helppo tehtävä: kuva oli jo valmiina silmien edessä, teräväpiirtoisena.
Seuraavaksi terapeutti pyysi Seppoa seuraamaan tämän sormenliikkeitä omalla sormellaan.

Pian alkoi nousta pintaan tunteiden kirjo: surua, iloa ja vihaakin uhrin isää kohtaan. Tämä yllätti Sepon – hän oli tähän saakka pitänyt uhrin isää itselleen täysin yhdentekevänä hahmona tapahtumien ketjussa.

Tunteet tulivat ja lähtivät.

Kun hoitoa oli kulunut kymmenisen minuuttia, jotakin tapahtui.

”Huomasin, että kuva alkaa karata minulta. Yritin kelata sitä takaisin, mutta en kyennyt. Olo tuntui melkein siltä, kun terapeutti olisi huijannut minua.”

Puolen tunnin kuluttua Seppo astui ulos terapeutin huoneesta ja yritti käsittää, mitä oli juuri tapahtunut.

”Olo oli helpottunut, lähes euforinen. Tuntui, että leijuin ilmassa. Halusin vain ihmetellä olotilaa.”

Kevyet askeleet

Posttraumatyöpajasta Seppo palasi kotiin kevyin askelin.

”Olo oli yhtä juhlaa. Kotiväkikin huomasi muutoksen minussa. Mies on palannut siksi tyypiksi, joka se oli parhaimmillaan joskus ollut.”

Seppo kertoo, että muutos on ollut pysyvä. Kuva ei enää vaivaa häntä. Se on muuttunut ’suttuiseksi kuvaksi kilometrin päässä’, josta hän ei saa enää kiinni.

Avun saajasta auttajaksi

Posttraumatyöpaja sai hänessä aikaan täyskäännöksen. Kun Seppoa pyydettiin mukaan työpajan toimintaan, hän ei harkinnut hetkeäkään. Nyt hän toimii itse yhtenä keskusteluryhmän ohjaajista.

Työpajapäivät ovat pitkiä, mutta toisten auttamisesta saa voimaa omaan elämään.

”Hienoimpia hetkiä on nähdä omin silmin, kuinka moni saa helpotusta elämäänsä – ryhti oikenee ja ilo palaa kasvoille, kun kuormat kevenevät.”

Työpajoihin olisi tulossa enemmän osallistujia kuin mitä kursseilla on tilaa. Seppo toivoo, että poliisien työhyvinvointiin voitaisiin satsata tulevaisuudessa enemmän.

Poliisin työ on Sepolle kutsumusammatti. ”Ihmisten kohtaaminen on tämän työn suola.” Pekka Nieminen / Otavamedia

Kiire tehtävästä toiseen

Sepolla on nyt takanaan 13 vuoden kokemus poliisin työstä. Tänä aikana hän on huomannut asiakkaiden toimintatapojen muuttuneen kärkevämmiksi ja suoraviivaisemmiksi.

Myös kansainvälistymisen lieveilmiöt vaikuttavat työn arkeen.

”Ei tarvitse kuin katsoa länsinaapuriin Ruotsiin, niin näemme, mitkä haasteet odottavat meitä Suomessa. Esimerkiksi Tukholman luona on tällä hetkellä noin kymmenen haastavampaa aluetta, joihin polisi lähtee ainoastaan isommalla joukolla. Voisimmeko ottaa tästä opiksi ennen kuin meillä käy vastaavaa?”

Seppo ajattelee, että puhumalla voi voittaa paljon.

”Meidän ammatissa on liian vähän aikaa kohdata ihmisiä. Aina on kiire tehtävästä toiseen, mikä on todella kuormittavaa. Poliisina minä voin olla jonkun ihmisen ensimmäinen kuuntelija vuoteen. Lyhytkin viiden minuutin kohtaaminen voi olla jollekin asiakkaalle ne tärkeimmät viisi minuuttia pitkään aikaan.”

Avain jaksamiseen

Marraskuun 2017 tapahtumien jälkeen Seppo heräsi huomaamaan, kuinka tärkeää poliisin työssä on pitää huolta mielen hyvinvoinnista.

”Jos kuvaa ei olisi hoidettu pois, olisin ollut vaarassa kyynistyä. Huomasin jo itsessäni merkit – olin alkanut sulkeutua muilta ihmisiltä ja kääntyä sisäänpäin. Nykyään kysyn itseltäni säännöllisesti, miten minulla menee ja miltä minusta tuntuu. Pystynkö iloitsemaan? Kykenenkö suremaan tai itkemään?”

Seppo ei ole ollut kontaktissa tytön äitiin.

”Jos kadulla näkisin hänet, saattaisin pysäyttää ja kysyä, mitä kuuluu.”

Iso miehenköriläs levittää olohuoneen pöydälle pinkan haalistuneita valokuvia. Niissä poseeraa onnellinen perhe: isä, äiti ja vastasyntynyt, adoptoitu vauva, joka saa myöhemmin nimen Antti ja josta varttuu tämä sama miehenköriläs.

Kuvissa on toukokuu, 1976. Puut ovat jo hiirenkorvalla. Parikymppiset vanhemmat näyttävät melkein lapsilta itsekin. Iloisten ilmeiden takaa ei voi päätellä, millainen draama on juuri nähty: Kari ja Liisa Rantakari ovat matkustaneet Savonlinnaan hakemaan adoptiolasta, jonka äiti antoi pois suoraan synnytyslaitokselta.

Lasta, jonka päässä tulisi takomaan kysymys siitä, keitä hänen biologiset vanhempansa ovat.

”Kenenköhän nenä tai korvat minulla on? Onko minulla perimäni kautta vahvuuksia vaiko vain heikkouksia?”

Ja kysymyksistä suurin: Miksi isä ja äiti antoivat minut pois?

Kysymysten myötä pienen pojan mielessä alkoi kasvaa musta laatikko, jonka avaaminen kesti 35 vuotta.

Tänään Antti on luvannut avata laatikon.

”Jännittää. Pakko istua vähän aikaa tässä keinutuolissa.”

Adoptoitu vauva ilahdutti adoptioperheen elämä, mikä oli rakastavaa ja lämminhenkistä. Antti Rantakarin kotialbumi

Rakkautta ja tappeluita

Tehdään yksi asia heti selväksi. Omassa adoptioperheessään Antti ei koskaan kokenut tulleensa poissuljetuksi. Päin vastoin, välit vanhempiin ja sisaruksiin pysyivät läheisinä ja rakastavina.

”Meidän perhe-elämä oli poikkeuksellisen lämminhenkistä. Ympärillä oli laaja suku, jolle yhteisöllisyys oli tärkeää”, Antti Rantakari kertoo.

Lapualaisessa Rantakarin perheessä adoptiosta puhuttiin avoimesti. Antti sai jo pienenä tietää, että hänet oli synnyttänyt joku muu. Että isä oli joku toinen mies. Että biologinen äiti oli ollut opiskelija, jolla ei ollut edes seurustelusuhdetta isään.

Mutta edes rakkaus ei voinut poistaa tunnetta, että hän on erilainen kuin muut.

Lue myös: Kaipaako adoptoitu lapsi biologista vanhempaansa?

Adoptoitu poika joutui kiusatuksi koulussa

Perheeseen syntyi pikkuveli, kun Antti oli kolmevuotias. Taapero marssi adoptioäidin puheille:

”Äiti, voi kun sä voisit nielaista mut ja synnyttää uudestaan, että musta tulisi samanlainen lapsi kuin pikkuveikasta.”

Antti (oik.) on vanhin Rantakarin veljeksistä. Antti Rantakarin kotialbumi

Jälkikäteen Rantakarin perheessä on osattu nauraa tarinalle. On vain luonnollista, että lapset kysyvät erilaisuudesta.

”Ja on ollut upeaa, että adoptiovanhempani ovat osanneet selittää asiat lapsille.”

Mutta ei adoptoidun Antin lapsuus pelkkää onnea ollut.

Ongelmat alkoivat koulussa.

”Lapuan kokoisessa puukkojunkkaripitäjässä adoptiosta kiusattiin. Vastasin siihen nyrkein.”

Koskaan Antti ei kertonut aikuisille, mistä toistuvat tappelut saivat alkunsa. Ei, vaikka sydämessään hän tiesi, että vanhemmat ja muutkin aikuiset olisivat kyllä puolustaneet häntä.

”Adoptiosta tuli eräänlainen tabu 35 vuodeksi. En puhunut siitä kenenkään muun kuin oman perheen kanssa, ja silloinkin vain harvoin.”

Antin adoptiovanhemmat hakivat hänet suoraan Savonlinnan synnytyssairaalasta. Antti Rantakarin kotialbumi

Puhelinluettelo

Kotona Antin saatavilla oli tietoa – kaikki se, mitä virallisiin asiakirjoihin oli kirjoitettu. Esimerkiksi oikeuden päätös adoptiosta.

Papereissa luki biologisen äidin tyttönimi. Ja se toinen nimi, jonka äiti oli ottanut erään kertoman mukaan paetessaan häpeäänsä raskausaikana ja muuttaessaan kesken opintojen pois Savonlinnasta, vieraalle paikkakunnalle.

Nimet olivat kuitenkin vain kirjaimia paperilla.

Miltä äiti näytti? Mitä hän teki tai ajatteli? Siitä Antilla ei ollut mitään käsitystä.
Teini-iässä kysymykset biologisista vanhemmista alkoivat vaivata Antin mieltä yhä enemmän. Hän matkusti rippikoululeirille Nilsiän Aholansaareen ja löysi leirikeskuksesta kasan itäsuomalaisia puhelinluetteloita. Niiden joukossa oli myös Etelä-Savon puhelinluettelo.

Paksu kirja poltteli pojan sormissa.

”Löysin sieltä ihmisiä, joilla oli sama sukunimi kuin biologisella äidilläni.”

Äidin nimeä luettelossa ei ollut. Ehkä hän oli mennyt naimisiin, muuttanut nimensä.

Kadonnut taas.

Hirveä yhteydenotto: Äiti ei halunnut tavata

Opiskeluvuosien jälkeen Antti Rantakari muutti pääkaupunkiseudulle, työskentelemään erityislasten ja -nuorten kanssa.

”Koin saaneeni adoption myötä niin paljon, että ajattelin olevani elämälle velkaa. Halusin kierrättää itse saamaani hyvyyttä.”

Omien juurien kaipuu ei kuitenkaan helpottanut.

Antti etsi vielä kerran käsiinsä vanhat adoptiopaperit. Niistä löytyi biologisen äidin henkilötunnus.

Antti soitti Savonlinnan sosiaalitoimeen.

”Viraston ihmiset löysivät äidin. He tarjoutuivat myös ottamaan häneen yhteyttä. Sanoin, että haluan tehdä sen itse.”

Antti muistaa yhä päivän, jolloin hän sai yhteyden biologiseen äitiinsä.

”En halunnut soittaa kerrostaloasunnostani. Ajattelin, että naapuri voi kuulla.”

Hän ajoi autollaan erämaajärven rantaan. Kiipesi kalliolle. Katseli järven tyyntä pintaa samalla kun sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Kädet tärisivät, kun hän piteli vanhaa kännykkää: Samperin akku, kestä nyt edes tämä.

Sitten hän näppäili numeron. Kun naisen ääni vastasi, Antti esittäytyi.

”Sanoin, että olemme kuulemma tavanneet 13. tai 14. päivä toukokuuta vuonna 1976. Aika tylysti kysyin, haluaisiko hän tavata.”

Linjan toisessa päässä oli hätääntynyt aikuinen nainen.

”Me ollaan tässä perheen kanssa juuri syömässä…”

Puhelu ei kestänyt edes viittä minuuttia.

”Näin jälkikäteen ajatellen se oli tosi heikko yhteydenotto, ihan hirveä suorastaan. Pohjalainen uho pilasi kaiken”, Antti sanoo.

Myöhemmin hän sai biologiselta äidiltään kirjeen, jossa tämä paljasti joitain osatotuuksia isästä. Tämä oli paljon iäkkäämpi. Äiti ei tiennyt, oliko isä edes hengissä.

Nimeä äiti ei kertonut.

”Kirjeen lopuksi hän sanoi, ettei halua olla minuun yhteydessä. Hän ei siihen kykene luopumisesta koituneen tuskan vuoksi.”

Niin kului 15 vuotta. Antti perusti perheen, mutta kotona ei koskaan puhuttu adoptiosta. Lapsille Antin adoptiovanhemmat olivat mumma ja paappa.

Vuonna 2016 Antti soitti äidilleen toisen kerran ja yritti selvittää isänsä henkilöllisyyden.

He vaihtoivat muutamia WhatsApp-viestejä. Sitten äiti esti poikansa viestit, ja yhteys katkesi.

”Silloin sisuunnuin. Nyt selvitän tämän asian!”

Biologisen isän mysteeri vaivasi Anttia kymmeniä vuosia. Lopulta vastaus selvisi DNA-testin avulla. Sampo Korhonen / Otavamedia

Sylkitesti antaa osuman

Antti oli tutustunut amerikkalaiseen My Heritage -sukututkimussivustoon. Sen kautta hän oli kerännyt tietoa biologisen äidin suvusta ja viestitellytkin heidän kanssaan, vaikka yhteydenpidot eivät johtaneet tapaamisiin.

Vuonna 2017 Antti huomasi, että My Heritagella oli tarjouksessa DNA-testi.

Voisiko se tuottaa tietoa biologisen isän suvusta?

DNA-näytteen ottaminen oli yllättävän helppo ja nopea toimenpide. Antti pyyhki poskistaan sylkeä vanupuikkoon. Sitten hän pakkasi näytteet ja lähetti Yhdysvaltoihin.
Vastaus tuli parin viikon kuluttua, ja se sai Antin vetämään syvään henkeä. Hänen DNA:nsa täsmäsi Italiassa asuvaan oopperalaulajaan.

”DNA-vastaavuus viittasi siihen, että hän voisi olla minun serkkuni.”

Antti otti yhteyttä Italiaan. Laulaja oli suomalainen. Hän kertoi omasta suvustaan ja sen vanhasta kaartista, johon kuului seitsemän veljestä ja kaksi siskosta.

Antin syntymän aikoihin kaikki veljekset olivat olleet naimisissa kahta lukuun ottamatta.
Antti sai kaksi nimeä.

Hän löysi miesten puhelinnumerot ja osoitteet numerotiedustelusta. Lähetti kaksi tekstiviestiä Sulkavalle.

Ei mennyt viikkoakaan, kun puhelin soi.

”Hän on minun isäni”

Sinä tammikuisena päivänä Antti Rantakari ajoi autoa. Kyydissä oli kaksi nuorta, joiden tukihenkilönä hän toimi. Kun soittaja esittäytyi, Antti tunsi pulssinsa kiihtyvän.

”Voinko soittaa takaisin?”

Antti vei nuoret koteihinsa. Sitten hän nappasi puhelimen kouraansa ja näppäili numeron.

”78-vuotias mies alkoi ääni vapisten kertoa, että hän on minun isäni. Hän sanoi, että on ristinyt elämänsä jokaisena iltana kätensä ja toivonut, että minulla olisi kaikki hyvin.”

Antti tajusi, että tämä on se hetki, jota hän on odottanut koko elämänsä.

”Taisin sanoa jotain naivia: Hienoa, että tunnustat.”

Samana iltana Antti sai pitkän sähköpostin biologisen isänsä vaimolta. Kirjeessä luki, että he ovat aina odottaneet yhteydenottoa ja pelänneet, ettei sitä koskaan tulisi. Että Antti olisi aina tervetullut heidän kotiinsa.

Sinä yönä uni ei tullut Antin silmään.

”En ole koskaan menettänyt yöuniani hyvänolon tunteen vuoksi, en edes omien lasten syntymän hetkellä. Mutta tuolloin valvoin. Naureskelin, kirjoitin runoa ja polttelin tupakkaa ihan huolella.”

Musta laatikko särkyy

Seuraavien kuukausien aikana Antti ja hänen isänsä puhuivat monta kertaa puhelimessa, kokosivat elämänsä palapeliä.

Isä kertoi, että Antti oli yhden illan romanssin seuraus. Kun isä oli kuullut raskaudesta, hän oli tarjoutunut kihlaamaan Antin biologisen äidin. Isä oli jopa tarjoutunut huolehtimaan pojasta.

Äidille tämä ei sopinut. Hän ei suostunut kertomaan biologiselle isälle, minne poika sijoitettiin. Poika katosi isän elämästä jättämättä jälkeäkään.

Antti sanoo miettineensä paljon, miksi niin kävi.

”En keksi muuta selitystä kuin sen, että äiti oli oman perheensä ainoa lapsi, johon ehkä kohdistui paljon odotuksia. Ehkä hän joutui omien vanhempiensa painostamaksi. Hänhän joutui vaihtamaan nimensä ja muuttamaan toiselle paikkakunnalle. Sen ajan maailmassa tuo kaikki on täysin inhimillistä.”

Biologisen isän yhteydenoton jälkeen kaikki padot aukesivat. Äkkiä Antin Facebook-tilille ilmestyi lukuisia kaveripyyntöjä uusilta sukulaisilta.

”Kuulin, että biologinen isä oli kailottanut Sulkavan S-Marketin kassalla iloissaan, että hänellä on toinenkin poika.”

Antti kirjoitti vanhoille kavereilleen isästään.

Ystävät ihmettelivät: ”Karihan on sinun isäsi?”

”Joo, niin on. Mutta sitten on vielä tällainen kombo.”

”No mikset oo kertonut?”

”En ole saanut itseäni auki aiemmin. Kun lapsena kiusattiin.”

”No mutta eihän tämä mitään muuta.”

”Ei muutakaan. Me ollaan kavereita edelleen.”

Isä ja poika tapasivat parin kuukauden kuluttua

Isä ja poika tapasivat pari kuukautta ensimmäisen yhteydenoton jälkeen. Antin sisarpuoli oli juuri synnyttänyt esikoisensa Helsingissä. Antin biologinen isä saapui Sulkavalta vaimonsa kanssa tervehdyskäynnille.

Neljä tuntia ennen sairaalaan menoa he tapasivat Antin helsinkiläisessä ravintolassa.

”Ei me alettu pillittää huolella. Annettiin vaan kyynelten valua poskilla ja syötiin samalla. Ja puhuttiin asioista.”

Sitten kolmikko lähti yhdessä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa.

Uusi perhe otti Antin heti omakseen. Antin sisarpuolet jopa syyttivät isäänsä siitä, ettei tämä ollut kertonut pojasta aiemmin.

”Me keskustelimme asiasta. Sanoin, että älkää nyt alkako vanhaa miestä kiusaamaan. Hänellehän on tehty periaatteellista henkistä väkivaltaa salaamalla joitain asioita, joiden avulla hän olisi voinut kertoa tämän tarinan.”

Biologisen isän löytyminen oli Antille valtava helpotus, joka avasi vuosikymmenien tunnelukot. Sampo Korhonen / Otavamedia

”Nyt pidetään sun ristiäiset, tässä on kastemekko”

Vuoden 2018 kesällä Antin omalle perheelle tarjoutui tilaisuus tutustua biologisen isän puoleiseen sukuun. He saivat kutsun mökkeilemään Sulkavalle.

”Lapset tekivät hirveästi huomioita. He ihastelivat, että minussa ja biosukulaisissani on samaa näköä. Sitten he lähtivät uusien serkkujensa kanssa uimaan.”

Kun lapset oli saatu sinä iltana nukkumaan, isä toi pöytään konjakkipullon, jonka Antti oli antanut hänelle lahjaksi ensitapaamisella.

Isä kaatoi lasilliset.

”Menimme isän kanssa saunaan. Sen illan aikana tuli juotua vähän enemmänkin. Uimme ja puhuimme, itkimme ja nauroimme.”

Seuraavana aamuna Antin täti pyöräili paikalle.

”Terve, sä oot varmaan Antti. Ota sukat pois.”

Täti tarkisti, että pojalla on suvun varpaat. Sitten hän kaivoi hymyillen kassista XXXL-kokoisen Sulkavan Suursoudut t-paidan.

”Nyt pidetään sun ristiäiset, tässä on kastemekko.”

Ikimuistoisen mökkireissun päätteeksi Sulkavan Alanteen uimarannalla järjestettiin epävirallinen sukutapaaminen, joihin tuli kymmeniä Antin sukulaisia. Biologinen isä tarjoili suuresta laatikosta jäätelöä.

Etsivä löytää – merkityksellistä myös adoptiovanhemmille

Tieto Antin biologisen isän löytymisestä oli merkityksellinen hetki myös adoptiovanhemmille, Kari ja Liisa Rantakarille. Ensimmäisen puhelun aikana Antti sai vain vaivoin kerrottua uutiset liikutukseltaan.

”Sen jälkeen tästä kaikesta on puhuttu paljon.”

Viime kesänä Antti osallistui yhdessä biologisten sukulaistensa kanssa Sulkavan soutuihin. Kari ja Liisa Rantakari kannustivat katsomossa. Kisan jälkeen Antin kaksi isää puolisoineen tapasivat ensi kertaa. Tapaamiseen osallistuivat myös Antin kolme vanhinta lasta ja sisarpuolet perheineen.

”Ohjasin oman poikani grillaamaan niin, että molemmat isät saivat ensin vähän opastaa häntä. Pian olin siinä grillillä minäkin.”

Palapelin palaset loksahtelivat paikoilleen.

”Helpotus, rikkaus, onnellisuus. Ne sanat tulevat mieleen. Olen päässyt tien päähän. Olen kaivanut ja kaivanut. Ja olen saanut löytää. Minulla on nyt monta sukua. Serkkuja on 53, valtava joukko ihmisiä ilona ja tukena kaikessa.”

Tarinansa Antti haluaa kertoa, koska hän toivoo sen auttavan muita, jotka ovat samassa tilanteessa.

Hän antaa vinkin niille, jotka ovat tekemisissä adoptiolasten kanssa.

”Näitä asioita kannattaa lähestyä varovasti, mutta täysin avoimesti. Jos on omia adoptoituja tuttuja, niin vertaistukea on hyvä kokeilla. Ja Suomen Adoptioperheillä on mentoritoimintaa, jossa on mukana todella osaavia ihmisiä.”

Erityisesti Antti toivoo, etteivät adoptoidut lapset ja nuoret jäisi omine pohdintoineen yksin.

”Että heillä olisi halua ja uskoa siihen, että asioita voi selvittää. Nykykeinoilla moni asia on mahdollista.”

Antin omassa palapelissä on vielä yksi ratkaisematon palanen. Yhteys biologiseen äitiin on edelleen poikki.

”En ole menettänyt toivoani sen suhteen. Jos kyseinen henkilö sattuisi vaikka lukemaan tämän jutun, niin kauniisti pyydän vielä kerran harkitsemaan.”

Kun Seppo Lindeqvist saapui 17-vuotiaana kloppina Turun Alastarolta Helsinkiin, ilmassa oli merkkejä siitä, että nyt tulee sinnikäs kaveri. Hän suunnisteli mopollaan eteenpäin ilman karttaa, kysellen neuvoa ohikulkijoilta.

Kytkin luisti, autot tööttäsivät, ja nahkalätsään sonnustautunut Seppo potki jalalla vauhtia päästäkseen eteenpäin. Äidillä ei ollut antaa rahaa, mutta hän oli keittänyt evääksi munia, jotka pullistelivat Sepon taskuissa.

”Olin nuori poika, kokematon ja ujo, köyhästä 8-lapsisesta perheestä. Mutta oli minulla joku valttikortti hihassa: olin tehnyt hirveästi töitä lapsesta saakka ja tottunut siihen, että elämä oli rankkaa.”

Kipeä lapsuus – isä oli kova alkoholinkäyttäjä

Sepon lapsuus oli niukka. Isä oli taidemaalari ja paljon poissa kotoa.

”Kun teimme kolttosia, äiti uhkasi kertoa isälle, kunhan hän tulisi kotiin – mutta sitä, milloin hän tulisi, ei ikinä tiedetty. Isä oli kova alkoholinkäyttäjä ja hyvin ankara. En muista, että hän olisi koskaan käynyt käsiksi, mutta kyllä me häntä pelkäsimme.”

Pikkupoikana Seppo kärsi änkytyksestä. Kun piti mennä sanomaan jotakin isälle, hän kävi nurkan takana harjoittelemassa repliikkinsä ennen isän eteen menemistä.

Ujo ja arka poika ei pärjännyt koulussa. Hän sai käyttäytymisestä kympin, mutta muu meni penkin alle. Lukeminen ja laskento sujuivat onnettoman huonosti. Ensimmäisen luokan keväällä Seppo sai todistukseen kolme nelosta ja merkinnän: ”Jää luokalle”.

Työelämä alkaa – ammattikoulusta muurarin hanslankariksi

Sepon ensimmäinen työpaikka oli Rakennuskunta Hakan työmaalla Vantaalla. Hän oli käynyt ammattikoulussa rakennusmieslinjan, mutta päätyikin muurarin hanslankariksi.

”Muurari oli armoton juoppo. Hän opetti minut muuraamaan, lainasi mopoani ja lähti keskellä päivää kaljakauppaan. Kun mestari tuli kierrokselle, hän ihmetteli, missä muurari on, ja miten minä osasin muurata.”

Kun tämä toistui muutaman kerran, muurari sai lopputilin. Mestari käski Sepon ostaa valkoiset vaatteet ja muurarin työkalut ja neuvoi Sepolle, miten lanka viritetään.

”Yritin sotkea vaatteita ja muurauskauhaa, jotta työmaalla ei huomattaisi, että uusi muurari on ihan keltanokka.”

Kun hän sitten muuraili tavaratalo Stockmannin laajennusosan seinäpilareita, hän ei ollut uskoa sitä todeksi.

”Olin tullut maalta rengin hommista, metsätöistä ja meijerin tonkkapojan töistä. Se, että olin edennyt Stockmannin rakennuksille muurariksi, oli aikamoinen tähtihetki.”

Rakennusalalla olisi riittänyt töitä, mutta Sepon veli houkutteli hänet yrittäjäksi omistamaansa ravintola- ja kylmälaitehuoltoja tekevään yritykseen. Seppo, jolla ei ollut laitteista mitään käsitystä, joutui tosin käymään työn ohella muutaman kurssin ja tenttimään itselleen sähköluvat.

Sepon viimeisestä huikasta on nyt kaksikymmentäviisi vuotta aikaa. Sampo Korhonen / Otavamedia

Alkoholi arjessa läsnä vahvasti

Ensimmäinen yritys oli Sepon korkeakoulu. Hänelle oli ehtinyt kertyä monenlaisia taitoja, mutta koneiden kanssa ährätessä alkoi kertyä syväosaamista.

”Jossain vaiheessa huomasin, että hei, minähän hallitsen sähköhommat, kylmähommat, vähän kaikenlaista.”

Koko sen viidentoista vuoden ajan, kun Seppo kävi korkeakouluaan, alkoholi oli vahvasti mukana elämässä. Välillä venähti ilta pitkäksi. Piti opetella päästelemään valkoisia valheita.

”Vakioselitykseni oli, että anteeksi kun olen vähän ottanut, eilen oli syntymäpäivä. Kerran yksi asiakas sanoi, että sinullahan oli edellisenkin kerran syntymäpäivä. Sanoin pokkana, että ai, sitä on sitten nähty vuosi sitten viimeksi.”

Eräänä aamuna vastassa oli pariskunta, joille hän oli myynyt kokonaisen keittiön. Seppo oli huonossa kunnossa. Kun hän kertoi vakiovalheensa, mies osti syntymäpäiväsankarille pullon konjakkia ja vei hänet työmaalle omalla autollaan. Vaimo tuli halaamaan ja onnittelemaan.

”Se oli minulle aivan hirveä paikka. Tapauksesta tuli minulle kovat tunnontuskat.”

”En voi pettää lasteni luottamusta”

Kovan lapsuuden kokenut Seppo halusi tarjota lapsilleen kaikkea hyvää: rakkautta, elämyksiä ja turvallisen kodin. Lapsilla olikin kaikkea riittävästi. Lomilla käytiin asuntovaunuilemassa leirintäalueilla ja Legolandissa. Mutta alkoholi oli sielläkin mukana. Seppoa oli myös alkanut pelottaa, että hän ei tällä menolla olisi kovin pitkäikäinen.

”Sellaiselle ihmiselle, joka kantaa vastuuta sekä perheestään että työstään, taakka kasvaa viinan kanssa liian painavaksi. Siinä elämä loppuu aikaisemmin kuin pitäisi.”

Mielessä oli alkanut kyteä toinenkin muutoksen siemen: Seppo halusi perustaa oman yrityksen. Kun hän puhui ajatuksesta lähipiirille, reaktiot olivat epäileväisiä. Vain omat lapset tuntuivat tukevan ja kannustavan täysillä.

”He uskoivat minuun. Ajattelin, että en voi pettää lasteni luottamusta. Päätin, että kun perustan yrityksen, aloitan puhtaalta pöydältä. Lopettaisin juomisen.”

Raittiuden tielle – korkki pysyi kiinni

Alun perin Seppo suunnitteli laittavansa korkin kiinni uudenvuodenyönä, vuoden 1994 puolella. Juhlissa maljaa kumotessaan hän huomasi, että kello oli jo viisi yli kaksitoista.

”En antanut sitä itselleni anteeksi. Siirsin päätöksen tammikuun viimeiseen päivään. Odotin kädet ristissä koko tammikuun, että tulisi viimein se päivä, kun saisin lopettaa”, Seppo nauraa.

Sepon onnistumiseen vain ei tahtonut kukaan uskoa. Kun hän näki kavereita, he kysyivät yleensä, joko hän oli ratkennut – mitään kannustavaa ei kenellekään tullut mieleen sanoa.

Mutta päätös piti. Kosteiden vuosien kaverit kaikkosivat vähitellen, ja jälkeenpäin Seppo kuuli, että moni heistä kuoli liian varhain.

Seppo raitistui kertayrittämällä, mutta juomisen lopettaminen ei ollut helppoa. Se oli kestävyyslaji.

”Ongelmat eivät lopu raitistumiseen. On kohdattava ja käsiteltävä monenlaisia vanhoja asioita. Vielä puolentoista vuoden päästä ajoin heikolla hetkellä auton Pihlajamäessä ravintolan eteen ja ajattelin, että auto jäisi siihen. Mutta en noussutkaan autosta. Istuin siellä, mietin elämän tarkoitusta ja ajattelin lapsiani: he luottivat siihen, että isä ei enää joisi. Järki voitti, ja matka jatkui autolla.”

Sepon aika kuluu Seponrannassa kuin siivillä. Hiidenveden rannalla sijaitseva elämyskohde on köyhän pojan paratiisi. ”Tämä paikka on minulle unelmien täyttymys.” Sampo Korhonen / Otavamedia

Resta-Mesta lunasti lapsille annetun lupauksen

Vielä samana vuonna 1995 Seppo lunasti toisen lapsilleen antamansa lupauksen. Hän perusti Resta-Mestan, joka myi, huolsi ja korjasi takuuhuollettuja suurkeittiö-, ravintola- ja kylmälaitteita – tuttuja hommia jo vuosien ajalta.

Seppo aloitti yksin. Ensimmäisen vuoden jälkeen joku tuli kertomaan Sepolle, että kylällä kuiskittiin hänen olevan konkurssin partaalla.

”Vastasin, että jos viisitoista vuotta pyöritin yhtä yritystä alkoholin kanssa, niin enkö minä tätä seuraavaa pyöritä selvinpäin ainakin sen viisi vuotta. Ajattelin, että jos se on minusta kiinni, saavat odottaa sitä konkurssia aika kauan.”

Resta-Mesta täyttää kesällä 25 vuotta. Palkintoja kahminut yritys työllistää kymmenen ihmistä, ja se on todennäköisesti Suomen suurin takuuhuollettujen ravintolalaitteiden myyjä.

Kuinka ihmeessä tällainen temppu oikein tehdään? Sepolla on yrittäjiksi haluaville yksi neuvo: inhimillisyys.

”Kun jostain soitettiin lauantaiaamuna, että pakastinhuone sulaa, lähdin ajamaan ajatellen, että siellä on ihmisiä, jotka tarvitsevat apua – en sitä, miten paljon voisin laskuttaa. Kun tekee työnsä hyvin ja auttaa toisia, se palkitaan. Olen vuosien varrella huomannut, miten kaikki hyvä tulee jonkin muun kuin oman edun tavoittelun kautta.”

Sepon toimiston seinälle ripustettiin kaksi todistusta: ensimmäisen luokan päästötodistus ja toinen, jossa Resta-Mestan todetaan kuuluvan korkeimpaan luottoluokkaan. Kolme nelosta on vaihtunut kolmeksi A:ksi.

Melkein oloneuvos

Kaksi vuotta sitten vietettiin Sepon työelämän päättäjäisiä. Ystävät, kylänmiehet ja asiakkaat menivät tiputanssia, ja paikalla oli toistakymmentä kansalaisuutta. Ne olivat Sepon elämän hauskimmat juhlat.

Nyt Resta-Mestaa pyörittää Sepon tytär Anne. Mutta on Seppo vieläkin käynyt salaa töissä.

”On niin ihanaa keittää aamulla kahvit, hypätä auton rattiin ja lähteä töihin. Mutta ei mulla enää vastuuta ole. Annella homma pyörii ilman minuakin. Tapaan aina sanoa, että lopetan ihan lähipäivinä.”

Nyt Sepon tulevaisuudensuunnitelmat täyttää Seponranta – hänen ”kuudes lapsensa”.

Lohjalla Hiidenveden rannalla sijaitsevassa elämyskohteessa on vuokramökkejä, kajakkivuokrausta ja sup-lautoja. Seppo on juuri kunnostanut yksinään rantaan vievät portaat, johon tarvittiin 1 500 kiloa tiiliä ja 750 kiloa kuivabetonia. Miksi olla jouten, kun tekeminen on niin mukavaa?

”Ainoa tapa päästä tähän pisteeseen oli se, että lopetin alkoholinkäytön. On onnellinen olo, kun on kunnossa.”

Lokakuisena yönä 1997 valokuvaaja Peter Jansson ei saanut pitkiä yöunia – jälleen kerran. Ilta-Sanomien uutispäällikkö herätti aamuyöstä soitolla: Helsingin keskustassa oli tapahtunut raaka henkirikos.

”Lähdin samantien. Kun pääsin Tehtaankadulle, katu oli suljettu. Asetuin niin lähelle tapahtumapaikkaa kuin pystyin ja aloin kuvata.”

Steen Christensen oli ampunut noin tuntia aiemmin kadulle kaksi poliisia. Ruumiit oli jo siirretty ja palomiehet pesivät mukulakiviä. Kuvassa vesi oli värjäytynyt kirkkaanpunaiseksi.

Uutiskuvat muuttuivat

On jälleen lokakuu. Peter Jansson ja Pasi Kivioja seisovat keskellä Tehtaankatua. Janssonilla on tänäänkin kamera olallaan, tosin vain rekvisiittana. Entiset työtoverit ovat asettuneet kuvattaviksi tätä juttua varten. Juuri julkaistussa, Kiviojan kirjoittamassa Tilanne päällä -kirjassa käsitellään Janssonin monipolvisen työhistorian ja kuvien kautta sitä, mitä suomalaisessa mediassa on voinut vuosikymmenten aikana käsitellä – ja mitä ei.

Jansson ja Kivioja tutustuivat Ilta-Sanomissa, kun Kivioja työskenteli lehdessä uutistoimittajana ja Jansson kuvaajana. Nyt Jansson on ollut muutaman vuoden eläkkeellä, ja Kivioja siirtynyt pyörittämään viestintäalan yritystä.

”Peter sai elää tietynlaisen journalistisen kulta-ajan. Sellaisia uutiskuvia, joita hän otti tälläkin kadunpätkällä, näkee sanomalehdissä enää harvoin”, Kivioja toteaa.

Jansson on samaa mieltä, etenkin median oma suhde uutiskuviin muuttui hänen viimeisinä työvuosinaan.

”Elämme yhä visuaalisemmassa maailmassa, mutta samalla uutiskuvan arvostus on vähentynyt. Enää ei kalasteta ainutlaatuisia hetkiä, siihen ei enää panosteta”, Jansson toteaa.

Sitä hän juuri teki, kalasteli hetkiä, vaikka siihen olisi mennyt tunteja.

”Ennätykseni yhdellä kuvauskeikalla taitaa olla 42 tuntia.”

Peter Jansson ehti kameroineen kuvaamaan aamuyöisen Tehtaankadun karuja puhdistustöitä vuonna 1997. Nyt hän palasi paikalle Pasi Kiviojan kanssa puhumaan uutisista. Peter Jansson

Lue myös: Palkitun valokuvaaja Jorma Poudan uran varrelle on mahtunut lukemattomia kohtaamisia ja kommelluksia

Presidenttejä ja pidätyksiä

Mutta mitä oikeanlaisen otoksen tallentaminen sitten vaati?

”Ainakin nopeutta. Kun soitto toimituksesta tuli, että jotain on tapahtunut, en voinut jäädä aikailemaan”, Jansson kertoo.

Christensen-keikalle hän ajoi Espoosta 15 minuutissa.

”Peterin Chrysler Voyager oli käsite. Sillä mentiin usein liian kovaa”, Kivioja muistaa.

Auto oli Janssonin toimisto, komentokeskus – joskus myös piilopaikka.

”Kun Peter Fryckman oli etsintäkuulutettu, sain vihjeen, että hän aikoo osallistua isänsä hautajaisiin. Ajoin paikalle. Fryckmanin turvamies tarkasti kaikki autot, mutta makasin omani lattialle niin tiiviisti liimautuneena, ettei hän huomannut minua. Lopulta sain napattua kuvan. Sen jälkeen Fryckman taas pakeni.”

Kivioja oli nuorehko toimittaja, kun hän alkoi työskennellä Janssonin kanssa 2000-luvun alussa.

”Opin häneltä paljon, etenkin rohkeudesta. Jos Peterin mielestä aikailin liikaa, hän oli heti tönimässä, että menehän siitä kyselemään”, Kivioja hymähtää.

Myös yksi jutunteon perusedellytys tuli Janssonin kanssa työskennellessä selväksi: ketään ei saanut liikaa pokkuroida.

Jansson ei ainakaan kumarrellut, ei vallanpitäjiäkään. Presidenttejäkin hän ehti kuvata Kekkosesta lähtien, jokaista moneen kertaan.

”Siinä pakostakin tutustui, kun olin aina kärkkymässä kuvaa tai mukana matkoilla.”

Niinistön kanssa hän muistaa erityisesti erään matkan 1990-luvulta. Jansson tarjosi kansanedustaja Niinistölle kyydin kotiin Saloon. Matkan aikana hän kertoili helposti mediaan hermostuvalle Niinistölle, miten lehdistön kanssa olisi hyvä toimia.

”Hän kuunteli kyllä, mutta taitaa edelleen tulla tarvittaessa lankoja pitkin toimitukseen.”

Halosen hän sai hymyilemään, vaikka tällä olisi ollut huono päivä. Ainakin kerran.

”Halonen oli saanut Ruotsin-matkalla paikalliselta lehdistöltä kritiikkiä hatustaan. Vielä Suomessakin hän oli kuvatessa äkeissään, ja totesi, että pitääkö laittaa nyt vielä hattukin päähän. Totesin siihen, että joo, laita, mun isäkään ei ole koskaan tykännyt sun hiusväristäsi.”

Kumartelemattoman tyylinsä ansiosta Jansson löysi monesti herkullisen kuvakulman vaikkapa ministerin vierestä takapenkiltä. Ihan kaikkiin tyyli ei kuitenkaan tepsinyt.

”Pari kertaa jouduin putkaan, mutta kamerastani en luopunut koskaan, en edes kun vartija väänsi käsiä selän taakse.”

Näkymätön mutta läsnä

Tsunami, Estonia, Vanhan ylioppilastalon palo, lukuisia onnettomuuksia, julkkiksia ja poliitikkoja, niitä kaikkia Jansson on tuonut kuvillaan silmiemme eteen.

Jansson ei silti osaa asettaa kuviaan tärkeysjärjestykseen. Yhdestäkään ei ole tullut muita tärkeämpää.

”Sinulle on taitanut pikemminkin jäädä mieleen ne kuvat, joita et saanut”, Kivioja toteaa.

Jansson myöntää. Erityisesti häntä jäi harmittamaan Ilpo Larhan tapaus. 1990-luvun alkuvuosina tämä vankikarkuri otti karkumatkallaan panttivankeja ja asettui näiden kanssa lahtelaisasuntoon, jonka poliisi piiritti.

”Hankkiuduin tien toiselle puolelle yhden eläkeläisen asuntoon kytikselle. Olin kameran kanssa ikkunassa passissa 14 pitkää tuntia putkeen, kunnes toimituksesta tuli viesti, että mene nukkumaan, toinen kuvaaja tulee siksi aikaa vahtiin. Ehdin nukkua vain kaksi tuntia, kun soitettiin uudelleen, että tilanne laukesi, panttivangit pelastettiin ja Larha on ampunut itsensä.”

Onnettomuudet ovat välillä niin suuria, ettei työmäärää lasketa tunneissa. Tsunamin jälkeen Jansson oli Thaimaassa peräti kuukauden. Kun hän katsoo kuviaan hiilihappojäiden päälle asetelluista ruumiista, hän haistaa vieläkin kalmanhajun kuvanottohetkellä. Ja muistaa yhä tunnelman, kun hän toimittajan kanssa luovi epätoivoisten, surevien ja pelastuneiden joukossa.

”Kyllä tässä työssä on nolottanut lukemattomia kertoja toisten yksityisyyden häiritseminen. Kuvaajana on oltava näkymätön, sivussa ja silti läsnä. Surun hetkillä se on erityisen vaikeaa.”

”Kun olin selvinnyt tsunamikeikalta, tuli saman tien hälytys pieneen kylään, jossa kuusi nuorta oli kuollut onnettomuudessa. Menin paikalliseen kirkkoon, jonne puoli kylää oli kokoontunut. Kun kuvasin sitä surua, se tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta. Suretti, hävetti ja pala muljahteli kurkussa, mutta silti oli kuvattava.”

Pasi Kiviojan mielestä Peter Janssonin kaltaiset uutiskuvaajat ja elämäntapajournalistit ovat Suomesta katoamassa. ”Uskon, että se on rahakysymys”, Jansson toteaa. Tommi Tuomi / Otavamedia

Mitä haluamme nähdä?

Suomalaisten lukijoiden suhde kuolemaan on Kiviojan mielestä ristiriitainen: toisaalta haluamme nähdä ja lukea tragedioista, mutta samalla niistä raportoiminen koetaan herkästi loukkaavana. Ikään kuin emme osaisi päättää, mitä haluamme.

”Kuoleman käsittely on mediassa muuttunut viime vuosikymmeninä varovaisemmaksi. Ennen lehdistö kävi kolkuttelemassa surutalojen ovia, nyt sitä pidetään tahdittomana.”

Kivioja ottaa esimerkin. Muutama viikko sitten Suomea ravisutti Kuopion koulusurma.

”Viranomaiset herättelivät keskustelua siitä, kuinka toimittajat olivat lähes hyppineet epäillyn omaisten ikkunoiden alla. Samahan on toistunut aiemmin muun muassa Estonian aikaan, jolloin liikkui juttuja sairaalaan päässeistä valepukuisista toimittajista. Kuitenkaan mitään pitäviä todisteita tai nimiä ei ole julkisuudessa esitetty.”

Tällainen epämääräinen syyttely voi johtaa Kiviojan mieleestä median ylivarovaisuuteen, jolloin tiedonvälittäjän rooli kyseenalaistuu.

Jansson on samaa mieltä. Joka kädestä löytyvä kännykkäkamera on hänestä muuttanut journalistista kuvakerrontaa.

Ja kun politiikassa oli aiemmin varottava, mitä kirjoitettiin, se tallennettiin kuviin. Silloin ulkoministeri Väinö Leskisen ryppyinen muovikassi viesti ongelmista, joista ei sopinut kirjoittaa.

”Kyllä minäkin olen kuvannut juoppoja poliitikkoja lasi kädessä, kun aihetta ei vielä muuten käsitelty. Sellainen kuvajournalismi on katoamassa.”

Tragedian kasvot

Katoamassa ovat myös paperiset iltapäivälehdet, Janssonin entiset työllistäjät, niin uskoo kumpikin miehistä. Digiuutismaailmassa tarvitaan silti edelleen kuvia.

”Journalistisen uutiskuvan arvostus on kuitenkin vähentynyt. Samalla myös uutisen käsite ja uutiskriteerit ovat muuttuneet. Sanomalehdistä tulee yhä enemmän ikään kuin kavereita, joissa käsitellään ihmisten elämänvalintoja ja terveysasioita”, Kivioja summaa.

Tulevaisuudessa siis yhä harvemmin lähetetään kuvaajia saalistamaan tai maastoutumaan hyvää kuvaa varten. Sellainen maksaa ja vie aikaa.

Tosin lehtitalot eivät Janssonin mielestä koskaan olleet oikein jyvällä siitä, miten paljon kuva todellisuudessa maksoi kuvaajalleen vaivaa ja aikaa.

”Kun Lohjalla ryöstettiin pankki, lymyilin kirjaimellisesti puskassa. Jäätymistä ja virkavaltaa uhmaten makasin pensaikossa rajatun alueen sisäpuolella ja lopulta sain pidätyskuvan. Siinä oli vatsa melkein jäätyä maahan kiinni”, Jansson nauraa ja lopulta muistaa yhden itselle merkityksellisen kuvan.

Se liittyy Tehtaankadun surmaajaan.

”Oikeudenkäynnissä pääsin livahtamaan sellaiseen kohtaan ja hetkeen, jossa Christensenin kasvot paljastuivat lippalakin alta. Se jäi hänestä ainoaksi kunnon kuvaksi vangitsemisoikeudenkäynnissä. Rikos, kaikki se suru ja kadun veret saivat kasvot.”

”Kemiaa on kaikkialla ruoanlaitosta pyykinpesuun, vaikka sitä ei aina hoksaa,” tekniikan tohtori Ulla Lassi huomauttaa.

Henkilökohtaisesti Ulla Lassille kemia on vielä paljon enemmän. Se on intohimoista tutkimustyötä, joka kiinnosti häntä jo lapsena.

”Kemia on erittäin loogista, tieteenalassa on tietyt säännöt, joiden ohjenuorana on alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Tämä loogisuus viehätti minua jo koululaisena ja innostaa edelleen. Hallitsemalla perusasiat on helppo ymmärtää monimutkaisiakin ilmiöitä.”

Sedän vaimo vakuutti valitsemaan kemian opinnot

Ulla Lassi oli lahjakas monissa kouluaineissa, ja kemia oli yksi monista kiinnostuksen kohteista. Lassi oli suunnitellut ryhtyvänsä opettajaksi, ja erityisesti kieltenopettajaksi.

”Olin päässyt Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan sekä kieliä että kemiaa. Setäni vaimoineen kuskasi minut uuteen kaupunkiin opiskelemaan, mikä sai minut ihan viime metreillä vaihtamaan kielet kemiaan. Setäni vaimo, äidinkielen opettaja, puhui minulle autossa, että valitse mieluummin kemia. Se antaa sinulle paljon muitakin mahdollisuuksia kuin opettajana työskentelemisen. Ja näin on tosiaan tapahtunut,” Lassi kertoo.

Ulla Lassi on vuodesta 2006 hoitanut Oulun yliopiston soveltavan kemian professuuria Kokkolan yliopistokeskuksessa.

Lassin tutkimusryhmää työllistää nyt eniten litiumioniakkujen tutkimus. Niihin yritetään kehittää uusia, tehokkaita kemikaaleja, jotka toimisivat myös kylmässä ja toisivat lisäkilometrejä esimerkiksi sähköautoon.Suomessa ennustetaan vuoteen 2030 mennessä olevan jopa 670 000 sähköautoa. Myös kännykät ja sylitietokoneet ovat olennainen osa arkeamme. Kaikissa näissä akku on keskeinen osa laitetta.

”Litiumioniakun etu on sen keveys ja energiatiheys verrattuna muihin teknologioihin. Sähköauton akussa on 50–60 kiloa litiumia, läppärissä 115 grammaa ja kännykässä noin kymmenen grammaa,” Lassi kertoo.

Litium luo työpaikkoja

Kokkolassa kiinnostuttiin akkujen tutkimuksesta noin 15 vuotta sitten. Yksi syy tähän on se, että Euroopan suurimmat litiumesiintymät ovat Keski-Pohjanmaalla.

Kaivosyhtiö Keliber aikoo tuottaa noin kolme prosenttia maailman litiumista, kun yhtiön toiminta pääsee alkuun Kaustisella. Kaivoksen kaavaillaan työllistävän kunnassa 130–150 ihmistä, ja välillisesti Keski-Pohjanmaalla jopa 500 henkeä.

”Keliber aikoo rakentaa litiumkemiantehtaansa Kokkolaan suurteollisuusalueelle. Yritys tehnee lähivuosina alueelle yli 200 miljoonan euron investoinnin. Kaustisella on todennettuja kallioperän spodumeenimalmivarantoja litiumin tuottamiseen 10–15 vuoden tarpeeseen,” Lassi sanoo.

Litiumia on myös Pohjois-Venäjällä, Kiinassa sekä Etelä-Amerikan suola-aavikoilla litiumsuolana. Suomi on Euroopan ainoa maa, jonka kallioperästä löytyvät kaikki akkuihin tarvittavat mineraalit: litium, koboltti, nikkeli ja grafiitti. Olisiko tänne mahdollista saada jopa akkutehdas? Ettei Suomi jäisi vain akkuraaka-aineiden toimittajaksi.

”Akkukemikaalit ovat vahvaa suomalaista osaamista erityisesti täällä Kokkolassa. Suurin osa akuista valmistetaan Aasiassa, joten kyllä Eurooppaan mahtuisi nykyistä enemmän akkutehtaita. Ruotsiin rakennetaan akkutehdasta Skellefteån kaupunkiin, joka on Kokkolasta vähän pohjoiseen, Pohjanlahden toisella puolella.”

Mutta hiljaa hyvää tulee, ja tutkimus jatkuu. Business Finland myönsi BATCircle-tutkimusryhmälle noin 10 miljoonaa euroa, josta merkittävä osa kohdentuu Keski-Pohjanmaalle. Tutkimusryhmän tavoitteena on parantaa kaivosteollisuuden, metallinjalostuksen ja akkukemikaalien tuotantoprosesseja ja lisätä litiumioniakkujen kierrätystä.

Kemiasta löytyy töitä

Oulun yliopistolla on Kokkolan yliopistokeskus Chydeniuksessa kolme tärkeää tehtävää: uusien osaajien kouluttaminen, tutkimus ja alueen kehittäminen.

Ulla Lassi kertoo, että Suomen yliopistoihin mahtuisi lisää kemian sekä muiden luonnontieteiden opiskelijoita. Kemiaa voi opiskella Oulun yliopiston lisäksi muun muassa Turussa, Joensuussa ja Jyväskylässä.

”Alalla on hyvä työllisyystilanne. Kemiaa opiskellut voi valita työuransa hyvin monipuolisesti. Meiltä valmistuneita opiskelijoita on lähtenyt esimerkiksi ydinvoimateollisuuteen, kemiallisen aseen kieltosopimusta valvomaan, sairaalakemisteiksi ja teollisuuden asiantuntijatehtäviin.”

Yliopisto myös markkinoi eli käy lähilukioissa kertomassa luonnontieteiden alan koulutusmahdollisuuksista ja työnäkymistä. Yliopistossa opiskelevat käyvät puhumassa alansa kiinnostavista aiheista kotilukioissaan.

Kemiaa yritetään houkutella opiskelemaan myös enemmän naisia.

”Jo yli kymmenen vuotta meillä on ollut lisäksi maisteriohjelma, jossa Kokkolan alueella teollisuudessa työskentelevät voivat opiskella työn ohessa. Tämä väylä kehitettiin yhdessä alueen yritysten kanssa, ja sitä kautta valmistuu noin viisi opiskelijaa vuodessa. Valmistuneita on jo yli 50.”

Oulun yliopiston tehtävänä Kokkolassa on myös tohtorikoulutus. Pari viikkoa sitten väitteli 15. soveltavan kemian tohtori.

”Väitöstyö tehtiin yhteistyössä Boliden Kokkolan kanssa, joka on Euroopan toiseksi suurin sinkkitehdas. Työn toinen ohjaajakin on sieltä. Meillä on normaalin akateemisen tutkimuksen lisäksi paljon yritysten tilaustutkimuksia.”

Yliopiston yhteistyöverkostossa on kymmeniä kemian alan yrityksiä.

”Kiinteä yhteys elinkeinoelämään on yliopistolle hyvin tärkeää. Perustutkimuksella ja niiden tuloksilla täytyy olla nopea pääsy käytäntöön, ja teollisuuskin hyötyy siitä. Esimerkiksi cleantech-yritys Tracegrow Kärsämäellä kehitti kanssamme prosessin, jossa sormiparistoja eli alkaliparistoja kierrätetään lannoitteiden hivenaineeksi.”

Ulla Lassi kertoo, että kemian opiskelu on mahdollisuus päästä parantamaan maailmaa, kuten kehittää keinoja vähentää hiilidioksidipäästöjä. Päivi Karjalainen

Yhteistyö tärkeää

Ulla Lassi korostaa, että yliopisto ei saa olla muumioitunut laitos, vaan sen pitää kehittää aluetta yhdessä elinkeinoelämän kanssa.

”Meidän velvollisuutemme on edistää paikallista taloutta ja suomalaista kansantaloutta. Kokkolaan perustettiin juuri luonnontiedepainotteinen lukio, sillä alue tarvitsee tämän alan osaajia.”

Keski-Pohjanmaan työttömyysluvut ovat pitkään olleet Suomen alhaisimpia.

Työllisyysaste on myös hallituksen tavoitteleman 75 prosentin yläpuolella. Kokkolan alueen kemianteollisuuden merkitys viennille on merkittävä, sen osuus Suomen viennistä on lähes 14 prosenttia.

Ulla Lassi opettaa pääosin jatko-opiskelijoita sekä maisterivaiheen eli 4. ja 5. vuoden opiskelijoita.

”Yksi tärkeimpiä tehtäviäni on kemian opetuksen lisäksi tuoda heille esille innostavia esimerkkejä työllistymismahdollisuuksista jo opiskeluaikana. Neljännen opiskeluvuoden aikana opiskelija pitää jo kiinnittää mahdolliseen tulevaan työnantajaan. Autan opiskelijoita myös kesätyöpaikkojen saamisessa vinkkaamalla heille yrityksistä ja toisaalta hyvistä opiskelijoista teollisuuteen päin. Pidämme myös työelämäpäiviä, jolloin meiltä valmistuneet käyvät sparraamassa opiskelijoitamme.”

Maailmanparannusta

Ulla Lassi on markkinoinut opiskelijoilleen kemiaa myös maailmanparannuskeinona.

”Lausahdus opiskelemalla kemiaa voit osaltasi pelastaa maailmaa on totta. Kemian teolliset sovellukset -opintojaksolla nostin esimerkiksi hiilidioksidin. Yritykset ovat pienentämässä hiilijalanjälkeä esimerkiksi siten, että fossiilista hiiltä korvataan biomassalla. Tämä on todella iso ja innovatiivinen asia, kemian tutkimuksen tulosta”, Lassi hehkuttaa.

Ulla Lassin tutkijoita ja opiskelijoita on mukana myös meneillään olevassa kiinnostavassa kansainvälisessä hankkeessa Petroskoin alueella. Venäläinen jäteveden puhdistamo, Petroskoin yliopisto, monet yritykset ja opiskelijat tutkivat kuinka jäteveden ravinteita sidotaan ja otetaan talteen ennen Itämereen valumista.

Akuillakin voi olla positiivinen vaikutus ilmastonmuutoksen hillitsemiseen esimerkiksi pakokaasupäästöttömän, sähköistyvän liikenteen kautta. Ulla Lassi on vielä varovainen juhlimaan akkujen vihreää vaikutusta.

”Akun valmistuksen koko prosessi aiheuttaa päästöjä, ja sähköisten ajoneuvojenkin päästöttömyys riippuu lopulta siitä, miten niiden käyttämä sähköenergia on tuotettu.”

Eettisyys huomioitava

Lassi kertoo, että EU-ssa esimerkiksi lyijyn käyttöä saatetaan rajoittaa. Se johtaisi siihen, että akkujen käsittely saattaisi siirtyä kolmansiin maihin, joissa käytetään esimerkiksi lapsityövoimaa.

”Kuitenkin lyijy kiertää meillä loistavasti. Etelä-Ruotsissa on lyijysulatto, joka kierrättää lyijyakkuja. Tulevaisuudessa eettiset kysymykset tulevat nousemaan enemmänkin esille akuissa. Halutaan valmistaa akkuja, joiden mineraalit ja kemikaalit ovat jäljitettävissä,” Ulla Lassi toteaa.

Kiireinen tiedenainen jakaa työaikansa puoliksi Kokkolan ja Oulun välillä. Ulkomaan matkojakin on paljon. Lassi tekee esimerkiksi tiedearviointeja.

”Kävin Norjassa vasta arvioimassa akkuaiheisia tiedeakatemian rahoitushakemuksia. Tanskassa taas osallistuin akkukemian konferenssiin. Mutta en stressaa töitä enkä vaikeitakaan tilanteita. Olen hyvä nollaamaan. Viisihenkinen perhe ja kolmen pojan harrastukset pitävät minut tiiviisti arjessa kiinni. Lisäksi kiireiden keskellä laitan usein lenkkarit jalkaan ja lähden pienelle lenkille.”

Kukon perheessä Merikarvian Lankoskella on eletty jännittyneissä tunnelmissa. Tammikuun lopulla 104 vuotta täyttävä pientilallisen rouva Saima Kukko vastaanotti yllätyskutsun presidentinlinnan juhlaan, eikä siitä lähtien mikään ole ollut ennallaan.

Juhlamatka on vilahdellut usein puheissa. Tosin pitkä ajomatka Helsinkiin hieman arveluttaa.

”Ajattelin ensin, etten lähde juhlaan. Olen niin vanha ja kampura”, Saima miettii pilke silmäkulmassaan.

Itsenäisyyspäivän lähestyessä innostus juhlista on lisääntynyt. Päivän kunto tietysti ratkaisee juhlamatkan. Tytär Irma on lähdössä äitinsä tueksi.

Sen sijaan presidenttiparin tapaaminen ei jännitä. Presidentti Niinistö onnitteli jo 2017 Suomen juhlavuonna Saimaa, joka täytti tuolloin 101 vuotta.

Saima Kukko tiesi heti, mikä asuvalinta juhliin sopisi: Merikarvian kansallispuku. Irma Kukko

Puutarha lempipaikka

Saiman kunnosta kertoo, että hän pelasi vielä muutama vuosi sitten golfia kotipihan erikoisradalla. Kesällä lempipaikka on puutarha, jossa mieliharrastus on puuhailla kukkien ja kasvien keskellä.

Saima Kukko on vanhempi kuin itsenäinen Suomi. Hän syntyi Venäjän tsaarin valtakuntaan.

Saiman juuret ovat menetetyssä Karjalassa. Hänen rakkautensa synnyinseutuun Karjalan Kuolemajärven Taatilan kylään on vain vahvistunut muuttokierteessä.

Saima laskee muuttaneensa kaikkiaan 16 kertaa evakkovuosien 1939–1948 aikana ennen kuin muutto nykyiseen kotiin tapahtui.

”Minulla on käynyt onni. Olen aina saanut hyvän vastaanoton, evakkonakin”, Saima huokaa.

Hän joutui kaksi kertaa evakkona kokemaan Karjalassa pakkolähdön surun. Kodin menetys ei ole enää katkeroittanut mieltä. Positiivisuus nostattaa Karjalasta hyvät muistot.

Saima Kukko on varsinainen teräsrouva, joka uskoo, että pitkän iän salaisuus löytyy ravinnosta. Pekka Nieminen / Otavamedia

Kotipihan aarteet

Anton ja Helena Pohjalaisen kymmenlapsisen perheen toiseksi vanhimpana varttunut Saima muistelee hymyssä suin kotipihansa aarteita, 24 omenapuuta. Omenoita riitti myös kaupattavaksi.

”Kuljin linja-autolla Viipurin torille myymään omenoita. Naapurin isäntien kanssa usein kisattiin, kuka myy ne nopeimmin.”

Perhe kasvatti myös mehiläisiä, joten myyntitiskillä oli tarjolla hunajaakin.
Kotitalon viereisestä järvestä tulee mieleen lämpimiä muistoja.

”Kesällä uitiin päivittäin useita kertoja. Välillä tehtiin heinätöitä. Ahvenkeittoa syötiin usein. Verkot laskettiin illalla ja aamulla ne nostettiin. Loppukesällä järvestä nousi rapuja”, Saima kertoo.

Nyt entiselle kotiseudulle on noussut pietarilaisten huviloita ja tuttu alue on muuttanut muotoaan.

Saima on vieraillut kaksi kertaa synnyinseudullaan, mutta kotitalosta löytyi vain pätkä kivijalkaa.

Sodan pitkä varjo

Kuolemajärveltä löytyi ensimmäinen puoliso Mauno Laasonen. Saima tutustui tulevaan aviomieheensä tansseissa.

”Olin innokas käymään tansseissa. Kerran huomasin komean miehen istumassa. Toivoin, että hän tulisi hakemaan tanssimaan. Ja tulihan hän.”

Pari vihittiin Kuolemajärven kirkossa juhannuksena 1939. Pian häiden jälkeen yhteiselo päättyi, sillä sodan uhka varjosti Suomea.

Saima ja Mauno vihittiin juhannuksena 1939, mutta sota heitti liittoon synkän varjonsa ja yhteiselo jäi lyhyeksi.

Mauno joutui kertausharjoituksiin. Aitoossa kotitalouskurssin käynyt Saima kouluttautui puolestaan ilmavalvontalotaksi.

Talvisodan syttyessä Saima odotti esikoistaan. Ensimmäinen evakkomatka taittui talvipakkasessa.

Kotitalo poltettiin myöhemmin lähdön jälkeen, ettei viholliselle jäänyt suojapaikkoja.

”Karja ajettiin Vahtolan satamaan, josta se kuljetettiin proomuilla Viipurinlahden yli Virolahdelle. Sieltä matka jatkui junalla Varsinais-Suomeen”, Saima kertoo.

Esikoispoika Pertti syntyi vapunpäivänä 1940 Helsingissä. Aviomies Mauno Laasonen kävi katsastamassa Merikarvian tulevaksi kotipaikaksi, mutta jatkosota muutti suunnitelmat.

Laasonen joutui sotaan kesäkuussa 1941. Hän kuoli rintamalla parisen kuukautta myöhemmin.

Saiman ensimmäisestä liitosta syntyivät pojat Pertti ja Pauli. Pekka Nieminen / Otavamedia

Toistamiseen leskeksi

Pariskunnan toinen poika Pauli syntyi isänsä kuoleman jälkeen. Saima palasi kaksi- ja kolmevuotiaat pojat mukanaan 1943 takaisin Kuolemajärvelle.

Perhe asui poltetun kotitalon viereisessä riihessä aina siihen saakka, kunnes suomalaissotilaat rakensivat uuden kodin. Talo oli valmistumassa muuttokuntoon, mutta kesäkuussa 1944 tuli jälleen pakkolähtö.

Juna kuljetti 14. kesäkuuta 1944 Saiman ja pienet pojat kauas sodan jaloista.

Vaiheikas evakkomatka päätyi lopulta Merikarvialle, jossa Aholan pientilasta raivattiin viljelymaatakin.

Saima Kukko palasi Kuolemanjärvelle poikiensa kanssa vuonna 1943, mutta joutui lähtemään lopullisesti evakkoon vuonna 1944.

Saima solmi 1951 toisen avioliiton Tauno Kukon kanssa. Pariskunnalle syntyi neljä lasta, kolme poikaa ja tyttö. Äidin päivät täyttyivät lasten hoidosta, maatalous- ja karjatöistä.

Saima jäi toistamiseen leskeksi, kun aviomies kuoli joulukuussa 1991.

Saima Kukko paljastaa pitkän iän salaisuuden

Pitkän ikänsä salaisuuden Saima löytää ruokapöydästä. Hän tottui syömään omenoita jo Kuolemajärvellä. Voin käyttö on runsasta, eikä Saima pidä sitä haitallisena.

”Sisäelimet ja koko elimistö pysyvät liukkaina, kun syö rasvaa.”

Perusterve rautarouva ei ole pahemmin kärsinyt edes flunssasta. Kahden sairaalakäynnin väli venyi yli 80 vuodeksi.

”Viipurissa leikattiin ennen sotia umpisuoli ja vuonna 2017 jouduin sairaalaan sappikivien takia”, Saima laskee.

Hän ei halua neuvoa nuorempiaan. Aika ja arvot ovat toiset kuin omassa nuoruudessa.

”Toivottavasti kenenkään ei tarvitse enää koskaan kokea sotaa.”

Saiman ilona ovat kuusi lasta, 6 lastenlasta, 14 lapsenlastenlasta ja kaksi lapsenlastenlapsenlasta.

Saima Kukko ei silti ole kaikkien aikojen vanhin juhlavieras presidentin linnassa.

Vuosi sitten oululainen lääkintälotta Salme Haltia viihtyi 106-vuotiaana linnan ikäkuningattarena juhlatunnelmassa aina yli puolen yön.

Lue myös: Karjalan kannaksen äidit evakossa – Näin sota-aikana yksihuoltajaksi jäänyt Martta sai lopulta oman kodin menetetyn talon tilalle

Sotaveteraani Olavi Kivistö pääsi Linnan juhliin ensimmäisen kerran 44 vuotta sitten – kiitos presidentti Urho Kekkosen naapuririidan.

Olavi työskenteli Olvin tehtaalla Iisalmessa presidentti Kekkosen vieraillessa siellä syksyllä 1975. Vierailun jälkeen presidentti kunnioitti tehtaan toimitusjohtajaa ja teknillistä johtajaa kutsuilla itsenäisyyspäivän vastaanotolle, mutta teknillinen johtaja ilmoitti jättävänsä juhlat väliin. Hän oli aikoinaan asunut Kekkosen naapurissa Kajaanissa ja he olivat ajautuneet erimielisyyksiin.

Tuuraajaksi valittiin konemestarina työskennellyt Olavi. Hän lähti Linnaan vaimonsa Helvin kanssa kertomatta kenellekään. Poika Jarmo sai tietää vanhempiensa itsenäisyyspäivän ohjelmasta nähdessään heidän kuvansa lehdessä.

”Menimme Linnaan yhdessä Olvin silloisen toimitusjohtajan ja hänen vaimonsa kanssa. Olisi meille ollut hotellihuonekin Helsingissä, mutta olimme serkkuni luona yötä. Seuraavana päivänä kiertelimme Helsinkiä ja lähdimme sitten takaisin Iisalmeen”, sotaveteraani muistelee.

Olavi Kivistö, 94, juhlii tänä vuonna toista kertaa Linnassa, tällä kertaa presidentti Sauli Niinistön kutsumana.

Ainoa jäljellä

Hyväntuulinen isäntä tulee heti ovelle vastaan. Poika Jarmo on juuri käymässä Olavin kotona, senioritalossa Tampereella. Jarmo ja Olavin toinen lapsi, tytär Elisa, vierailevat kumpikin kylässä muutaman kerran viikossa.

Olavi on talonsa vanhin asukas, mutta korkea ikä ei ole hidastanut tahtia. Hän osallistuu joka viikko vesijumppaan ja fysioterapiaan sekä käy läheisessä palvelukeskuksessa tapaamassa muita veteraaneja. Jarmon mukaan isä pärjää vielä kotona hyvin. Hänellä ei ole juuri terveysongelmia, toisessa korvassa tosin kuulo on huono, mutta Olavi ei suostu käyttämään kuulolaitetta.

Myös muisti on moitteeton: Olavi muistaa päivämääriä myöten kokemuksiaan jatkosodan viimeisistä vaiheista ja Lapin sodasta.

”Ei sotaan lähtö oikeastaan pelottanut. Tiesin, että näin siinä käy. Meidän ikäluokassamme kuusi miestä lähti samaan komppaniaan Santahaminaan kouluttautumaan. Yksi kuoli tapaturmaisesti Lapissa ja on sankarihaudassa. Olen ainoa jäljellä, kaikki muut ovat kuolleet.”

Olavi Kivistö oli jatkosodan viestimies

Seinäjoella syntynyt Olavi oli 18-vuotias lähtiessään armeijaan lokakuussa 1943. Heinäkuussa 1944 hänet komennettiin 15. prikaatin täydennysmiehenä esikuntaan Pitkärantaan. Olavista tuli viestimies.

Neuvostoarmeija tykitti Pitkärantaa lähes tauotta, ja puhelinyhteys rintamalle oli poikki. Olavi oli mukana partiossa, jonka tehtävänä oli yhdistää katkenneita puhelinjohtoja toisiinsa tulituksen keskellä.

Olavi muistelee, että päivän aikana esikunnasta saatettiin saada läpi vain yksi puhelu. Seuraavana päivänä johdot olivat taas poikki, ja työt alkoivat alusta.
Elokuun vaihteessa 1944 Kannaksella rytisi, ja myös JR15 siirrettiin Impilahdelle valmistautumaan vihollisen suurhyökkäykseen. Prikaatia ei kuitenkaan koskaan komennettu eturintamaan, sillä Suomi ja Neuvostoliitto solmivat aselevon syyskuun alussa. Rauhanehtoihin kuului, että Suomi karkottaa saksalaiset Lapista.

Nuoremmat jäivät

Heti aselepoa seuraavana päivänä Olavi matkusti pohjoiseen. Rovaniemelle hän saapui kuorma-autossa, jonka kyydissä kuljetettiin radioreppuja. Mutkassa koko lasti kaatui ojaan, ja Olavi sai akuista happoa kasvoilleen ja vaatteilleen. Onneksi lähellä oli apteekki, takki tosin meni käyttökelvottomaksi.

Olavi selvisi Lapin sodasta haavoittumatta. Onnea oli matkassa esimerkiksi Kilpisjärvellä, kun Olavi ja kaksi muuta sotilasta tarpoivat hangessa saksalaisten hyppymiinojen keskellä. He aikoivat käydä tutkimassa tien sivussa ollutta majaa, jonne lähti polku.

”Hetken käveltyämme alkoi jänistää, ja sanoin, että parempi kävellä takaisin samoja askeleen jälkiä pitkin. Kun palasimme risteykseen, siellä oli kolme hyppyheikkiä. Olimme kävelleet juuri niiden välistä. Aika hyvä tuuri kävi.”

Matka Kilpisjärvelle on jäänyt hyvin Olavin mieleen. Osastolle annettiin tehtäväksi viedä Kemistä 52 hevosta 500 kilometrin päähän Kilpisjärvelle. Matka piti taittaa kävellen 30 kilometrin päivävauhdilla, ja ruokaa, lähinnä kuivattuja perunasiivuja ja säilykkeitä, oli varattu kahdeksi viikoksi.

”Eräänä yönä hevoset karkasivat ja pääsivät syömään osan perunoistamme. Muonaa ei riittänyt. Onneksi Muonion lähellä löysimme heinäpaaleja hevosille.”

Olavi oli mukana jatkosodassa ja Lapin sodassa. Sodan jälkeen hän työskenteli muun muassa konemestarina. Tommi Tuomi / Otavamedia

Vaimo löytyi töistä

Olavi suoritti sodan jälkeen varusmiespalveluksensa loppuun ja kotiutui joulukuussa 1945.

”Tuntui vain niin hyvältä päästä kotiin, vaikka oli kotonakin omat murheensa, kun ei ollut töitä tai omaa asuntoa.”

Onneksi töitä löytyi Mallaskosken panimolta. Työpaikalla Olavin sydämen vei kolme vuotta nuorempi punatukkainen pohjalaisnainen Helvi. Häitä vietettiin vuonna 1949.
Myöhemmin Olavi teki Mallaskoskella myös lämmittäjän ja laitosmiehen töitä sekä työskenteli hetken myös Haapakoskella. Pisimpään Olavi työskenteli Olvin tehtaalla Iisalmella. Olavi työskenteli Olvilla laitosasentajana ja konemestarina 30 vuotta, ennen kuin jäi eläkkeelle vuonna 1990.

Olavi ja Helvi palasivat Seinäjoelle ja muuttivat sieltä Tampereelle vasta 2,5 vuotta sitten. Aviopari olisi viettänyt 70-vuotishääpäivää elokuussa, mutta Helvi kuoli pitkäaikaiseen sairauteen huhtikuussa.

Samalla kaavalla

”Onneksi ehti ennen Postin lakkoa”, Olavi sanoo esitellessään kutsua Linnan juhliin.
Kirje kolahti postiluukusta saajansa yllätykseksi jo loka-marraskuun vaihteessa. Tytär ja vävy kuljettavat Olavin Tampereelta Linnaan ja tuovat illalla takaisin, ja Helsingissä asuva tyttärentytär Heidi on Linnassa avustajana.

Tällä kertaa Linnaan meno ei jännitä.

”Olen ollut siellä kerran ja katsonut juhlia televisiosta monta kertaa. Se sama kaava oli jo Kekkosen aikana. Mennään kättelemään ja sen jälkeen keräännytään katsomaan, ketä muita sinne tulee.”

Ensimmäisissä Linnan juhlissaan Olavi kävi tanssimassa vaimonsa kanssa, mutta nyt hän jättää valssit nuoremmille.

”Siitä on yli 20 vuotta, kun olen viimeksi tanssinut. Vähän tuntuu, että en taida olla oikein esiintymiskelpoinen, mutta kaipa sinne Linnaan on mentävä, kun on ilmoittauduttukin.”

Lue myös: Tällainen oli ompelijan talvisota Mäntässä: loputtomiin valkoista saumaa ja suruharsoja – myös rauhaan pettyneille

Näyttelijä Eila Ilenius, 81, muistaa vielä, miten hiekka rapisi alas Lohjanharjuun kaivetun pommisuojan katosta.

Pommit jysähtelivät lähelle, mutta eivät osuneet. Vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen, aikuisiakin pelotti. Lapset aistivat sen aikuisten hengityksestä.

Talvisota muutti suomalaisten elämän

Talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939. Se muutti kaikkien suomalaisten elämän.

Yhtäkkiä kotirintamankin elämä oli yhtä kaipausta, pelkoa, säännöstelyä ja pommituksilta suojautumista. Sodan syliin syntyneille lapsille viisivuotisesta sota-ajasta tuli lähtemätön osa omaa elämäntaivalta ja identiteettiä.

Sotien jälkeen sotakokemuksista vaiettiin. Nyt sota-ajan muistoista saa taas puhua.

Katso video – Näin Eila Ilenius tulkitsee oman tekstinsä Muistin toinen sirpale tänä vuonna ilmestyneestä antologiasta Sotilaiden lapsia

Lue myös: Veriset viisi minuuttia aloittivat talvisodan marraskuussa 1939 – Helsingin pommitukset surmasivat 91 ihmistä

Kuka suomalainen presidentti tykkää korvapuusteista? Entä ken sai tarpeekseen hernekeitosta? Kuka oli hukkua ruislimppuihin? Kenelle maistuu wieninleike?
Mika Hartikainen, 56, tietää vastaukset – ja paljon muuta jännittävää.

Hän toimi ensimmäisen kerran valtiovierailun tarjoilevana hovimestarina Mauno Koiviston (1982–1994) aikana 1980-luvun puolivälissä.

”Keskityin palvelemaan parhaan taitoni mukaan, enkä ehtinyt seuraamaan mitä ympärillä tapahtui”, Hartikainen kertoo.

Ja vaikka olisikin ehtinyt, ei hän paljastaisi mitään. Hartikaisen muistojen aarrearkku pysyy lukittuna Linnan tapahtumista, sillä työ- ja virkasuhteeseen Tasavallan presidentin kansliassa kuuluu vaitiolovelvollisuus.

”Olen sitoutunut siihen, ettei laverrella. Kyse on myös itsekunnioituksesta.”

Mika Hartikainen tuli ajopuuna alalle

Presidentillisiin keittiöihin päätymistään Mika Hartikainen kuvailee ajopuuteoriaksi.

Kyökkiin hän joutui sylivauvana: äiti hoiti ravintolaa, ja minnepä muualle pikku-Mika olisi vaunuissa työnnetty, kun pitkiä äitiyslomia ei ollut.

Hartikainen kertoilee elämäntarinaansa paellan teon lomassa majatalossaan Espanjan Albirissa. Albir on lähellä Alicantea ja suomalaisille tuttua talvikaupunkia Torreviejaa.

Hartikainen työskenteli presidenttien palveluksessa Sauli Niinistön (2012–) ensimmäisen kauden loppuun. Puolitoista vuotta sitten hän tunsi, että on aika muuttaa lämpimään. Costa Blancan rinteiltä löytyi La Hacienda -niminen tila, joka on epävirallisesti Las Hassula.

Tilausravintolan vieraina käy paitsi espanjalaisia, myös paljon suomalaisia talviasukkaita, joilla pukkaa koti-ikävää. Haciendasta saa suomalaista kotiruokaa, vaikka pääpaino on toki Espanjan keittiössä.

”Porsaankyljyksiä, karjalanpaistia, uunipuuroa, kaalikääryleitä. Olen tehnyt paikallisesta vaaleasta kalasta silakkalaatikkoa”, Hassulan isäntä naurahtaa.

Mika Hartikaisen majatalossa La Haciendassa viihtyy moni suomalainen talvilomailija. Ruoka on maittavaa ja tuttua. Peter Jansson

Perinneruoat maistuvat

Kaalikääryleet maistuvat myös Niinistölle. Hän on lehtihaastattelussa nimennyt tuon perinneherkun mieliruoakseen. Pari vuotta sitten Niinistö säväytti suomalaisia twiittaamalla, että syö lihaa vain yhtenä päivänä viikossa.

Hartikainen ei kulissien takaisesta elämästä hiisku, mutta presidentit itse ovat raottaneet yksityisyytensä ovea – moninaisin seurauksin. Karjalanpaistin uskotaan lennättäneen Martti Ahtisaaren (1994–2000) Mäntyniemeen.

”Peijoona, miten voi karjalaispoika unohtaa”, harmitteli Ahtisaari tv:n Tuttu Juttu -ohjelmassa juuri vaalien alla. Ahtisaari ei hoksannut, että karjalanpaisti on hänen bravuurinsa keittiössä, kuten puoliso Eeva heti tiesi. Aviomies arveli lihapullia. Ahtisaari on listannut suosikkiruoakseen myös paistetut ahvenfileet.

”Presidentti Koivisto mainitsi eräässä lehtijutussa pitävänsä hernekeitosta. Niinpä hänelle tarjottiin kaikissa kyläjuhlissa hernesoppaa. Kekkonen taas oli mieltynyt ruisleipään, joten mummot pitkin Suomea lähettivät Urkille limppujaan”, Hartikainen vahvistaa.

Nakkeja ja hirventurpaa

Presidentti Koivisto oli tunnetusti nuuka ja piti edullisista perusmauista. Tilanteen tullen hänelle maistuivat vaikka nakit. Rouva Tellervo Koivisto ei ole voinut sietää kaviaaria tultuaan siitä pahoinvoivaksi Neuvostoliiton-matkallaan 1950-luvulla.

Koiviston edeltäjä Urho Kekkonen (1956–82) taas oli oikea herkkusuu. Savo-kainuulaisena kansanmiehenä hän suosi kalaa ja riistaa.

Linnan ruokalistalle ilmestyivät hirvi, poro, siika ja lohi. Lahnan päät, saunankuupassa keitetyt voimuikut, kirkaslieminen kiiskikeitto, haukimureke ja hirventurpasyltty maistuivat maan isälle, mutta maksasta hän ei piitannut.

Kokki piilossa

Mika Hartikaisella piisaa muistoja myös maailman ääristä. Kuopion, Lahden, Helsingin legendaarisen Happy Daysin ja oman ravintola Bellmanin kautta Hartikaisen urapolku vei kauas kotoa.

”Kiersin suurlähetystöt Kapkaupungissa ja Pretoriassa. Suomen Etelä-Afrikan suurlähettiläänä toimi Chilen pakolaisten suojelijana tunnettu Tapani Brotherus, hänen jälkeensä Kirsti Lintonen. Pidin myös omaa ravitsemusliikettä Swasimaassa. Se on pieni kuningaskunta Mosambikin ja Etelä-Afrikan välissä.”

Ja millainen kuningaskunta! Kuningas Mswati III:lla oli yhdeksän kuningatarta, hänen edeltäjällään Sobhuzalla peräti 98.

”Swazimaa isännöi kehittyvien maiden konferenssia. Minua pyydettiin järjestämään delegaatioiden tarjoilut ja vastaanottoseremoniat. Kaikki kolmannen maailman mahtavat tuli syötettyä Zimbabwen Robert Mugabesta Libyan Muammar Gaddafiin”, Hartikainen muistelee.

Vaitiolovelvollisuus ei sido edesmenneiden diktaattorien ruokalautasen sisältöä.

”He olivat lihansyöjiä. Istuivat lattialla ja vetelivät lihapataa. Minun piti pysyä piilossa, koska olin valkoihoinen. Kuningattarien mielestä tein lihapadan paremmin kuin heidän hovikokkinsa. Sain kyllä tehdä, mutta en näkyä.”

Pikkupaloja merkkipäivillä

Hartikaisen ravintolan asiakkaina olivat myös Britannian ja Yhdysvaltain suurlähetystöt. Yhdysvaltain itsenäisyysvieraat halusivat popsia minihampurilaisia; kyseessä oli cocktail-tilaisuus.

Kuningatar Elisabet II:n tiedetään pitävän aamiaismuroista ja ginistä, mutta mitä kuningatar mahtoi tilata syntymäpäiväpartylleen Afrikassa? No, samaa mitä kello viiden teelle kotona Lontoossa. Sormiherkkuja.

”Cucumber-sandwicheja, kurkkuleipiä, piti ainakin olla sekä muita pieniä paloja”, Hartikainen sanoo.

Takaisin kotiin

Mika Hartikainen palasi Suomeen vuonna 2001, Tarja Halosen (2000-2012) presidenttikauden toisena vuotena. Aluksi hän työskenteli hovimestarina ravintola Palacessa ja Pihassa, kunnes siirtyi myös presidentin palvelukseen.

Presidentti Halonen on innokas siirtolapuutarhuri ja pitää kasviksista. Haastatteluissa hän ei ole nimennyt lempiruokaansa, mutta on antanut ainakin yhden oman reseptinsä kansalaisten käyttöön.

Banaanilla ja piparimausteilla ryyditetty pata on nimeltään ”Helppo tipu”. Sen raaka-aineena ovat broilersuikaleet.

Varma tieto kertoo Mika Hartikaisen tekevän niin hyviä korvapuusteja, että Halonen haluaa niitä aina pussillisen, kun entinen keittiömestari käy Espanjasta koto-Suomessa.
Hartikainen myöntää, että Halonen on nauttinut niitä useasti.

Kauhasta irtoaa vanha keittiövitsi: vain mausteeksi. Jos kauhan jättää kattilaan keitoksen päälle, loraus mausteeksi jääkin oikeasti kauhaan kokin hörpättäväksi. Peter Jansson

Kultaranta keventää

Suurlähetystöjen jälkeen Hartikainen pääsin hyvien ystäviensä, keittiömestarien Pipsa Heismaan ja Sirkka Ruottisen aisapariksi Kultarantaan, Linnaan sekä Mäntyniemeen.

Presidentin kesäasunto Kultaranta on kotimaisen hyötypuutarhan valionäyte ja yleisönähtävyys. Arkkitehti Lars Sonck suunnitteli graniittilinnan maanviljelysneuvos Alfred Kordelinille, joka ehti viettää Kultarannassa vain pari kesää. Kordelin murhattiin vuonna 1917.

Kordelinin aikana tilalla oli viljelysten ohella kanoja ja sikoja, nyt sata vuotta myöhemmin laajat hyöty- ja koristepuutarhat.

”Kaikki presidenttiparit ovat olleet kiinnostuneita Kultarannan tuotteista, kierrelleet ja kyselleet. Niinpä kunkin presidentin kanssa neuvotellaan, mikä maistuu heille ja vieraille”, Hartikainen kertoo.

Kultarannan tuorepuristettu omenamehu on aina ollut hyvin suosittua ja sitä tarjotaan. Marjoja käytetään jälkiruokiin ja itsenäisyyspäivän juhlien tarjoomuksiin.

”Kaikki juhlien antimet ovat kotimaisia, mutta huomattavassa osassa ovat Kultarannan marjat. Edustustarjoilut ovat keventyneet vuosien varrella”, Hartikainen sanoo.

Läskisoosi hupenee

Hartikainen tuntee myös liikemaailman herrojen herkut. Isokenkäiset viihtyivät Palacessa. Kauppaneuvos Paukun esikuva, gastronomi Heikki Tavela oli vaativa.

”Teollisuusnevos K. H. Pentti tuli kerran Palaceen, kun naulakossa oli uusi hoitaja. Pentti heitti takkinsa tiskille ja marssi suoraan saliin. Naulakonhoitaja kipitti perässä ja yritti piipittää, että millä nimellä herralla on pöytävaraus. Omalla nimelläni, tietysti, vakioasiakas puuskahti, mutta onneksi leppyi pian.”

Hartikainen harmittelee, ettei läskisoosin ja hiillostettujen lohenevien harrastajia enää juurikaan ole. Kun mestarikokille itselleen iskee lihanhimo, pannulle pitää saada sisäelimiä.

Ne ovat kortilla Espanjan rannikkoseudulla. Jos jossain tiedetään olevan vasikanmaksaa, pitää olla nopea. Suomessa on toistaiseksi hiukan toisin.

”Ai, ai… liekitettyjä munuaisia, pässinkiveksiä, kateenkorvaa ja kieltä! Suomessa kutsun samanhenkisiä ystäviä päivälliselle, kun palaan Turun-kotiini.

Mutta kuka olikaan se wieninleikkeeseen hurahtanut herkuttelija? On aika paljastaa viimeinen arvoitus:

”Kun haluan itse syödä hyvää – sisäelimien lisäksi – se on vessanpytyn kannen kokoinen wieninleike. Vasikasta tietenkin. Päälle sitruunaa, anjovista kaprista, lisukkeeksi pottumuusi”, Mika Hartikainen tunnustaa.

Lue myös: Linnan juhlat 2018 – Kokosimme itsenäisyyspäivän sykähdyttävimmät hetket ja juhlavieraiden upeat kuvat

Lähteet: Risto ja Ritva Lehmusoksa: Urho Kekkosen pöydässä, Ajatus Kirjat, Gummerus 2005, Anne Mattson: Tellervo Koivisto, Siltala 2017, Yle, www.presidentti.fi: Mitä olet aina halunnut tietää presidentistä, www.meillakotona.fi, www.valio.fi: Presidenttejä ja ruokakulttuureja